-
Tervetuloa uudistetulle moottoripyora.org -foorumille! Onko ongelmia? Palautetta? kerätään tähän ketjuun kootusti asiat. Mikäli et pääse ketjuun kirjoittamaan, voit myös olla sähköpostilla yhteydessä. Teknisen tuen sähköposti löytyy yhteystiedot -sivulta. Mikäli et pääse kirjautumaan, yritä ensin salasanan palautusta.
Nostalgian ekan kesän kesäretket
- Keskustelun aloittaja nostalgia
- Aloituspäivä
4. kesän kesäretket
Unkarissa, Saksassa ja Puolassa
5256km ja 10 maata
Osa 1
R1200 GS Adventure oli joutumassa juuri takaisinkutsuhuoltoon missä siihen tehtäisiin jo toistamiseen ABS-yksikön jarruputken vaihto, bensapumpun fiksaus ja joku kolmas aktio jota en nyt muista. En tuosta hätääntynyt, vaan vaihdoin jarrupalat ja lisäsin hiukan moottoriöljyä, jolloin yllättävän kevyesti pakattu matkamuuli oli valmis Euroopan kierrokselle. Olimme emännän kanssa valinneet matkakohteeksi Unkarin Balaton-järven erään ystävän suosituksesta ja sinne siirtyminen tulisi taas tapahtumaan entisen itä-blokin halki. Joten niine eväine matkaan alas Eurooppaan.
Kuten joku saattaa tietää, että kirjani HD-miehen seikkailuiden eestintäjä Ivar Lasn asuu Pärnussa ja josta löytyy myös mukava mp-majapaikka/baari Alexandri pub. Viime vuonna harmittelimme, etten tajunnut ottaa häneen yhteyttä, joten lähetin Iivarille päivää ennen lähtöpäivää postia, että onnistuisiko mitenkään tapaaminen. En saanut vastausta, joten lähdimme kaahaamaan Helsinkiin mukavaa vauhtia ja lasissa oli jo eurooppalaiset lukemat. Olihan hyvä tottua kovaan ajoon jo täällä kateuden erämaassa. Ilmeisesti pyöräni profiili yllytti takaa-ajoon myös toisenkin GS-miehen, joka roikkui perässämme uskollisesti aina Turun pujotteluväylälle, jossa hän karisi kyydistä. Vaikka Suomessa oli helteistä kärsitty ties kuinka monta viikkoa, meidän lähtöpäivänä vettä tuli rajun kuuron verran, joka oli tavallaan lupaava lähtölaukaus pois täältä kaikesta. Tallinnan puolella aurinko paistoi, vaikkei lämpötila kivunnut hellelukemiin.
Pärnussa havaitsin, että Iivari oli laittanut tekstaria ja sovimme treffit iltamyöhällä pubiin. Siinä välissä ehdimme käydä tutustumassa Pärnun kaupungin vanhaan osaan, jossa ei tullut viime kerralla käytyä. Turistikierroksen päätyttyä ja illan pimennettyä istuskelimme baarissa, jossa näkyi todella tutun näköinen kasvo, mutten saanut päähäni missä olin häneen törmännyt. Asia selvisi minulle vasta aamulla kun näin miehen GSA:n. Mieshän oli tuttu Koskenpään tämän vuoden GS-meetingistä. Hetkeä myöhemmin Iivari soitti ja pyysi tulemaan ulos. Siellä odotti myös Iivarin kaveri, joka halusi nimmarin kirjaansa (hieman kiusallinen operaatio se kyllä joka kerta on.). Siirryimme tämän jälkeen pubiin kaatamaan voiton maljoja, joita ei mennyt ihan yhtä eikä kahta. Iivari on pesunkestävä biker, jolla tuntui juttua riittävän ja Suomen bikerskeneen oli ”old school” kontakteja. Kellon ollessa huolestuttavan paljon jätimme tyhjät juomalasit ja sata kerrottua tarinaa taaksemme ja erosimme lämpimin hyvästein.
Baltiassa ei muuta suurempaa pysähdyspaikkaa jääty katselemaan, vaan hurautimme suoraa päätä Puolaan. Siellä seuraamme liittyi pari ystävää, jotka olivat matkalla Tsekin Brnoon katsomaan MotoGP:tä. Toinen miehistä oli hiukan kovemman luokan ajomies, hän oli ajanut isojen poikien rautaperseen ja pyörän mittarissa oli iso satanen (jätän kertomatta tarkemmat tuntomerkit Brnoon tapahtumien vuoksi). Ehdotin miehille, että kävisimme seuraavana päivänä katsomassa Treblinkan tuhoamisleiriä, koska olihan se matkan varrella. Tämä kävi herroille hyvin ja jatkoimme paikallisten antimien maistelua.
Baltiassa
Treblinka kylän vieressä vuoden päivät operoinut natsien tuhoamisleiri oli sieltä rajuimmasta päästä. Toimintansa aikana leirillä murhattiin 800 000 – 900 000 ihmistä, eikä leirillä ollut muuta funktiota, kuten Auschwitzissä, jossa toimi sotatarviketehtaita. Niin kuin kaikki Puolassa ajaneet tietävät, pääteiden varsilla ihmiset myyvät sieniä, marjoja ja lyhyitä hameita. Viime mainitut marjatytöt olivat tällä kertaa 120 km/h nopeudesta katsottuna varsin korkealaatuisia, mitä nyt ampiaisten tulittaman visiirin läpi ehti nähdä. Sivuteille mentäessä Puolan tiestö muuttui todella huonokuntoiseksi. Vaikka pääteillä saattoi ollakin paripyörien painamia leveitä ja syviä uria, niin sivuteillä asiat olivat vielä huonommin. Treblinkaan emme päässeet ajamaan suorinta reittiä, koska läheinen silta oli remontissa, joten jouduimme heittämään 50 km kiertolenkin. Kun lähestyimme tuhoamisleiriä, tie muuttui suuriksi betonilaatoiksi, jotka oli kipattu peräkkäin ja joiden saumat yliajaessa pitivät samanlaista ääntä, kuin kiskojen päät junaradalla. Tien vieressä kulki se pistoraide, jota myöten tuhottavaksi lähetetyt ihmiset tuotiin leirille. Vielä tänäkin päivänä kun katsoo karttaa, näkyy Varsovasta lähtevän junarata, joka kulkee suoraan Treblinkan vierestä. Varsovan ghetto tyhjennettiin suurimmaksi osaksi sitä myöten.
