Minä ostin elämäni ensimmäisen "oikean" moottoripyörän vasta 48-vuotiaana, joten mielenkiinnolla ja myötäymmärryksellä olen lukenut tämän topicin senioriosaston kirjoituksia.
Minä tunnustan, että pelkään hiukan lähes koko ajan kun ajan.
Pelkääminen ja ikä eivät korreloi! Tiedän ton ittestäni. Sen sijaan, et kertonut ajokilometrejäsi etkä matkojesi pituutta.
Moottoripyöräilyn ajamisen hallintaan on kolme tapaa: harjoittelu, harjoittelu ja harjoittelua. KAIKKI ajaminen on onneksi myös harjoittelua
Kahden skootterivuoden ja 3500km:n jälkeen oikealla pyörällä viime huhtikuun lopusta lokakuulle 6000km, ja pisin päivätaival neljällä pysähdyksellä 680km, pisin yhtämittaa istuttu jakso hiukan yli 200km.
Sen verran täsmennystä, että pyörää instituutiona en pelkää. Siitä, että pystyn kokemaan olevani yhtä koneen kanssa, koen nautintoa ajaessa. Kun ajattelen, pyörä tottelee, sen kummemmin vastaohjauksia yms. miettimättä. Ts. en enää kirjaimellisesti AJA MOOTTORIPYÖRÄLLÄ, vaan minä vain liikun, kuljen, matkustan. Nopeasti, vapaasti ja ketterästi. Ja koko ajan olen läsnä ajassa ja paikassa, toisin kuin peltikuorien ja tuulilasin takana.
Pelkään jokaista vastaantulijaa, jokaista taakse liimautuvaa toyotahiacea, jokaista näkökentässä olevaa traktoria ja - anteeksi vain - vanhaa ladaa ja sen 70-vuotiasta 1500km vuodessa ajavaa kuskia. Pelkään myös jokaista kaarretta, jonka loppua en näe; siellä mahdollisesti odottavaa maatalouskoneen pyöristä irronnutta savijankkoa tai irtohiekkaa, kaatopaikkakuormasta pudonnutta romua tai pahaa repeämää sivutien päällysteessä. Jos vielä sataa, putoaa vauhtini tasolle, jossa joka ainoa auto ajaa ohitseni.
Mutta toisaalta, en ole vielä kokenut 2+1 vuoden ja 3500+6000 kilometrini aikana yhtään veretseisauttavaa läheltäpiti-tilannetta. Onko se tuuria, vai johtuuko se pelkoni aiheuttamasta varovaisuudesta, siihen ei osaa kukaan vastata.
Näillä mietteillä odotan sulaa asfalttia ja leutoja kevättuulia kuin kuuta nousevaa.
