Ennen kesän varsinaista koitosta alpeille huitelin muutaman pitemmän lenkin, jotta tietäs miltä se ajaminen tuntuu. Pisimmillään kävin Oulussa, mukava keli mennessä, mutta vettä tullessa. Jeonsuun ja Mikkelin keikalla sama homma.
Elikkä tais olla 5000 km ajokilometrejä hankittu, kun seilasimme Viikingillä Tukholmaan ja tarkoituksena ajaa kahdessa vuorokaudessa Zell am Seehen. Tarkennan, että mulla ei huhtikuussa hankittua mp-korttia aiemmin ollut käytännössä mitään kokemusta moottoroiduista kaksipyöräisistä. Kaverini jolla on myös hd, oli käynyt kyykkärillä jo aiemmin Italiassa, oli seurana ja henkisenä turvana. Kuten myös toinen sivulaukullinen työkaluja, tulppia, teippiä ja rautalankaa. Teltat jätettiin suosiolla kotiin, koska ei niitä jaksa erkkikään viritellä, etenkään jos sattuu satamaan (paino sanalla jos). Kyytiin tuli molemmilla vielä ekalle matkalleen lähtevät tytöystävät.
Ja sitten lähdettiin. Kaveri tempas mimmi kyydissä heti kärkeen ja mä oman naisen kanssa perään. Vedettiin sellasta 140kmh, mutta pian alkoi satamaan ja eikun eka kertaa sadekamoja ylle nykimään. Jalkoihin olin ostanut meille molemmille sellaiset nöyryyttävän näköiset aku ankka räpylät, mitkä lie Louisin kengänsuojat. Niitä hihitellessä ei kauaa hihittänyt, kun vettä alkoi tulemaan sitten reilusti. Jossain Vätternin jälkeen kiroilimme ensi kerran miten paska keli olikaan. Jossain vaiheessa kaveri toppuutteli vauhtia, kun hän epäili, että hänen kulunut eturenkaansa ei ole turvallinen sateella ajoon. Ainakaan mutkaan 120kmh. Jälkikäteen ajateltuna, ei varmaan ollutkaan.
Tämän päivän karttasuunnistuksen ainut moka tapahtui, kun ajoimme Helsinborgiin, vaikka pitikin ajaa siitä vain ohi Malmöön. No, ei siitä isoa lenkkiä tullut, mutta tulipahan kuitenkin. Tähän mennessä olimme nykineet sadeasuja ylle ja pois varmaan 3 kertaa. Aku Ankat olivat jo haljenneet takaa ja niillä oli ylpeä tepastella maksamaan bensaa.
Juutinrauman silta oli komea, toki kamera oli tyttöystävällä silloin taskussa. Sen jälkeinen tunneli oli hyvinkin epätodellinen kokemus. Vaikka vauhtia oli 120km/h ei maisemat muuttuneet tippaakaan. Koska olemme ikuisia pikkupoikia, niin pitihän sitä kytkin pohjassa moottoria huudattaa, kun niin kivat kaiut tuli. Kaverin ruiskukone antaa muuten huomattavasti kiukkuisemman soundin, kuin oma räkäinen kaasari. Tosin, siinä on sitä epähallitsematonta jotain.
Tanskan läpi ajettiin ihan homona kohti Rodbyhavnia vai mitä lie. Lopulta perse kipeänä saavuimme jonottamaan lauttaa ja tässä vaiheessa oli voittajafiilis. Päästiin ekana laivaan ja mopot saatiin nätisti kiinni, koska lautalla on omat valjaat ja mopopaikat. Siinä siten retkotimme raukeina ja kuuntelimme autojen varashälyttimiä.