Silta poikki oikealla ja kiertotie vasemmalle
Tuhoamisleiri
Ison muistomerkin kohdalla sijaitsi kaasukammio
Yhden avokrematorion paikka
Leirin johtaja keskellä
Leiriltä pois
Entinen pistorata leirille
Paikallista tietä
Auschwitz oli tähän leiriin verrattuna melkoinen turistirysä, paikalla meidän lisäksi oli vain kourallinen ihmisiä. Leiristä ei ole enää mitään jäljellä, koska SS hävitti sen vuonna 1943 ja istutti tilalle lupiineja. Ensimmäisen komentajan aikaan leiri toimi ”epä-ammattimaisesti”. Perille saapunut ”lähetys” pakotettiin suorinta tietä kaasukammioon ja kaasukammion takana olleet suuret ruumisvuoret ja polttohaudat olivat kaasukammioon menevien uhrien nähtävissä. Koska joukkohaudat olivat täyttyneet nopeasti eikä avotulella ehditty uusia ruumiita polttaa, lojui kaasukammion takana suuri röykkiö ruumiita. Kesäkuumalla ne alkoivat nopeasti mädätä ja niistä valui ruumiinnesteitä maahan, jota oli kasan lähettyvillä dokumenttien mukaan nilkkoihin asti. Mädän lemu haisi kilometrien päähän. Mutta uuden komentajan johtamana, tuhoamisleiri naamioitiin valerautatieasemaksi, reitti kaasukammioon naamioitiin kuusen oksilla ja tuoreet ruumiit poltettiin heti suurissa avokrematorioissa. Valerautatieasemalla oli juna-aikatauluja, kello jonka viisareita siirrettiin käsin oikeaan aikaan ja oli viittoja määränpäihin. Harhautuksesta huolimatta useat ihmiset arvasivat tulevan kohtalonsa ja heitä jouduttiin ajamaan ”himmelstrassea” myöten koirin ja ruoskin. Ensiksi sitä myöten menivät naiset ja heidän peräänsä miehet. Shoah-dokumentissa haastateltu SS-mies (löytyy youtubesta) kertoi, miten vuoroansa odottavat naiset tekivät usein ”himmelstrasselle” tarpeitaan silkasta kauhusta. Kaasukammion oven yläpuolelle oli maalattu suuri Daavidin tähti. Kaasukammiossa ei käytetty Zyklon B:tä, vaan pakokaasua joka tuli venäläisen panssarivaunun moottorista. Kuljetuksen aikana sairastuneet tai muuten heikkokuntoiset menivät sairaalaan, joka seinään oli maalattu punainen risti. Oven takana odotti monttu, jonka eteen heikkokuntoinen ihminen talutettiin, surmattiin niskaan ampumalla ja ruumis putosi tuleen palamaan. Näitä raakuuksia miettiessä voi sitten ihmetellä ihmismielen sairainta puolta, koska leirin entisen komentajan Franz Stanglin kodista löytyi valokuva-albumi leiriajalta, jonka kannessa luki ”elämäni parasta aikaa”.
Treblinkaa voi suositella oikeastaan vain niille, joita asia kiinnostaa ja heillekin siinä tapauksessa, että ottavat leirin historiasta selvää ennen sinne menoa, sillä leirillä on vain muistomerkkejä. Pistoraiteestakin on vain jäljellä ura.
Silminnäkijän kertomus leiristä
http://www.zchor.org/wiernik.htm
Arkipäivän kauheuksia tarjosi sitä vastoin puolalainen moottoritie. Ilmeisesti budjettisyistä varsinaisia liittymiä oli hyvin vähän ja kääntymiset suoritettiin vastaantulevan kaistan poikki. Joka kerta kun u-käännöstä tai tien poikki ajava rekka tai auto kiihdytti vauhdikkaasti kaistojen välissä olevaan reikään odottamaan kääntymisvuoroa, sai se sydämen loikkaamaan kurkkuun. Välillä kääntymistä helpottivat liikennevalot, jotka moottoritiellä ovat järjenvastaiset, sillä juuri tehdyn kiihdytyksen jälkeen valoihin tultiin melko voimakkaalla jarrutuksella. Jos pyörässäsi ei ole kunnon jarruja, niin kannattaa huomioida nämä äkkipysäykset (näitähän ”stauta” näkee joskus Saksankin baanoilla). Yövyimme Katowicen lähellä jälleen erittäin halvassa (30e) majatalossa, jossa paikallinen ruoka ja juoma teki hyvin kauppansa.
Ystävämme olivat menossa siis ensimmäistä kertaa katsomaan MotoGP:tä. Yli kolmeakymmentä huiteleva lämpötila ja tieto siitä, että paikalla saattaa olla 50 000 motoristia ja majoitukset täynnä sitä myöten sai ystäväni vähän nieleskelemään, sillä telttamajoitus tällä kelillä olisi yhtä helvettiä. Onnekseen he saivat junailtua tuttujen kautta varsin mielenkiintoisen majoituksen, johon palaan myöhemmin.
Terveisiä muuten niille Moto-GP:n matkalla kahdelle oululaiselle motoristille, joihin törmäsimme eräällä huoltoasemalla.
Unkarin liikennettä
Kun olimme eronneet ystävistämme Brnossa jatkoimme matkaa kohti Unkarin Balatonia. Matka Brnosta Bratislavaan sujui liukkaasti, sillä ajoin koko matkan 180 km/h taulussa. GSA ei ollut moksiskaan tuollaisesta vauhdista. Veszpremin nurkilla ilta oli sen verran myöhä, että majapaikkaan oli pysähdyttävä, mikä olikin onni sillä paikkakunnan ylle kohosi rajuilma, joka heilutti hiekkaparkkiin pysäköityä aagessua sen verran, että pelkäsin sen kaatuvan.
Aamulla etsiskelimme seuraavaa majapaikkaa Balatonfüredin lähellä olevasta camping-alueelta. Heti portilla kohtasimme pysäyttävän näyn. Neljän kymmenen paremmalla puolen roikkuva blondi yritti pumpata polkupyöräänsä ilmaa melkoisissa vaatteissa. Silikonirintainen nainen oli pukeutunut 30 asteen helteessä leopardikuvioisiin bikineihin, sukkahousuihin ja rantasandaaleihin. Suorin jaloin suoritettu pumppausoperaatio karautti rähmät välittömästi silmistä ja mielikuva kunnian päivistä haikailevasta eläköityvästä b-luokan pornotähdestä oli täydellinen. Nainen oli liikkeellä perheensä kanssa, vaikka äkkinäinen olisi kuvitellut, että hän olisi liikkeellä tarjoamassa tietynlaisia palveluita. Vaikka järvenranta campingalue olikin hintansa puolesta edullinen, emme viitsineet jäädä sellaiseen rysään.
Balaton häämöttää
Löysimme järven pohjoispäästä viihtyisän järvenrantahotellin, joka maksoi 60 euroa per yö. Hintansa puolesta se oli tuplaten mitä olimme joutuneet tähän asti maksamaan, mutta hotellin terassi sijaitsi kolme metriä järvestä ja veteen oli nikkaroitu mukava auringonottolaituri. Järvi oli todella kaunis ja matala. Järven syvin kohta oli 12 metriä ja pohja loiveni erittäin hitaasti, jonka vuoksi järvi on varsinkin lapsiperheiden suosiossa.
