Partisaani sanoi:Hienoa että näin moni otti kysymyksen pohdintaansa. Tuosta ajamisen intohimosta vs. lähtemisen viehätyksestä vähän lisää. Etenkin pidemmillä reissuilla, mutta jo kotimaankin pätkillä. Pakostakin matkaan osuu monta helvetin tylsää ja jäseniä rassaavaa osuutta. Välillä on oikeasti kuuma (ei tosin suomessa), toisinaan pirun kylmä (useimmiten suomessa), siitä huolimatta jälkeen päin niitä ei edes muista. Vaikka niin Ruotsin, kuin myös Saksan läpiajot saattavat tuntua raskailta, en silti helposti niitäkään vältä. Se kutkuttava tunne, kun polkaiset pyörän liikkeelle satamasta ja edessä odottavat muut, kuin kotikontujen arkiset polut. Jopa se tankkaushuoltiksella nautittu virvoke lisukkeineen maistuu aivan toiselta, kuin normi, arkipäivän setti kotona. Tai kun pysähdyt jossain Keski-Euroopassa kuvaamaan silmiin osunutta näkymää. Näkymää joka paikallisista vaikuttaa aivan yhtä tylsältä, kuin suomalainen peltoaukeama, tai kirkonkylä omissa silmissä.
Aivan erityistä juhlaa on pitkän ajopäivän jälkeen, hotellihuoneen suihkun jälkeen, istahtaa ravintolan terassille. Lasissa tai tuopissa virkistävää, aurinko lämmittää ja voit vain rauhassa katsella maailman menoa. Ainakin minulle tuo on melkein taivas.
Just tämä. Törmäät tuolla entisen itäsaksan puolella pikkukylään, jossa on kameli- ja strutsifarmi. Tytär syöttämään kamelinpentua leivänpalalla, eikä huomaa että sen äiti katsoo yli kahden metrin korkeudesta sitä
.
.
.


.