jiipekki sanoi:
mikäs nyt kun tarinat loppu?
Heh, tämähän on hauskaa, että ilmeisesti näillä horinoilla on tullut jonkinlainen lukijakunta.
Yritetään kirjoittaa silloin tällöin säännöllisesti uuden motoristin kokemuksia ja fiiliksiä, ja kysymyksiä - täällä saa niihin hyviä vastauksia.
Tarinat eivät ole loppuneet, mutta tässä tuli viikon tauko moottoripyöräilyssä. Flunssa jatkui tosi sitkeänä jotain yli kolme viikkoa ja viime viikon satoi melkein joka päivä. Vaimo oli sopivasti sen viikon luokan kanssa luokkaretkellä kielimatkalla ulkomailla, joten oli helppo päätös joka päivä ottaa perheen yhteinen ainoa auto käyttöön. Lisäksi töissä on ollut hieman stressiä. Firma voitti jonkin ison projektin, mihin minut oli tarjoukseen laitettu nimettynä asiantuntijana, ja mikä pitäisi kiireellisen aikataulun takia aloittaa heti, ja sitten tulikin hieman ongelmaa, kun kävi ilmi, että nykyiseen projektiin menisikin vielä n. 2-3 viikkoa. Tein siinä sitten viime viikon jotain 10-14 tuntisia työpäiviä, että saisi vanhan projektin mahdollisimman hyviin kuosiin, että voi jättää sen jollekin seuraajalle, jota parhaillaan etsitään - ei paljon ehtinyt moottoripyöräilyä ajatella.
Torstaina päivällä vaimo tulikin matkalta ja sopivasti eilen aamulla aurinko paistoi ja luvattiin kaunista säätä koko päiväksi. Flunssakin tuntui lopulta siltä, että se alkaisi pikku hiljaa olla parempi. Kartsa ottaa aamulla tietysti Duken ja lähtee baanalle. Aamu meni tuttua tietä Kehä I:sta Tuusulanväylälle, sieltä Kehä III:sta Tikkurilaan. Näköjään alkaa jo tottua vauhtiin sillä tavalla, että aika rennosti meni nuo matkat sallittuja 80-100 km/h.
Päivällä piti mennä takaisin omaan toimistoon ja ajattelin, että kun aurinko paistaa, niin palkitsen itseni aamupäivän hyvästä työstä ja menen pikkuteitä takaisin. Ajoin Tikkurilasta Tikkurilantietä kunnes tulin Vanhalle Porvoontielle, mikä meni Kehä III:n yli. Sitten ajoin pikkuteitä kohti Kehä I:sta ja toimistolle.
Toimistolla oli linjaesimies, jonka nappasin mukaan ja sanoin, että minulla on hänelle pieni yllätys. Vein kaverin pihalle ja sanoin, että kiitän häntä firman edustajana siitä, että yhtiön osakkeenomistajat päättivät tänä vuonna palkita Kartsan hyvän työn moottoripyörällä ja näytin pihalla seisovaa Herttuaa.
Linjaesimies on tosi hauska kaveri, minua 15 v nuorempi mies. Hän oli oikein otettu tästä pienestä showsta ja jopa halusi istahtaa pyörän selkään, miltä se tuntuu.
Töitä olisi vaikka kuinka perhanasti, mutta neljän aikaan katselin isosta ikkunasta pihalle, kuinka aurinko paistaa ja sanoin itselleni: "Kartsa, olet raatanut monta viikkoa ylitöitä ja tämän viikon joka päivä 10-14 h päiviä - olisikohan tänään sellainen päivä, että maanantaina vain sanotaan asiakkaalle, että ei vain ehtinyt tehdä kaikkea viime sprintin hommia, ja lähteä vähän ajelulle".
Ei siinä muuta kuin aloin laittaa kamoja niskaan. Silloin tietysti linjaesimies tuo huoneeseen jonkun nuoremman fronttikehittäjän, jolle piti selittää vanhaa projektia. Nopeasti selitin, mitä projektissa pitäisi tehdä ja yritin sanoa, että olen tässä vähän niin kuin laittamassa pillejä pussiin tältä päivältä, että josko voitaisiin käydä tätä asiaa läpi ensi viikolla. Etsivät sitten samalla jonkun backend-koodarin myös, tuo nuorempi sukupolvi näköjään enimmäkseen haluaa tehdä vain fronttia.
Lopulta kamat niskaan ja pihalle. Heti pihalla auringossa tajusin, että hiki alkaa virrata kamojen sisällä. Olin varustautunut samoin kun aamulla lähtiessä (jolloin taisi olla jotain +5). Nyt oli luultavasti jotain +13 ja aurinko porotti. Eli päällä oli:
- alushousut, farkut ja paksut IXS ajohousut
- verkkopaita, kauluspaita, wind blocker moto-paita, ajotakki
- silkkinen kypäräpipo ja sellainen wind blocker kypäräpipo, jossa kaulu
- puuvillasukat, villasukot, bootsit
- viikko sitten käytettynä ostetut nahkaiset ajohanskat
... ja hiki alkoi virrata pihalla. Tajusin heti, että kun alkaa olla lämpimämmät säät, niin pitää ilmeisesti jostain hankkia sellaiset kevlar-farkut, että voi vain niitä pitää päällä. Ja sen wind blocker motopaidan voi jättää pois, ja vaihtaa paksun Eurobikerista ostetun ajotakin siihen käytettynä ostettuun nahkarotsiin.