1. yö järven ympärillä vietetystä 5:stä yöstä
Perinteistä unkarilaista sapuskaa
Meanwhile in Brnoo...
Ystäväni olivat majoittuneet suhteiden kautta erään kaverin luokse, jolla oli hiukan erikoinen harrastus. Miehellä oli toisen maailmansodan aikaisia aseita ja saksalaisia univormuja. Kun miehet olivat ottaneet hiukan Slivovitsiä, täytti isäntä MP-40 konepistoolin eli Schmeisserin lippaan paukkupatruunoilla ja päräytti sarjan kerrostalon ikkunasta. Hetken päästä oli kuulemma puhelin soinut ja naapuri oli kysynyt, että sinäkö siellä taas ammuskelet. Seuraavana päivänä sama akti hoidettiin natsiunivormuun pukeutuneena ja kun kaverimme olivat lähteneet menemään asunnolta, oli kadulla ollut hylsyjä. Muutenhan tällainen reippailu on oikein mainiota puuhaa, mutta kun isäntä oli kommentoinut Treblinka leiriin toimintaa erittäin epäluuloisella sävyllä, niin oli alkanut vähän tökkimään.
Kun olimme grillanneet orvaskettä riittävästi Balaton järvellä, kävimme tutustumassa paikallista kidutusmuseota, jossa oli rankan näköisiä laitteita. Rauta neitsyt oli ärtsyn oloinen kaappi, eikä noitatuolikaan ollut ihan sieltä kevyimmästä päästä. Nalkuttaville vaimoille oli taas rautainen hattu, tiedä sitten auttoiko hellanarinaan.
Markkinoilla Balatonilla. Myytävänä oli myös natsi-saksan valtakunnanmarkkoja, jotka ostin pois, ettei joku hullu uusnatsi saa niitä haltuunsa. Vaihtokurssi oli todella huono.
Seuraavassa majapaikassa olimme yötä juuri saapuneiden ystäviemme kanssa, jotka saapuivat Brnoosta. He kertoivat millaista oli seurata MotoGP:tä, kun ohiajavat kisapyörät olivat menneet sellaista vauhtia, ettei tiennyt kuka kuskinpukilla hääri. Tulevan yöpaikan isäntä oli niin tuttavallinen, että ristin hänet paikalliseksi Josef Fritzliksi.Ukko esitteli majapaikkansa lattiasta kattoon, esitteli naiselleni kukat pihalta ja pyysi häntä jäämään pidemmäksikin aikaa! Vaikka ukko olikin ”liian ystävällinen”, tarjosi hän baarinsa meidän käyttöön periaatteella ”ottakaa mitä haluatte ja maksakaa lähtiessänne”. Ihan asiallinen käytäntö, josta Josefille selvät pisteet!
Ystävämme olivat yötä Josefin kellaribaarin sivuhuoneessa, josta otimme vähän vauhtia mennessämme uimaan tien toisella puolen olevalle maksulliselle uimarannalle. Balaton oli todella mukava kohde asfalttipölyä nielleille karskeille moottoripyöräilijöille, kuten me. Ja mitä pimeämmäksi ilta tuli, sitä karskimpia tunsimme olevamme. Ruoka ja juoma maistui, kuten laulussa sanotaan.
Aamulle tiemme erkanivat, kun aamukankeudesta kärsivät ystävämme halusivat lähteä ajamaan kovaa ajoa kohti Kroatiaa ja me jäimme vielä Unkarin sydämeen. Otimme pariksi yöksi majapaikan erään vanhan pariskunnan luota, jossa huone maksoi 26 euroa. He olivat oikein mukavia, tarjosivat tervetuliaisnaukut ja makkarat. Puhuimme kädet väsyksiin ja lotkottelimme järven rannalla, omalla privaattilaiturilla. Kun laskeuduin vihreävetiseen järveen tipahdin rappusilta jalkapohjat liukkaissa askelmissa sutien. Totta kai viiletin koko matkan kainalo puista kaidetta myöten, jolloin käteen tuli miehekäs ihokuorinta. Haava oli vähän hankalassa paikassa, kun ajamaan lähdettyämme nahkatakki hinkkasi tietysti siihen ja saatte vaan arvailla kuinka kauan kesti, ennen kuin tuo matkamuisto oli parantunut. Itse asiassa siinä on vieläkin arpi.
"Privaattilaituri" Balatonilla
Unkarista hurautimme Itävaltaan, jossa on erittäin mielenkiintoinen alppikylä nimeltä Hallstatt (http://en.wikipedia.org/wiki/Hallstatt). Kylä on arkealogisessa niin mielessä merkityksellinen, että puhutaan Hallstattin kulttuurista. Tuhannen asukkaan kylä on jyrkkäseinäisen järven rannalla, jossa on niin vähän tilaa rakennuksille, että itse kylään ei pääse kuin kävelemällä. Menimme syömään rantaravintolaan, josta näki miten jyrkästi järvenpohja katosi syvyyksiin. Paikalla olleet japanilaiset turistit laukoivat Canoneitaan ihastuneina, sillä vuoden 2010 alppikyläksi äänestetty paikka oli todella kuin postikortista. Kun söimme kaikessa rauhassa ja ihastelimme maisemia, lipui järvelle iso vene, jonka kyydissä oli iso tuuba-orkesteri, joka soitti jotain tuntematonta kappaletta. Hiukan aikaa sitä kuunneltuamme alkoi naurattaa, sillä bändi veti Lady Gagan Alejandroa. Fiilis oli jotenkin epäuskottava.
Kylästähän löytyy erittäin mielenkiintoinen hautausmaa, josta legendaarinen Doug Woethke raportoi pari vuotta takaperin. Koska maata kylässä ei juuri ole, haudattiin kyläläiset maahan kymmeneksi vuodeksi, kallo kaivettiin ylös, kuivatettiin, kiillotettiin, koristeltiin ja aseteltiin kryptaan. Nykyään kun on olemassa krematoriot, niin tämä kaunis tapa on jäämässä unohduksiin. Joka tapauksessa kuvat puhuvat paremmin kuin tuhat sanaa.
Täältä jatkoimme eteenpäin ja majoituimme erääseen gästhausiin, jossa reipasotteinen emäntä kantoi ruokaa ja juomaa samalla kun päästeli kovaäänistä rekkakuskinnaurua. Sieltä olikin helppo aamulla kömpiä ylös ja jatkaa matkaa Grossglocknerille, jonne saavuimme etelästä. Tarkoituksenamme oli nähdä ne murmelit, jotka jäivät omaa ymmärtämättömyyttä näkemättä kolme vuotta aikaisemmin. Tykittelin Gessulla Franz-Josefs-Hoehelle, pyörä parkkiin ja murmeleita bongaamaan. Ja siellähän niitä oli. Jostain kuului toisinaan murmelin kimakoita varoitushuutoja. Hauskoja veijareita.