Viimeinen etappi kohti Oldenburg i.m. kohti oli pitkä, mutta kun perillä pääsimme, niin tunnelma oli katossa. 950km oli pitkä rasti, etenkin kun oli satanut niin paljon. Majataloa piti kaveri, joka on matkustellut pyörillään pohjois-afrikassa. Paikka oli mopoilijoitten suosiossa ja hän vei märät ajokamat pannuhuoneeseen kuivamaan. Ja olipa odotellut meitä 1,5tuntia aukioloajan jälkeen, että pääsisimme sisään. Huoneet maksoi 65 ekeä. Asia paikka.
Päivä 2.
Aamulla yllättäen satoi ja jatkoimme nukkumista niin, että ehdimme nipin napin 10:ksi aamupalalle. Kello taisi olla varttia vaille 12 kun lähdimme liikkeelle. Onneksi oli lakanut satamasta. Sitten lähdettiin kohti itävaltaa. Rajukuuro tervehti heti meitä ja menimme huoltsikalle kahville odottamaan pilven väistymistä. Väistyihän se. Eteenpäin. Kolme kertaa. Sitten uskoimme luonnonvoimaa ja laitoimme ihanat sadeasut päälle. Olin jossain vaiheessa sulattanut lahkeen pakoputkeen, mutta niihän se pitääkin. Itseäni huvitti suunnattomasti katsella kaverin varustautumista, kun he vetivät RVL:n maastosadeasut ja käteen nahkahanskojen päälle oranssiset pöntönavauskumihanskat. Mutta kyllä se hymy siitä sitten hyytyi, kun sitä jumppaa sai koko ajan katella.
Välillä nimittäin satoi ihan viitaleesti ja välillä ihan vähän. Välillä oikealla rekkakaistalla 80km/h ja välillä 150kmh vasemmalla sadepuvut päristen. Pyöriä oli aika vähän liikkeellä, sillä ketä nyt tälläsellä kelillä viittis ajella sateella, kuin me ja muutama muu. Puolivälissä olin henkisesti valmis yöpymään ennen Itävaltaa, sillä keli oli niin syvältä. Mutta kun kukaan muukaan ei halunnut yöpyä, niin en sitten minäkään.
Keski-Saksassa oli muuten aivan älytön tuuli. Milloin ei satanut. Ajelin vesisateessa matkailuauton perässä, kun siihen iski voimakas sivutuuli ja auto teki reilun vaappumis-liikkeen. En ehtinyt kissaa sanoa, kun sama tuuli löi meihin ja ajauduin melkein viereiselle kaistalle. Silloin pikkasen säikähdettiin. Mutta pian säikähdimme uudestaan, sillä siellä oli suuria siltoja, joitten päissä tuulisukat kertoivat mistä tuulee. Ne olivat tietysti poikittain aivan suorina. Sillalle mennessä eka kerran jälkeen osasi jo ottaa ennakkoon nojaa, mutta kun saman joutui tekemään vielä mutkaan ja alamäkeen, niin alkoi vähän jännittää. Vedimme näin yhdelle sillalle ja pakettiauto tunki mun eteen, niin että en uskaltanut jarruihin koskea. Vauhtia kun oli 120 ja tilaa ei jäänyt eteen edes yhtä pyöränmittaa. Toisen kerran samanlainen jännähetki koettiin, kun paku vaihtoi oikealta kaistalta keskikaistalle ja mä tietysti olin väistämässä vasemmalta keskikaistalle nopeampia autoja. Kun en siinä rytäkässä enää viittinyt jarruttaakaan, niin vedin pakun eteen ja tilaa ei jäänyt kuin sen metri. Ja vauhtia oli päälle 120. On se rajua tämä mp-harrastus.
