Rautaa rajalle!
Osa 2
Säpsähdin sängystä pystyyn. Sisäinen kompanssini oli sekaisin, olinko ajautunut tutkimusmatkallani liian pitkälle itään? Kaivoin tyynyn alta navigaattorin ja etsin tärisevin käsin sijaintiani ja kuuntelin samalla ulkoa mahdollisesti kantautuvaa balalaikansoittoa. Pietari 30,20 E, Odessa 30,44 E, Istanbul 29,00 E ja Kairo 31,22 E. Verdammt, ne kaikki olivat länsipuolellani! Navigaattorin näyttö latasi sijaintini pirullisen hitaasti, onneksi balalaikka ei soinut, vaikka vodka vähän tuoksuikin. Näyttö virkistyi viimein ja punainen nuoli oli tukevasti Suomen puolella. Hattuvaara 31,30 itäistä pituutta! Olin siis turvallisesti Itä-Suomessa, Karjalan Heilin sepelvaltimotautisessa sydämessä. Huokaisin ja nousin sängystä tarkastamaan, että vastasiko vielä eilinen muistikuva ulkona näkyvää maisemaa. Suuri GS-moottoripyörä seisoi sivujalkaansa vasten ja viereinen rivitalo oli yhtä autio kuin ennenkin. Correctomundo. Lähtö tulisi käymään yhtä nopeasti kuin tulokin.
Tämäkin löytyy Hattuvaarasta.
Laulumaiden ja itkuvirsipitäjien aamuinen kesätuuli löyhähti kasvoja päin pakatessa pyörääni. Kuiva ja suolainen ruisleipä makkaralla terästettynä pyöri suussa, kun lastasin uhkaavasti tyhjentyviin sivulaukkuihin hammasharjan ja prätkähiirikuvioisen yöpukuni. Kotipitäjäylpeys roihusi rinnassa, sillä naapuripitäjissä olivat uraansa aloitelleet, niin Nightwish, Ismo Alanko ja Jaakko Teppokin. Suuria taiteilijoita ja hienoja miehiä kaikki tyynni, paitsi Tarja, jolla pissi kihahti lettiin. Päässä soi monella tapaa todenomainen Jaakko Tepon jälkitauti, ilmeisesti hampaani oli napannut salomaisemien salaisen piraattiradion.
"
Tänä uamuna mehua hedelmistä tein, voi saakeli,
Niin kiireellä että lingosta palo laakeri.
Kun heräsin, mua janotti niin kovasti, että
Kylän kaivolta muija ajo veskelekalla vettä."
Kuuntele Jaakko Tepon sanomaa
Hattuvaaran maisemaa. Rekisterikilpi on maalattu valkoiseksi, ettei desantit tunnista.
Jätin pitkän viitosen rivitalon keittiön pöydälle avaimen viereen, painoin oven kiinni ja kiersin kaasun auki. Jaakko Teppo ilakoi vielä muikuista kypärässäni, mutta se peittyi ruisvellistä tyhjentyneen mahani kurinaan. Taistelijan talon kukkos-aamiainen kutitti makunystyröitä siihen malliin, että kyläkauppa ei saanut minusta uutta asiakasta, kun ajoin sen avoimen oven ohitse. Tykkien, korsujen ja opaskylttien piirittämä Taistelijan Talon tyhjä hiekkainen parkkipaikka tuoksui pohjois-karjalaisille herkkuruoille, niin kuin terassikin. Kopistelin sinne luotettavissa Wehrmacht bootseissani ja aloin mussuttaa tyytyväisenä kukkosta.
Taistelijan talo.
Vuosia sitten tällä samalla paikalla Hattuvaaran taisteluiden 60-vuotisjuhlassa, täällä taistelleet sotaveteraanit saivat nauttia varusmiesten muotinäytöksestä. He seisoivat rivissä museossa työskentelevän miehen edessä, jolla oli pari rekillistä uniformuja selkänsä takana. Muotinäytökseen tarvittiin mannekiineja, mutta kaikille ei pukuja riittänyt. Harvahampaisimmat ja tai Sallan taudista kärsivät pojat joutuivat ryssien rooliin. He saivat suonruskeita haalareita kangasvöillä ja kivääreitä rotanhäntäpistimineen. Kulmikaspäiset ja rohkeannäköiset suoraniskat saivat taas hienoja suomalaisia kenttäpukuja, lapikkaita ja konepistooleja. Tätä leikkiä jatkettiin, kunnes jäljelle jäi enää kaksi univormua. Ensimmäinen oli 60-luvulta, Ranskan muukalaislegioonan laskuvarjojääkärin, etten sanoisi - helvetin komea uniformu. Se meni leveäselkäiselle alikersantille, jolle rooli sopi oikean pituuden ja ruskeiden silmien vuoksi. Viimeinen puku oli Luftwaffen upseerin juhlauniformu.