Paluumatkalla pysähdyimme syömään eväitä Franz-Josefs-Hoeheltä palaavalle tielle ja aloin bongailla ohi suhahtelevia moottoripyöriä. Joku suomalainen heitti ison ylälavan nähtyämme rekkarimme, mutta paras oli vielä edessä. Mutkan takaa tuli nimittäin joku lihava jampesteri 80-luvun alun Honda homosohvalla ja luukutti kasariheviä kaiuttimet täysillä! Miehellä oli totta kai merkkejä täynnä olevat farkkuliivit päällä. Asiaa!
Itse Grossglocknerilla oli menossa joku Smart-autojen kokoontumisajot ja noita pieniä peltipurkkeja vyöryi vastaan ja samaan suuntaan, niin paljon että melkein rupesi harmittamaan. Niitä ja motoristeja oli parkkipaikat pullollaan ja kävin tietysti tsekkailemassa pyöräkalustoa. Vanhoja pyöriä ei oikein näkynyt missään. Doug Woethkeja ei kasva puussa.
Kun saavutimme Munchen-Salzburg motarin, niin päästelin sen minkä pystyin, sillä meillä oli seuraava majapaikka kaverimme luona Mynssenissä. Navigaattori on tälläisillä hetkillä todella oiva työkalu, kun pitää suunnistaa miljoonakaupungissa johonkin tiettyyn katuosoitteeseen. Ystävämme tultua jätin pyörän lukittuna kadunvarteen ja lähdimme ydinkeskustaan maistelemaan paikallista ruoka- ja juomakulttuuria.
Illalla menimme Hofbräuhausiin, jossa ovat käyneet kaikki kuuluisuudet mm. Mozart, Lenin, Hitler, J.F.K. ja niin edelleen. Böömiläinen korpraali piti täällä aikoinaan palopuheita, vaikkei ollutkaan valko-oluen, sianpolvien ja röyhyävien tupakkatuotteiden ystävä. Me emme olleet niin ikäviä ihmisiä, joten tutustuimme torvisoittokunnan säestyksellä oluttuvan tuotteisiin ja virittelimme keskustelua pöydässä istuvien saksalaisten ja italialaisten kanssa. Italialainen pariskunta olikin tehnyt tuttavuutta paikallisiin mallastuotteisiin siinä määrin, että keskustelu oli vilkasta, kuten italialaisten kanssa kuuluukin olla. Välillä kyselin saksalaisilta, että osaanko lausua oikein Rammsteinin laulun sanoja, kuulemma sinnepäin meni. Noh, vauhtihan tietysti tuollaisissa tilanteissa kasvaa ja keskustelimme italialaisista elokuvista. Kerroin, että mahtavatko he tuntea erään hienon italialaisen näyttelijän, joka tunnetaan romanttisista rooleistaan. Kun sanoin Rocco Siffredi, vastapuolella istunut italialainen nainen loikkasi kädet suorana pystyyn ja huusi ROCCO! Tästä sen näkee, että kulttuuri yhdistää.
Seuraavaksi menimme johonkin reggaebaariin, jossa samaan pöytään tuli istumaan amerikkalaisia naisia. Kesti noin sekunnin kun aloin viritellä keskustelua Yhdysvaltojen ulkopolitiikasta, Afghanistanin sodasta ja Larry Thornesta. Amerikkalainen nainen vastaili taattuun jenkkitapaan "oh great, that’s interesting", fraasi jolla ilmaistaan kohteliaisti "ei kiinnosta". No eikös tämän kanalauman yksi nainen alkanut siten viittoilla Nixon watergate monologiin syventyneelle naiselle, että toi mies on varattu! Ystäväni vastasi tälle tietotoimistolle, että painukaa helvettiin koko konkkaronkka ja jätimme sivistymättömät moukat niille sijoille ja suunnistimme yökerhoalueelle.
Pysäköimme itsemme Lenin yökerhon vastapäätä ja kiroilimme miten iso Leninin pää sen ovella oli. Taisimmepa saksalaisen ystävämme kanssa lyödä vielä nyrkkipalloa ja kehuimme toistemme surkeita tuloksia, kunnes lähdimme lepäämään seuraavaa päivää varten.
Jo aamulla tunsin sen. Paha silmä oli kaiken yllä ja jos en nöyrtyisi sen edessä, tulisi matkaamme kohtaamaan hirvittävät onnettomuudet. Lähdimme autolla liikkeelle ja suunnistimme suurta tornia kohti, jonka päällä kaikennäkevä silmä tarkkaili meitä poloisia. Kävelin sitä kohti, nöyrryin polvilleni ja rukoilin armoa ja siunausta GS-moottoripyörälleni. Uhrasin jopa litran vettä yhdellä huikalla tornin juurella, että pyöräni ei hajoaisi, eikä sen perä pettäisi. Torni väreili vaaraa ja anteeksi antamattomuutta, mutta lopuksi tunsin, että se oli hyväksynyt uhrilahjani.
Gross danke, mein Gott!
Jatkuu…
Unkarissa, Saksassa ja Puolassa
5256km ja 10 maata
Osa 1
R1200 GS Adventure oli joutumassa juuri takaisinkutsuhuoltoon missä siihen tehtäisiin jo toistamiseen ABS-yksikön jarruputken vaihto, bensapumpun fiksaus ja joku kolmas aktio jota en nyt muista. En tuosta hätääntynyt, vaan vaihdoin jarrupalat ja lisäsin hiukan moottoriöljyä, jolloin yllättävän kevyesti pakattu matkamuuli oli valmis Euroopan kierrokselle. Olimme emännän kanssa valinneet matkakohteeksi Unkarin Balaton-järven erään ystävän suosituksesta ja sinne siirtyminen tulisi taas tapahtumaan entisen itä-blokin halki. Joten niine eväine matkaan alas Eurooppaan.
Kuten joku saattaa tietää, että kirjani HD-miehen seikkailuiden eestintäjä Ivar Lasn asuu Pärnussa ja josta löytyy myös mukava mp-majapaikka/baari Alexandri pub. Viime vuonna harmittelimme, etten tajunnut ottaa häneen yhteyttä, joten lähetin Iivarille päivää ennen lähtöpäivää postia, että onnistuisiko mitenkään tapaaminen. En saanut vastausta, joten lähdimme kaahaamaan Helsinkiin mukavaa vauhtia ja lasissa oli jo eurooppalaiset lukemat. Olihan hyvä tottua kovaan ajoon jo täällä kateuden erämaassa. Ilmeisesti pyöräni profiili yllytti takaa-ajoon myös toisenkin GS-miehen, joka roikkui perässämme uskollisesti aina Turun pujotteluväylälle, jossa hän karisi kyydistä. Vaikka Suomessa oli helteistä kärsitty ties kuinka monta viikkoa, meidän lähtöpäivänä vettä tuli rajun kuuron verran, joka oli tavallaan lupaava lähtölaukaus pois täältä kaikesta. Tallinnan puolella aurinko paistoi, vaikkei lämpötila kivunnut hellelukemiin.