No, lähdin siitä sitten tuttua pikkutietä Pitäjänmäen kautta Leppävaaraan ja sieltä Vanhaa Turuntietä vanhemmille, joilla ei tullut käytyäkään yli viikkoon. Äiti avasi oven ja annoin hänelle repun ja sanoin, että nähdään parin tunnin päästä - poika lähtee nyt vähän moottoripyöräretkelle.
Ai perhana, että oli hauska matka! Lähdin 110-tietä Nuuksion ohi Veikkolaan. Liikenneympyrästä käännyin etelään kohti Lapinkylää. Lapinkylästä käännyin länteen kohti Evitskogia. Jumppahuitsi! Tämä oli matkan paras taipale! Aurinko oli laskemassa ja paistoi kohti, tie oli tosi rauhallinen ja mukavasti mutkitteleva, ja upeat maalaismaisemat levittäytyivät kummallekin puolelle. Tuli tosi tajuton fiilis ajaa pyörällä rauhallisesti kohti auringonlaskua. Hymyilin itselleni - Kartsa ja Herttua - Auringonlaskun ratsastajat!
Ajoin tuon 1130-tien päähän 25-tielle, josta poikkesin ajelemaan Lohjalle. Lohja olikin yllättävän iso kaupunki. Ajelin siellä vähän edestakaisin ja katselin paikkoja. Sitten lähdin Lohjalta 1125-tietä pitkin kohti itää. Tässä vaiheessa tajusin, että kello olikin jo jotain 19 ja pitäisi päästä vanhempien luo, että ehtisi sielläkin vähän viettää aikaa ennen kuin pitää lähteä kotiin ja aloittaa perinteinen perjantai-elokuva vaimon kanssa. Päätin ottaa moottoritievaihtoehdon - E18. Samalla tuli tilaisuus kokeilla sallittua 120 km/h matkavauhtia. Pyörä meni ihan kivasti 6-vaihteella 120 km/h - tuulenvastus vain oli melkoinen - teki mieli laittaa pää aika kyykkyyn.
Veikkolan kohdalla totesin, että eiköhän tämä riittänyt - aika tylsää ajaa tuollaista vauhtia ja vain keskittyä vauhdinhallintaan. Veikkolasta ajoin taas 110-tietä takaisin Espoon Keskukseen.
Vanhempien luona sitten juotiin iltateetä ja muistisairas isäni tuli pihalle katsomaan pyörää (taas) ja kommentoi, että onko uusi pyörä (taas). Tuollaiset uudet asiat eivät enää oikein painu muistiin. Mutta ruokapöydässä yllättäen hän oli vähän mietteliään näköinen ja jostain muistin syövereistä jotain tuttua tuli mieleen ja hän sanoi: "Oli minullakin nuorena moottoripyörä, 250-kuutioinen Jawa". Olin aivan ihmeissäni - tällaista tarinaa en ollut aikaisemmin kuullutkaan. Paljon enempää hän ei siitä sitten muistanutkaan, mistä olin harmissani. Tiesin, että hänellä oli toinen moottoripyörä-tarina, mikä hänelle oli sattunut norempana. Joskus parikymmentä vuotta sitten hän kertoi että nuorempana oli ollut onnettomuudessa, jossa jossain hiekkatiellä oli mutkassa moottoripyörä ajautunut vastaantulevalle kaistalle, jossa motoristi oli törmännyt suoraan isäni auton keulaan. Jos muistan tarinan oikein, niin motoristi oli vielä hengissä tien laidassa ja kun paikalle saatiin lopulta ambulanssi, niin isä ja motoristi vietiin molemmat ambulanssilla sairaalaan. Motoristi oli sitten kuollut sairaalassa. Poliisi oli tutkinut tiessä olevat jäljet ja todennut, että tilanne oli selvä: motoristi oli tullut kovaa mutkaan, ajautunut vastaantulevan kaistalle ja törmännyt autoon. Motoristin vanhemmat olivat vielä tulleet tervehtimään isää (en muista sairaalassa vai oikeustalolla vai missä). Vanhemmat olivat halunneet sanoa isälleni, että eivät syytä häntä millään tavalla: pojalla oli kuulemma kylillä ollut hurjastelijan maine - oli päättänyt päivänsä kuten oli elänytkin. Isä oli myöhemmin huomannut, että otsaan oli ilmeisesti jäänyt jokin lasinmurunen, mikä oli sitten jotenkin koteloitunut sinne. Kokeilin kohtaa ja hämmästyttävää kyllä, siellä tuntui ihan selvästi jokin pieni kova möykky, mitä hieman pystyi ihon alla liikuttamaan.
Tällainen tarina tällä kertaa. Tuli näköjään nukuttua jotain 12 tuntia putkeen - näköjään näin viisikymppisenä tuollainen viikon 10-14 h / pv rääkki alkaa vaatia veronsa. Aurinko näköjään paistaa ulkona. Pitäisiköhän laittaa vain ne ajohousut jalkaan ja lähteä Eurobikeriin ja Superbikeriin ja Motonetiin katsomaan, josko sieltä halvat kevlar-farkut lähtisi mukaan?
Upea kesä tulossa: Aina kun aurinko paistaa, niin ehtii vielä iltaisin käydä vaikka missä Dukella. Hanaa!