- Nyt tarvitaan saksalaisen näköinen mies. Te siinä!
Museonpitäjä osoitti minua. Varusmiesrivistö hörähti nauramaan.
Hän katsoi rajajääkäreitä ja kysyi.
- Onko tämä alikersantti riittävän saksalainen?
- On, on. Rivistä naurettiin.
Pukeuduin samaan väriin mitä lentäjä-ässät Erich Hartmann ja Hans Ulrich Rudel olivat pitäneet. Täytyy myöntää, että kun rinnassa on aito rautaristi, päässä koppalakki alan tunnuksilla, käsissä valkoiset ja ranteesta napitettavat juhlakäsineet ja seisot entisellä taistelukentällä siellä taistelleiden sotaveteraanien edessä, niin silloin ryhti on suora.
Havahduin kunnian päivistä siihen, että kukkonen oli syöty, kahvit oli juotu ja suu papatti pitkiä lentokoneentykin sarjoja. Vein astiat kohteliaasti, pyyhin syljet leuastani ja lähdin tutustumaan taloa ympäröiviin sotalaitteisiin. Tykit ovat tietysti aina tykkejä, mutta havaitessani legendaarisen saksalaisen 75mm:n panssarintorjuntykin (M 40), havaitsin silmäänpistävän yhdennäköisyyden GS Adventure plitskriik mäsiiniin.
Tykin takana seistessä tunnelma on identtinen. Valtava kuoleman fallos lähtee suoraan munista eteenpäin sojottamaan. Katteet ohjaavat itikoita ja vihollisen tulitusta loitommalle. Ohjaamo on täynnään erilaisia vipslaakeja. Kyllä, se on saksalainen. Miksi siis korjata sitä mikä ei ole rikki?
Saksalainen 75mm panssarintorjuntatykki M40. Hehän ovat kuin kaksi marjaa.
GS-miehet kädet lippaan hep!
Seuraava ase oli todella miehekäs suomalainen 20mm:n kaksoistorjuntakanuuna L-40. Kaikkihan tunnistavat tässä Aimo Lahden nerokkaan kädenjäljen ja selvät naitatukset "norsupyssyyn". Hipeiltähän nämä tällaiset pienet hienoudet menevät ohi kuin itse elämä ruohosumussa taloja vallatessa. Mutta maiskauttakaapa tätä sanaa vielä toisenkin kerran. Kak-sois-tor-jun-ta-ka-nuu-na. Miehekäs sana. Tuon kun voisi antaa omalle pojalleen nimeksi tai edes ruuvata sen GS:n keulaan, niin hippien huumeita päiväkotiin marssilla olisi metkan näköistä liikehdintää, kun sillä avaisi tulen. TAT...TAT...TAT ...TAT... sarja olisi hulvattoman hidas, mutta sitäkin tuhovoimaisempi. Pyyhkäisin syljet huuliltani, jatkoin matkaa kohti Möhköä ja mietin tulevan sankaripoikani nimeä. Lauri John Wayne Törni Kaksoistorjuntakanuuna. Hän ajautuisi väkisinkin puolustusmininisteriksi tai ainakin pääministeriksi, eivätkä toimittajat uskaltaisi kysyä häneltä vittumaisia kysymyksiä.
On se kaunis.