Pärnussa havaitsin, että Iivari oli laittanut tekstaria ja sovimme treffit iltamyöhällä pubiin. Siinä välissä ehdimme käydä tutustumassa Pärnun kaupungin vanhaan osaan, jossa ei tullut viime kerralla käytyä. Turistikierroksen päätyttyä ja illan pimennettyä istuskelimme baarissa, jossa näkyi todella tutun näköinen kasvo, mutten saanut päähäni missä olin häneen törmännyt. Asia selvisi minulle vasta aamulla kun näin miehen GSA:n. Mieshän oli tuttu Koskenpään tämän vuoden GS-meetingistä. Hetkeä myöhemmin Iivari soitti ja pyysi tulemaan ulos. Siellä odotti myös Iivarin kaveri, joka halusi nimmarin kirjaansa (hieman kiusallinen operaatio se kyllä joka kerta on.). Siirryimme tämän jälkeen pubiin kaatamaan voiton maljoja, joita ei mennyt ihan yhtä eikä kahta. Iivari on pesunkestävä biker, jolla tuntui juttua riittävän ja Suomen bikerskeneen oli ”old school” kontakteja. Kellon ollessa huolestuttavan paljon jätimme tyhjät juomalasit ja sata kerrottua tarinaa taaksemme ja erosimme lämpimin hyvästein.
Baltiassa ei muuta suurempaa pysähdyspaikkaa jääty katselemaan, vaan hurautimme suoraa päätä Puolaan. Siellä seuraamme liittyi pari ystävää, jotka olivat matkalla Tsekin Brnoon katsomaan MotoGP:tä. Toinen miehistä oli hiukan kovemman luokan ajomies, hän oli ajanut isojen poikien rautaperseen ja pyörän mittarissa oli iso satanen (jätän kertomatta tarkemmat tuntomerkit Brnoon tapahtumien vuoksi). Ehdotin miehille, että kävisimme seuraavana päivänä katsomassa Treblinkan tuhoamisleiriä, koska olihan se matkan varrella. Tämä kävi herroille hyvin ja jatkoimme paikallisten antimien maistelua.
Baltiassa
Treblinka kylän vieressä vuoden päivät operoinut natsien tuhoamisleiri oli sieltä rajuimmasta päästä. Toimintansa aikana leirillä murhattiin 800 000 – 900 000 ihmistä, eikä leirillä ollut muuta funktiota, kuten Auschwitzissä, jossa toimi sotatarviketehtaita. Niin kuin kaikki Puolassa ajaneet tietävät, pääteiden varsilla ihmiset myyvät sieniä, marjoja ja lyhyitä hameita. Viime mainitut marjatytöt olivat tällä kertaa 120 km/h nopeudesta katsottuna varsin korkealaatuisia, mitä nyt ampiaisten tulittaman visiirin läpi ehti nähdä. Sivuteille mentäessä Puolan tiestö muuttui todella huonokuntoiseksi. Vaikka pääteillä saattoi ollakin paripyörien painamia leveitä ja syviä uria, niin sivuteillä asiat olivat vielä huonommin. Treblinkaan emme päässeet ajamaan suorinta reittiä, koska läheinen silta oli remontissa, joten jouduimme heittämään 50 km kiertolenkin. Kun lähestyimme tuhoamisleiriä, tie muuttui suuriksi betonilaatoiksi, jotka oli kipattu peräkkäin ja joiden saumat yliajaessa pitivät samanlaista ääntä, kuin kiskojen päät junaradalla. Tien vieressä kulki se pistoraide, jota myöten tuhottavaksi lähetetyt ihmiset tuotiin leirille. Vielä tänäkin päivänä kun katsoo karttaa, näkyy Varsovasta lähtevän junarata, joka kulkee suoraan Treblinkan vierestä. Varsovan ghetto tyhjennettiin suurimmaksi osaksi sitä myöten.
Silta poikki oikealla ja kiertotie vasemmalle
Tuhoamisleiri
Ison muistomerkin kohdalla sijaitsi kaasukammio
Yhden avokrematorion paikka
Leirin johtaja keskellä
Leiriltä pois
Entinen pistorata leirille
Paikallista tietä
Auschwitz oli tähän leiriin verrattuna melkoinen turistirysä, paikalla meidän lisäksi oli vain kourallinen ihmisiä. Leiristä ei ole enää mitään jäljellä, koska SS hävitti sen vuonna 1943 ja istutti tilalle lupiineja. Ensimmäisen komentajan aikaan leiri toimi ”epä-ammattimaisesti”. Perille saapunut ”lähetys” pakotettiin suorinta tietä kaasukammioon ja kaasukammion takana olleet suuret ruumisvuoret ja polttohaudat olivat kaasukammioon menevien uhrien nähtävissä. Koska joukkohaudat olivat täyttyneet nopeasti eikä avotulella ehditty uusia ruumiita polttaa, lojui kaasukammion takana suuri röykkiö ruumiita. Kesäkuumalla ne alkoivat nopeasti mädätä ja niistä valui ruumiinnesteitä maahan, jota oli kasan lähettyvillä dokumenttien mukaan nilkkoihin asti. Mädän lemu haisi kilometrien päähän. Mutta uuden komentajan johtamana, tuhoamisleiri naamioitiin valerautatieasemaksi, reitti kaasukammioon naamioitiin kuusen oksilla ja tuoreet ruumiit poltettiin heti suurissa avokrematorioissa. Valerautatieasemalla oli juna-aikatauluja, kello jonka viisareita siirrettiin käsin oikeaan aikaan ja oli viittoja määränpäihin. Harhautuksesta huolimatta useat ihmiset arvasivat tulevan kohtalonsa ja heitä jouduttiin ajamaan ”himmelstrassea” myöten koirin ja ruoskin. Ensiksi sitä myöten menivät naiset ja heidän peräänsä miehet. Shoah-dokumentissa haastateltu SS-mies (löytyy youtubesta) kertoi, miten vuoroansa odottavat naiset tekivät usein ”himmelstrasselle” tarpeitaan silkasta kauhusta. Kaasukammion oven yläpuolelle oli maalattu suuri Daavidin tähti. Kaasukammiossa ei käytetty Zyklon B:tä, vaan pakokaasua joka tuli venäläisen panssarivaunun moottorista. Kuljetuksen aikana sairastuneet tai muuten heikkokuntoiset menivät sairaalaan, joka seinään oli maalattu punainen risti. Oven takana odotti monttu, jonka eteen heikkokuntoinen ihminen talutettiin, surmattiin niskaan ampumalla ja ruumis putosi tuleen palamaan. Näitä raakuuksia miettiessä voi sitten ihmetellä ihmismielen sairainta puolta, koska leirin entisen komentajan Franz Stanglin kodista löytyi valokuva-albumi leiriajalta, jonka kannessa luki ”elämäni parasta aikaa”.
