Onneksi unohdin tänään repun töihin. Sain tekosyyn ulkoiluttaa italianmörköäni. Aamuisin kun on aina silmät liian ristissä että kehtaisi edes yrittää, ja Marushinin visiiri tuppaa huurtumaan kun se edes aavistaa kosteutta, jota nyt aamuisin on tuntunut olevan toisinaan ilmassa.
Vajaa sata kilsaa ja pari tuntia. Vaihtelevaa ajoa. Jokelantiellä jotkut tuntuvat nussivan pulua kotiloillaan niin, että höyhenet vain pölisevät. Jostain syystä sekään ei onnistunut aiheuttamaan juurikaan ketutusta. Mitä nyt alkumatkasta taas tuntui siltä, että edellisestä ajokerrasta on liian kauan ja pyörän hanskaaminen taas aivan hukassa. Mutta kyllä se sitten alkoi taas sujumaan. Paluumatkalla otin riskin vesisateeseen joutumisesta ja heitin vielä pikkulenkin kytäjäntiellä. Nyt sielu lepää - edes Jyrki Käteinen tai Jutta Urpolainen ei varmaan voisi rikkoa tämänhetkistä Zeniäni. Jotain tuossa desmoquattron soundtrackissä vain on sellaista, että se saa mielen seesteiseksi.
Toivottavasti kelejä riittää vielä edes jonkun aikaa...