Sen verran olin jo soraa päässyt auraamaan, että Möhköön vetäisisin suorinta reittiä tai ainakin Kusurin kautta. En siis etsinyt mitään metsäautoteitä, mutta kuten kaikki tietää, soratiet ja baarit ovat vähän sama asia. Koskaan sinne ei haluta, mutta aina sinne joudutaan. Tomtom vei minut ensiksi soratielle, sieltä metsäautotielle ja lopulta hyvin hyvin autiolle metsäautotielle. Tiellä oli kantoja, kaatuneita puita ja suunta oli kohti itää. Menisikö tämä tie rajavyöhykkeelle? Ei mitään hajua, navigaattorikin oli sitä mieltä ja ajoin ulos sen kartalta. Jatkoin matkaa, kunnes tuli kääntymispaikka. Siitä ympäri vaan hiekka lentäen ja takaisin sinne ensimmäiseen risteykseen, jossa kyltti osoitti oikeaan suuntaan. Uskomaan nyt näitä nykyajan vehkeitä, mitä olisi tapahtunut jos veteraanit olisivat liikkuneet Tomtomin varassa? Ruotsi olisi vallattu ja Norja olisi annettu Stalinille lepytykseksi kaksoistorjuntakanuunan aiheuttamista valtavista tappiosta.
Rautaa rajalla. Ainoat tykit, jotka oli itäänpäin. Tuosta melkein raja siintää.
Meistä ei taida jäädä tälläisiä kylttejä.
Kohti Möhköä.
Vaarat väijyvät kaikkialla.
Navigaattorikin meni sekaisin.
Sulutetta tiellä, yli vaan.
Möhkö on pieni mäkäräisten täyteen sikiämä kyläpahanen aivan rajan tuntumassa. Siellä on myös hauska paatti kuivalla maalla, jossa voi ryypiskellä kahvia ja syödä karjalaisia herkkuja. Sisällä minua tervehti verevä Möhkön neito. Silmät hällä oli siniset, tukka vaalea ja vartalo - se saisi Jinxinkin yksinäisiin öihin ruokotonta levottomuutta. Mutta tunne kuollut ukkomies ei vähistä säpsähdä, vaan ottaa reilusti piirakoita ja siirtyy kannelle mäkäröitä huitomaan. Olihan siellä joku kesäteatterikin ja joku nurmikonleikkaajajätkä kyyläämässä, että nyt ne tuli varastamaan heidän naiset. Turha huoli hällä, Jinxin mopedi käynnistyy vasta kunhan tämä viesti pääsee nettiin.
Möhkön herkkuja.
Sen ruuhen kannella tepastelua. Huomaa ruohonleikkaajan ilme.
Samasta kohtaa toiseen suuntaan kuvaa.
Joensuuhun matkaa ei ollut paljoakaan, hurautin sinne pitkin Tuupovaaran legendaarisia sorahyppyreitä, jossa yks jos toinenkin hullu rallikuski on kaahaillut. Suomen seksikkäimpien naisten tyyssijassa suoritin pakolliset vierailut ja jatkoin matkaa kohti Suomen seksikkäimpien miesten tapaamista - Koskenpään GS-meetingiä. Siellä miehet ovat vielä miehiä, moottoripyörät suuria ja humalat rajuja. Siellä kaksoistorjuntakanuunan nimeä osattaisiin arvostaa.
Hakkuuaukeaa Tuupovaarassa.
Varkaudessa tuli vettä kuin vanhan Esteri merkkisen vesipumpun takaosassa sijaitsevasta venttiilistä, eli perseestä. Vastaan ajoi kaksi custom pyörää samalla kaistalla rinnakkain. Näky oli sen verran komea, että kohotin GS-tervehdyksen. Prosenttikerholaiset eivät tervehtineet takaisin, mikäpä ihme tuo, kun en heitä tunne.
Ilta oli jo pitkällä, kaljapullojen kilinä kaikui portille asti, kun hurautin sisään GS-meetingiin. Sauna oli tietojeni mukaan vielä päällä puoli tuntia, joten ajoin vastaanoton liepeillä seisovan GS-mieslauman luokse kysymään saunan sijaintia. Heti eräs GS-mies kiersi pyörän melkein puoli kyyryssä ja oli kuulemma hienoa miten "nuoret kundit pukeutuvat omalla tyylillä". Tämä oli viittaus siihen, etten omistanut Rallye Pro 2 pukua. Sain saunan sijainnin, pyörä teltta-alueelle, kalja suuhun, tölkki sivujalan alle ja pyyhe sylissä saunalle. Siellä sitä oltiinkin jo aikamoisessa vauhdissa, mutta kuitenkin kiinni juotavissa. Astuin saunaan.
- Mikäs nuori mies sieltä tulee, minkä ikäinen sinä olet?