Treblinkaa voi suositella oikeastaan vain niille, joita asia kiinnostaa ja heillekin siinä tapauksessa, että ottavat leirin historiasta selvää ennen sinne menoa, sillä leirillä on vain muistomerkkejä. Pistoraiteestakin on vain jäljellä ura.
Silminnäkijän kertomus leiristä
http://www.zchor.org/wiernik.htm
Arkipäivän kauheuksia tarjosi sitä vastoin puolalainen moottoritie. Ilmeisesti budjettisyistä varsinaisia liittymiä oli hyvin vähän ja kääntymiset suoritettiin vastaantulevan kaistan poikki. Joka kerta kun u-käännöstä tai tien poikki ajava rekka tai auto kiihdytti vauhdikkaasti kaistojen välissä olevaan reikään odottamaan kääntymisvuoroa, sai se sydämen loikkaamaan kurkkuun. Välillä kääntymistä helpottivat liikennevalot, jotka moottoritiellä ovat järjenvastaiset, sillä juuri tehdyn kiihdytyksen jälkeen valoihin tultiin melko voimakkaalla jarrutuksella. Jos pyörässäsi ei ole kunnon jarruja, niin kannattaa huomioida nämä äkkipysäykset (näitähän ”stauta” näkee joskus Saksankin baanoilla). Yövyimme Katowicen lähellä jälleen erittäin halvassa (30e) majatalossa, jossa paikallinen ruoka ja juoma teki hyvin kauppansa.
Ystävämme olivat menossa siis ensimmäistä kertaa katsomaan MotoGP:tä. Yli kolmeakymmentä huiteleva lämpötila ja tieto siitä, että paikalla saattaa olla 50 000 motoristia ja majoitukset täynnä sitä myöten sai ystäväni vähän nieleskelemään, sillä telttamajoitus tällä kelillä olisi yhtä helvettiä. Onnekseen he saivat junailtua tuttujen kautta varsin mielenkiintoisen majoituksen, johon palaan myöhemmin.
Terveisiä muuten niille Moto-GP:n matkalla kahdelle oululaiselle motoristille, joihin törmäsimme eräällä huoltoasemalla.
Unkarin liikennettä
Kun olimme eronneet ystävistämme Brnossa jatkoimme matkaa kohti Unkarin Balatonia. Matka Brnosta Bratislavaan sujui liukkaasti, sillä ajoin koko matkan 180 km/h taulussa. GSA ei ollut moksiskaan tuollaisesta vauhdista. Veszpremin nurkilla ilta oli sen verran myöhä, että majapaikkaan oli pysähdyttävä, mikä olikin onni sillä paikkakunnan ylle kohosi rajuilma, joka heilutti hiekkaparkkiin pysäköityä aagessua sen verran, että pelkäsin sen kaatuvan.
Aamulla etsiskelimme seuraavaa majapaikkaa Balatonfüredin lähellä olevasta camping-alueelta. Heti portilla kohtasimme pysäyttävän näyn. Neljän kymmenen paremmalla puolen roikkuva blondi yritti pumpata polkupyöräänsä ilmaa melkoisissa vaatteissa. Silikonirintainen nainen oli pukeutunut 30 asteen helteessä leopardikuvioisiin bikineihin, sukkahousuihin ja rantasandaaleihin. Suorin jaloin suoritettu pumppausoperaatio karautti rähmät välittömästi silmistä ja mielikuva kunnian päivistä haikailevasta eläköityvästä b-luokan pornotähdestä oli täydellinen. Nainen oli liikkeellä perheensä kanssa, vaikka äkkinäinen olisi kuvitellut, että hän olisi liikkeellä tarjoamassa tietynlaisia palveluita. Vaikka järvenranta campingalue olikin hintansa puolesta edullinen, emme viitsineet jäädä sellaiseen rysään.
Balaton häämöttää
Löysimme järven pohjoispäästä viihtyisän järvenrantahotellin, joka maksoi 60 euroa per yö. Hintansa puolesta se oli tuplaten mitä olimme joutuneet tähän asti maksamaan, mutta hotellin terassi sijaitsi kolme metriä järvestä ja veteen oli nikkaroitu mukava auringonottolaituri. Järvi oli todella kaunis ja matala. Järven syvin kohta oli 12 metriä ja pohja loiveni erittäin hitaasti, jonka vuoksi järvi on varsinkin lapsiperheiden suosiossa.
1. yö järven ympärillä vietetystä 5:stä yöstä
Perinteistä unkarilaista sapuskaa
Meanwhile in Brnoo...
Ystäväni olivat majoittuneet suhteiden kautta erään kaverin luokse, jolla oli hiukan erikoinen harrastus. Miehellä oli toisen maailmansodan aikaisia aseita ja saksalaisia univormuja. Kun miehet olivat ottaneet hiukan Slivovitsiä, täytti isäntä MP-40 konepistoolin eli Schmeisserin lippaan paukkupatruunoilla ja päräytti sarjan kerrostalon ikkunasta. Hetken päästä oli kuulemma puhelin soinut ja naapuri oli kysynyt, että sinäkö siellä taas ammuskelet. Seuraavana päivänä sama akti hoidettiin natsiunivormuun pukeutuneena ja kun kaverimme olivat lähteneet menemään asunnolta, oli kadulla ollut hylsyjä. Muutenhan tällainen reippailu on oikein mainiota puuhaa, mutta kun isäntä oli kommentoinut Treblinka leiriin toimintaa erittäin epäluuloisella sävyllä, niin oli alkanut vähän tökkimään.
Kun olimme grillanneet orvaskettä riittävästi Balaton järvellä, kävimme tutustumassa paikallista kidutusmuseota, jossa oli rankan näköisiä laitteita. Rauta neitsyt oli ärtsyn oloinen kaappi, eikä noitatuolikaan ollut ihan sieltä kevyimmästä päästä. Nalkuttaville vaimoille oli taas rautainen hattu, tiedä sitten auttoiko hellanarinaan.
Markkinoilla Balatonilla. Myytävänä oli myös natsi-saksan valtakunnanmarkkoja, jotka ostin pois, ettei joku hullu uusnatsi saa niitä haltuunsa. Vaihtokurssi oli todella huono.
