Nuoret ovat nuoria ja hakevat rajojaan, mutta en silti ole aivan samaa mieltä kaatuneiden määrän väistämättömyydestä.
Tämä on kommunikointihaaste, mutta saarnamiehet ja vetomiesten sankaritarinat eivät taida saada mitään hyvää aikaan?
Siinäpä onkin haastetta, millä konstilla ja kommunikaatiolla tuo nuorison asenne- ja ihannemuuri läpäistään. Joku keinohan siihen löytyy, otetaanpa esimerkiksi vaikkapa pipo ja reppu: kun itse oli aikonaan nuori, nuo edellämainitut kapistukset olivat kammotus. Soliferilla vedettiin avopäin pahoissakin pakkasissa ja reppua ei saanut selkään juuri kirveelläkään. Koulukirjat kuskattiin hankalassa olkalaukussa/kassissa.
Mutta sitten vuosia ja vuosia tuon jälkeen astuivat kuvaan mainonnan ja markkinoinnin ammattilaiset. Pipoa alkoi löytyä jokaisen päästä, oli kesä tai talvi, oltiin sisällä tai ulkona. Se oli ja on haluttu. Samoin, reppu löytyy tänään jokaisen mopon/kevarin päällä istuvan nuoren miehenalun/naisenalun selästä.
Miten tuon saman ilmiön saisi levitettyä tähän moottoripyörämaailmaan? Miten saadaan turvallisuus ”houkuttelevaksi” nuorille, jotka ovat kaikkein altteimpia ulkopuolisille vaikutuksille, kun oma ymmärrys ja kokemus ei vielä riitä.
Mistä on syntynyt kuva, että farkut ja tennarit sen nahkatakin lisäki ovat turvallinen ajoasu? Miksi tumma visiiri on cool myös pimeällä ajettaessa, vaikka mitään ei sen läpi näekään? Miksi ensimmäinen kysymys on se 11kW kaupasta hakiessa, että mistä tähän saa lisää tehoa? Vaikka sama kaveri tunnustaa kysyttäessä, että se kulkee nytkin kaupungissa hyvin sitä 40-50 km/h ja tiellä 80, 100 jopa joskus 120 km/h. Sama laulu on sitten sen 25 kW:n kanssa. Miksi valoista pitää aina lähteä sinkki tiukalla? (kyllä, minäkin tykkään G-vitamiinista)
Markkinamiehet ovat onnistuneesti myyneet tehon ja vauhdin hurman, miksi ei samaa satsausta tehdä turvallisuuden ja vastuullisuuden tekemiseksi ”cooliksi”?
Meillä on ajoporukka, josta löytyy harrastusta mudasta, radalta, tieltä ja tien sivusta, huoltoa, roplaamista ja rassaamista. Kun tämän porukan jälkikasvu tuli kevari-ikään, koetettiin saada näitä mukaan esim. ruosteenpoistoleireille, kovin laihoin tuloksin. Kyse ei ole siitä, että olisimme liian ”pappoja”, koska muissa yhteyksissä kyllä aikaa kuluu yhdessä.
Muutaman kerran saimme nuo 16-v pojat mukaan sunnuntaiajelulle, heitettiin parin sadan km:n lenkki kevareiden määräämässä tahdissa. Käytiin läpi kimppa-ajon periaatteita, käyttäytymistä, kommunikointia, turvallisuusnäkökohtia. Näytettiin, että 100 - 200 hv ei tarkoita aina yhtä monta km/h.
Sitten loppupätkillä pantiin kukin kevarimies vuoronperään keulalle vetäämään letkaa ja kantamaan sitä vastuuta, mikä keulamiehelle kuuluu. Kun tultiin loppukahville, käytiin läpi nuorten miesten tunnelmat. Poikkeuksetta se oli koettu jännittäväksi ja hermostuttavaksikin paikaksi. Vastuu, oli se kuviteltu tai todellinen, tuntuu painavan. Siksikö se sitten yksinajaessa halutaan usein unohtaa? Annetaan mennä vain. Sana ”vastuu” on ikävänkuuloinen sana ja ikävät asiathan halutaan unohtaa?
Voisiko turvallinen liikennöinti ja vastuu tien päällä olla COOL? Markkinamiehet, hoi!