Meinasi mennä kaljapullo henkeen, ei siksi, että pojittelu ottaisi egon päälle, vaan siksi, että mitenkä vanhaa porukkaa täällä mahtaa olla.
- Neljättä kymppiä tässä jo pusketaan.
- Älä pahaa tykkää, mä olen jo 55. Ethän ole vaan laskenut satulaa?
- En ole.
- Hyvä, mä sanon aina, että se on customi jos laskee adventuresta satulaa.
Mies jatkoi ja kiihdytti tarinaansa.
- Minä niin rakastan ajaa tuolla mun adventurella kovaa vauhtia pitkin metsäautoteitä. Siinä niin kuin vapautuu. Hei kuule sinä nuorimies, ethän ole vaan laskenut satulaa?
Mies oli pyhässä GS-miehen tilassa. Silloin mikään ei tule miehen ja GS moottoripyörän väliin. Kuuntelimme muiden tuntemattomien miesten kanssa saman tarinan uudestaan saunassa ja uudestaan ulkona. Mies kohotti ääntänsä kuin varmistaakseen, että varmasti ymmärsimme mitä hän tarkoitti. Ymmärsimme.
Savusaunomisen jälkeen kävin tsekkaamassa missä ryhmässä olin aamulla lähdössä ja mihin aikaan, sitten olikin aika mennä nukkumaan päätä selväksi.
Tuplasivuiskumoottorit ja kännykän pärinä repivät ylös syömään aamupalaa. Päivän lenkki käsittäisi kaksi mahdollisuutta, leppoisaa ajelua isoilla sorateillä ja leppoisaa ajelua pienillä sorateillä. En ollut sen kummemmin katsonut reittejä, mutta käsittääkseni ajeltaisiin vanhojen miesten kanssa pikku lenkki, paistettaisiin makkaraa, muisteltaisiin hyvää Kekkosen aikaa ja hurautettaisiin pikku lenkin kautta takaisin. Ajoin pyöräni lähtöpaikalle ja meidän ryhmä starttasi liikkeelle. Melkein kaikilla oli nappularenkaat ja puolella pienemmät GS:t, kun minulla oli adve katurenkailla, mutta eipä hätää, ajelu tulisi olemaan leppoisaa. Kun kaksi keulapyörää katosi hiekkaa heittäen ja perseet heiluen ensimmäisen hiekkatien mutkan taakse, niin tajusin, että taitaa ne ukot silti ihan tosissaan ajaakin. Helvetinmoisella sudituksella perään, sain pyörät kiinni krapularohkaistuneella kilpailuvietillä, mutta meinasin mennä nurin varmasti puolen tusinaa kertaa. Pehmyt hiekkainen alamäki oli koitua tuhoksi, kun keula meni tunnottomaksi, mutta onneksi äärimmäiset käärmeliikkeet pitivät pyörän pystyssä. Kun pysähdyimme ensimmäisen kerran, nauroin, että meinasinpa tuossa kaatua noin kymmenen kertaa. Joku GS-mies muistutti taitojen mukaan ajamisesta, mikä oli kyllä ovelasti kätketty yllytyslause.
Ajotauolla.
Kiitin siellä ja kiitän vieläkin, että tuo reitti oli silkkaa juhlaa. Kaikki maailman eri hiekkalaadut oli kylvetty maahan. Ehdoton lemppari oli se punertava sorahiekka, sitä jotain 10 millistä kiveä. "Pito" oli juuri täydellinen ja sladit oli pitkiä. Jossain pitkässä mutkassa tuntui siltä, että vedin noin sata metriä sladissa, ainakin takapyörä löi tyhjää koko ajan. Täyttä mahtavuutta! Eka pysähdyksessä kehuin ryhmän vetäjälle, miten homma on nousussa ja krapulakin paranee. Siinä naurettiin, otettiin liikoja vällyjä pois ja taas ajettiin. Ajettiin, ajettiin ja ajettiin. Vauhti oli kova ja adventure meni siinä missä muutkin advet ja gessut. Mieleen jäi myös yksi multainen ylämäki, jossa oli suuria kiviä. Reippaasti vauhtia ja nätisti pyörä meni siitä ylös. Puolessa välin matkaan kävimme kahvittelemassa ja puhumassa paskaa. Toinen 130 km pätkä oli vielä jäljellä. Eräs pätkä koostui kokonaan karkeasta sepelistä, jossa pyörä kyllä elää reippaasti, mutta menee suoraan. Rupulikumimies sanoi jälkeenpäin, että hän vähän ihmetteli miten mä pysyin tuon pätkän hänen kannoillaan katurenkailla. Itse asiassa se karkea sepeli antaa kumeille pitoa, kun se sortuu mutkissa sellaisiksi valleiksi.