Seuraavassa majapaikassa olimme yötä juuri saapuneiden ystäviemme kanssa, jotka saapuivat Brnoosta. He kertoivat millaista oli seurata MotoGP:tä, kun ohiajavat kisapyörät olivat menneet sellaista vauhtia, ettei tiennyt kuka kuskinpukilla hääri. Tulevan yöpaikan isäntä oli niin tuttavallinen, että ristin hänet paikalliseksi Josef Fritzliksi.Ukko esitteli majapaikkansa lattiasta kattoon, esitteli naiselleni kukat pihalta ja pyysi häntä jäämään pidemmäksikin aikaa! Vaikka ukko olikin ”liian ystävällinen”, tarjosi hän baarinsa meidän käyttöön periaatteella ”ottakaa mitä haluatte ja maksakaa lähtiessänne”. Ihan asiallinen käytäntö, josta Josefille selvät pisteet!
Ystävämme olivat yötä Josefin kellaribaarin sivuhuoneessa, josta otimme vähän vauhtia mennessämme uimaan tien toisella puolen olevalle maksulliselle uimarannalle. Balaton oli todella mukava kohde asfalttipölyä nielleille karskeille moottoripyöräilijöille, kuten me. Ja mitä pimeämmäksi ilta tuli, sitä karskimpia tunsimme olevamme. Ruoka ja juoma maistui, kuten laulussa sanotaan.
Aamulle tiemme erkanivat, kun aamukankeudesta kärsivät ystävämme halusivat lähteä ajamaan kovaa ajoa kohti Kroatiaa ja me jäimme vielä Unkarin sydämeen. Otimme pariksi yöksi majapaikan erään vanhan pariskunnan luota, jossa huone maksoi 26 euroa. He olivat oikein mukavia, tarjosivat tervetuliaisnaukut ja makkarat. Puhuimme kädet väsyksiin ja lotkottelimme järven rannalla, omalla privaattilaiturilla. Kun laskeuduin vihreävetiseen järveen tipahdin rappusilta jalkapohjat liukkaissa askelmissa sutien. Totta kai viiletin koko matkan kainalo puista kaidetta myöten, jolloin käteen tuli miehekäs ihokuorinta. Haava oli vähän hankalassa paikassa, kun ajamaan lähdettyämme nahkatakki hinkkasi tietysti siihen ja saatte vaan arvailla kuinka kauan kesti, ennen kuin tuo matkamuisto oli parantunut. Itse asiassa siinä on vieläkin arpi.
"Privaattilaituri" Balatonilla
Unkarista hurautimme Itävaltaan, jossa on erittäin mielenkiintoinen alppikylä nimeltä Hallstatt (http://en.wikipedia.org/wiki/Hallstatt). Kylä on arkealogisessa niin mielessä merkityksellinen, että puhutaan Hallstattin kulttuurista. Tuhannen asukkaan kylä on jyrkkäseinäisen järven rannalla, jossa on niin vähän tilaa rakennuksille, että itse kylään ei pääse kuin kävelemällä. Menimme syömään rantaravintolaan, josta näki miten jyrkästi järvenpohja katosi syvyyksiin. Paikalla olleet japanilaiset turistit laukoivat Canoneitaan ihastuneina, sillä vuoden 2010 alppikyläksi äänestetty paikka oli todella kuin postikortista. Kun söimme kaikessa rauhassa ja ihastelimme maisemia, lipui järvelle iso vene, jonka kyydissä oli iso tuuba-orkesteri, joka soitti jotain tuntematonta kappaletta. Hiukan aikaa sitä kuunneltuamme alkoi naurattaa, sillä bändi veti Lady Gagan Alejandroa. Fiilis oli jotenkin epäuskottava.
Kylästähän löytyy erittäin mielenkiintoinen hautausmaa, josta legendaarinen Doug Woethke raportoi pari vuotta takaperin. Koska maata kylässä ei juuri ole, haudattiin kyläläiset maahan kymmeneksi vuodeksi, kallo kaivettiin ylös, kuivatettiin, kiillotettiin, koristeltiin ja aseteltiin kryptaan. Nykyään kun on olemassa krematoriot, niin tämä kaunis tapa on jäämässä unohduksiin. Joka tapauksessa kuvat puhuvat paremmin kuin tuhat sanaa.
Täältä jatkoimme eteenpäin ja majoituimme erääseen gästhausiin, jossa reipasotteinen emäntä kantoi ruokaa ja juomaa samalla kun päästeli kovaäänistä rekkakuskinnaurua. Sieltä olikin helppo aamulla kömpiä ylös ja jatkaa matkaa Grossglocknerille, jonne saavuimme etelästä. Tarkoituksenamme oli nähdä ne murmelit, jotka jäivät omaa ymmärtämättömyyttä näkemättä kolme vuotta aikaisemmin. Tykittelin Gessulla Franz-Josefs-Hoehelle, pyörä parkkiin ja murmeleita bongaamaan. Ja siellähän niitä oli. Jostain kuului toisinaan murmelin kimakoita varoitushuutoja. Hauskoja veijareita.
Paluumatkalla pysähdyimme syömään eväitä Franz-Josefs-Hoeheltä palaavalle tielle ja aloin bongailla ohi suhahtelevia moottoripyöriä. Joku suomalainen heitti ison ylälavan nähtyämme rekkarimme, mutta paras oli vielä edessä. Mutkan takaa tuli nimittäin joku lihava jampesteri 80-luvun alun Honda homosohvalla ja luukutti kasariheviä kaiuttimet täysillä! Miehellä oli totta kai merkkejä täynnä olevat farkkuliivit päällä. Asiaa!
Itse Grossglocknerilla oli menossa joku Smart-autojen kokoontumisajot ja noita pieniä peltipurkkeja vyöryi vastaan ja samaan suuntaan, niin paljon että melkein rupesi harmittamaan. Niitä ja motoristeja oli parkkipaikat pullollaan ja kävin tietysti tsekkailemassa pyöräkalustoa. Vanhoja pyöriä ei oikein näkynyt missään. Doug Woethkeja ei kasva puussa.
Kun saavutimme Munchen-Salzburg motarin, niin päästelin sen minkä pystyin, sillä meillä oli seuraava majapaikka kaverimme luona Mynssenissä. Navigaattori on tälläisillä hetkillä todella oiva työkalu, kun pitää suunnistaa miljoonakaupungissa johonkin tiettyyn katuosoitteeseen. Ystävämme tultua jätin pyörän lukittuna kadunvarteen ja lähdimme ydinkeskustaan maistelemaan paikallista ruoka- ja juomakulttuuria.
Illalla menimme Hofbräuhausiin, jossa ovat käyneet kaikki kuuluisuudet mm. Mozart, Lenin, Hitler, J.F.K. ja niin edelleen. Böömiläinen korpraali piti täällä aikoinaan palopuheita, vaikkei ollutkaan valko-oluen, sianpolvien ja röyhyävien tupakkatuotteiden ystävä. Me emme olleet niin ikäviä ihmisiä, joten tutustuimme torvisoittokunnan säestyksellä oluttuvan tuotteisiin ja virittelimme keskustelua pöydässä istuvien saksalaisten ja italialaisten kanssa. Italialainen pariskunta olikin tehnyt tuttavuutta paikallisiin mallastuotteisiin siinä määrin, että keskustelu oli vilkasta, kuten italialaisten kanssa kuuluukin olla. Välillä kyselin saksalaisilta, että osaanko lausua oikein Rammsteinin laulun sanoja, kuulemma sinnepäin meni. Noh, vauhtihan tietysti tuollaisissa tilanteissa kasvaa ja keskustelimme italialaisista elokuvista. Kerroin, että mahtavatko he tuntea erään hienon italialaisen näyttelijän, joka tunnetaan romanttisista rooleistaan. Kun sanoin Rocco Siffredi, vastapuolella istunut italialainen nainen loikkasi kädet suorana pystyyn ja huusi ROCCO! Tästä sen näkee, että kulttuuri yhdistää.
Seuraavaksi menimme johonkin reggaebaariin, jossa samaan pöytään tuli istumaan amerikkalaisia naisia. Kesti noin sekunnin kun aloin viritellä keskustelua Yhdysvaltojen ulkopolitiikasta, Afghanistanin sodasta ja Larry Thornesta. Amerikkalainen nainen vastaili taattuun jenkkitapaan "oh great, that’s interesting", fraasi jolla ilmaistaan kohteliaisti "ei kiinnosta". No eikös tämän kanalauman yksi nainen alkanut siten viittoilla Nixon watergate monologiin syventyneelle naiselle, että toi mies on varattu! Ystäväni vastasi tälle tietotoimistolle, että painukaa helvettiin koko konkkaronkka ja jätimme sivistymättömät moukat niille sijoille ja suunnistimme yökerhoalueelle.
Pysäköimme itsemme Lenin yökerhon vastapäätä ja kiroilimme miten iso Leninin pää sen ovella oli. Taisimmepa saksalaisen ystävämme kanssa lyödä vielä nyrkkipalloa ja kehuimme toistemme surkeita tuloksia, kunnes lähdimme lepäämään seuraavaa päivää varten.
Jo aamulla tunsin sen. Paha silmä oli kaiken yllä ja jos en nöyrtyisi sen edessä, tulisi matkaamme kohtaamaan hirvittävät onnettomuudet. Lähdimme autolla liikkeelle ja suunnistimme suurta tornia kohti, jonka päällä kaikennäkevä silmä tarkkaili meitä poloisia. Kävelin sitä kohti, nöyrryin polvilleni ja rukoilin armoa ja siunausta GS-moottoripyörälleni. Uhrasin jopa litran vettä yhdellä huikalla tornin juurella, että pyöräni ei hajoaisi, eikä sen perä pettäisi. Torni väreili vaaraa ja anteeksi antamattomuutta, mutta lopuksi tunsin, että se oli hyväksynyt uhrilahjani.
Gross danke, mein Gott!
Jatkuu…
Markkinoilla Balatonilla
Kidutusmuseossa
Elizabeth Báthory, joka hoiti ihoaan kylpemällä neitsyeiden veressä. Because she's worth it.
Unkarilaista moottoripyörävarasta kuulustellaan.
Nalkuttavan eukon metallipipo
Elizabethille lasketaan kylpyvettä
Austria, ach jaa!
Hallstatt
Ale alejandro...
Hallstattin krypta
Vanha motskari Hallstattissa
Ohi vaan
Franz Josef Hoehe
Murmeleita
Kidutusmuseossa
Elizabeth Báthory, joka hoiti ihoaan kylpemällä neitsyeiden veressä. Because she's worth it.
Unkarilaista moottoripyörävarasta kuulustellaan.
Nalkuttavan eukon metallipipo
Elizabethille lasketaan kylpyvettä
Austria, ach jaa!
Hallstatt
Ale alejandro...
Hallstattin krypta
Vanha motskari Hallstattissa
Ohi vaan
Franz Josef Hoehe
Murmeleita
Jäikö sulle viime kesän GS-meetingistä mitään kertomisen arvoista mieleen? Viime kesänähän siellä satoi koko ajan, paitsi silloin kun oli kaatosade, joka sattui tietysti lauantaiaamupäivän ajolenkin ajaksi. Se hyvä puoli sateesta oli, että mitä kovempi sade, sen vähemmän mäkäräisiä Koskenpäässä oli. Lisäksi satoi vielä meno- ja tulomatkan.
Sekin hyvä puoli sateesta oli, että tuli todettua BMW Streetguard ajoasu täysin vedenpitäväksi. Samoin TCX Infinity -kengät. Kerta kaikkiaan mistään ei tullut pisaraakaan vettä läpi 6 tunnin sadeajossa. Liekö sitten liian lyhyt yhtämittainen testi.
GS-meetingistä 2010 jäi seuraavaa käteen.
- Vesisateessa märillä ja mutaisilla pikkupoluilla katurenkailla ajo GSA:lla on kaikkea muuta kuin mukavaa. Varsinkin kun oli takakumi sakolla. Kuivalla olis vielä mennyt, mutta vesisade tuli, näki ja voitti. Vedin kerran nurin ja yhdessä suuressa lammikossa perä lähes rajoittajaan asti sivulle, näin mielessäni highsiden keskelle lammikkoa, mutta linkku oikeni. Voin kertoa, että oli voittaja olo. Tarkoitus olis ostaa ne rupulikumit ensi kerraksi (olisin jo ostanut mutta Heidenaulla oli se sarja loppunut (K60?)). Tulevan Euroopan reissun takia en viittinyt ostaa rehellisiä nappularenkaita, eikä ollut rahaa ostaa toista rengassettiä.
- Belgialainen vieras oli majoittautunut telttoineen grillikatokseen. Kun sytytin grilliin tulet, niin märät puut alkoivat savuttaa ja belgialainen kömpi teltastaan ja alkoi raivota, että mitä helvettiä luulen oikein tekeväni. Sanoin, että laitoin grilliin tulet ja kuivattelen tässä kamoja. Ukkoa vitutti, hän keräsi kimpsunsa ja kampsunsa ja tilitti muille vieraille miten "kaikki hänen vehkeensä tulee haisemaan savulle". Voi kyynel.
- Vedenpitävät vehkeet on tosiaan mukavia sateella. Goretex saappaat toimi Koskenpäässä, mutta ei niitä tuolla Unkarin korkeudella 30 asteen lämmössä jalkaan tullut laitettua kuin siirtymisillä.
Joo, sitä kivigrilliä oli tosiaan vähän routa murentanut, savua pukkasi vähän joka kyljeltä ulos. Lieköhän enää edes pystyssä tämän talven pakkasten jäljiltä.
edit:
edit:
Jutustelu sikseen, jatkossa lupaan pysyä proterhoodin edellyttämällä jäyhällä linjalla.