Tuo 260km oli kyllä melko valaiseva kokemus, vaikka olen jo jonkun verran sorateitä ajanutkin. Lähinnä se jatkuva vauhdinpito ja erilaisten tiealustojen kirjo oli opettavaista, kun ei pystynyt liikoja miettimään. Helvetin hieno reitti ja sopivan haastavaa ajoseuraa!
En ole ikinä nähnyt näin paljon GS-miehiä, mitä tässä huoltoasemalla meitä oli.
Päivän päätteeksi oli taas edessä alasti saunomista ja mäkäräistä kaljanriuhtomista. Kävimme yhdellä porukalla seuraavaa keskustelua, jossa kerroin jotain juttua ja yritin muistella jotain sanaa saksaksi, jolloin vieressä istunut mies, joka oli ollut koko ajan hiljaa, sanoi sen sanan saksaksi ja oli taas hiljaa. Juttu siirtyi seuraavaksi sotajuttuihin, mutta hetken päästä taas uusi saksalainen sana oli kadoksissa. Se tuli jälleen vierestä kuin rynnäkkötykin piipusta. Outoja miehiä liikkuu noissa piireissä, muuten ollaan hiljaa, mutta tarkkaillaan kuitenkin uupuuko tarinasta joku saksalainen sana. Tuota miettien menin saunaan, mutta sehän oli aivan täynnä ilakoivia GS-miehiä. Lattialla seistiin, niin ettei ovesta sisään sopinut. GS-miehet eivät jääneet neuvottomaksi, vaan vanhaan saksalaiseen tapaan, ylimääräiset työnnettiin muiden päiden päälle, ovi laitettiin säppiin ja joku kiipesi katolle pudottamaan piipusta savua niskaan.
Ilta oli hyvässä hönössä, kun tiedustelin eräältä GS-mieheltä, että mitäs jos joku hullu saa päähänsä, vaikka ensi vuonna, alkaa heiluttamaan täällä natsilippuja, kun ei muuten saada sitä poliisipiiritystä aikaiseksi (kysymystä edelsi pitkä ja johdatteleva analogia BMW -> natsit ja Super rally -> poliisit). GS-mies otti kysymyksen tosi-tosissaan ja ryki poliittisesti korrektin vastauksen ulos hyvin asiallisena. Oli mukava todistaa vääräksi se urbaani legenda, että BMW-piireissä ei muka oltaisi huumorintajuisia. Loppuillan tunnelma oli niin katossa, kuin se voi vain olla kun finnhits-karaokessa olla. Meno oli liian rajua meikäläiselle, joten lähdin nukkumaan. Olihan kämmenessä rakkokin päivällisestä ajamisesta.
Kotia poksuttelin Padasjoki - Hämeenlinna - Härkätien kautta. Viimeksi mainitulla oli muuten mahtavaa mutkatietä, jossa huomasi, että eilinen vauhtiajo oli jäänyt vähän päälle. GS-meetingin vika.
Mitä opin GS Adventuresta ja GS-elämästä:
- Hienolla hiekalla ajaminen visiiri auki on hiukan hankalaa, sillä hiekkaa tuntui lentävän jostain raosta silmille.
- Kestää hirmuista rynkytystä, kaahausta, sladittamista ja pauketta. Siinä mielessä hyvinkin "unstoppable".
- Oikein sopiva pyörä pitkillä soramatkoille, jossa joutuu kantamaan valtavasti alkoholikuormaa.
- Jos takki on valkoisena pölystä ja sitä paukutellessaan sanoo, että "on kuin Rommel olisi tullut autiomaasta", niin todellinen GS-mies vastaa siihen tuhannen jaardin tuijotuksella.
- Autioilla tukkiteilläkin voi tulla joku vastaan.
- Rautaa oli vielä rajalla.
Hienoa kirjoittelua! 