Sananen harrikoista ja baana-ajosta. Kaverin ruiskumyllyssä oli monta kymmentä heppaa enemmän ja hänellä ei ollut hankaluuksia jos piti kiihdyttää jostain letkasta ohi. Oma pyörä ei reagoinut kaasuun enää 140kmh jälkeen, kuin erittäin hitaasti kiihtyen. Tosin kaverin leveä stonga ei ollut mikään ajonautinnon takaaja, mutta ei selkä suorana ollut mitenkään kivaa ajaa 150kmh. Kovin tankinväli (200km, kaverin tankista johtuen) ajettiin hitaimmillaan 120 ja kovimmillaan 170kmh. Oma mittari näytti tosin siinä kohtaa 160kmh. Mutta enpä olisi tippaakaan kovempaa uskaltanut ajaa. Tärinä oli suorastaan infernaalinen ja tuuli hakkasi kuin vasikkalauma tattia. Jos nyt kuka ei ole Saksassa ennen käynyt ja ajattelee, että järjettömiä vauhtia ajaa jollain lehmillä noin lujaa, niin kuivalla asfaltilla, niillä suorilla on ihan leppoisaa vedellä. Voi vaan kuvitella millaista jollain hajapusalla on vedellä. Tosin itse kattelin niitä matkaenduro bemareita kuola vuotaen.
Ajokulttuuri siellä oli mitä mainioin. Jos hitaampi ajoneuvo oli edessä, se väisti vasemmalle kaistalle ja jos nopeampi tuli takaa, se ei yrittänyt puskea persuksiin. Systeemin oppi nopeasti ja se teki ajamisesta kivaa. Paitsi omalla pyörällä kaksikaistaisilla sai koko ajan vaihdella kaistaa, kun rekkajono oli liian hidas ja vasen liian nopea. Pari kertaa näimme sellaisia nelipyöräisiä ohjuksia, ettei niistä täällä peruspalkansaajalla ole niistä vara näillä autoveroilla nähdä edes untakaan.
Lopulta käännyimme kohti Salzburgiin vievää tietä ja alkoi hämärtää. Olimme tankkaamassa ja luojan kiitos oli lakannut satamasta. Siinä lähtiessä käänsin tangon suoraan ja lähivalot katosivat. Tajusin heti, että virtajohto oli hankautunut rikki ja otti maihin. Johtoja tankin välistä räplätessä valot tulivat takaisin. Ja katosivat sitten tankoa käännellessä. Teippiä ei nirhaumaan yltänyt laittamaan, joten eikun pitkät päälle.
Vasta täällä tajusimme, että opaskyltteihin oli merkitty exitin numerot (sitä ennen niitä emme tarvinneet, koska ajoimme isojen kaupunkien kautta) ja löysimme kartasta oikean exitin rekkapysäkillä polvillaan tiiraillessa taskulampun valossa. Pysäkillä oli muuten joku prostituutioratsia, kun tyttö kipitti lujaa pimeällä pysäkillä pois poliisiauton valoista.
Täydessä pimeydessä oli hieno ajaa pitkin baanaa. Tosin kaistaa ei paljon uskaltanut vaihtaa, mutta siihen ei ollut tarvettakaan, kun rekat olivat kadonneet. Rekkoja oli muuten aivan helvetistä ja huoltsikoilla oli paljon aikuisviihdettä rekkamiesten viihdykkeeksi. Oli lehteä, DVD:tä ja vessasta sai kolikkoautomaatista ostaa vaikka travel pussyn.
Pian löysimme oikean exitin ja taivasta vasten juuri ja juuri näkyvät vuoret kertoivat, että alpeilla ollaan. Alkoi 20-30km loiva kiipeäminen vuorelle, kohti Zelliä. Tie kostui usvasta ja välillä tie kapeni todella paljon. Väliin tien vieressä näkyi paksuja kivikaiteita, josta olisi ollut varmaan kivat näkymät. Kaikilla oli aivan helvetin kylmä. Itsekin olin laittanut jo toisen t-paidan päälle, koska olin varustautunut lähinnä hellekeleihin. Tien vieressä näkyi peuravaarakylttejä ja erään pellon läpi ajaessa näin miten peura loikki pitkin peltoa kohti tietä. Kun peura juoksi tielle, se katosi. Olin siis kuvitellut kaiken, tuli mieleen tornihuhut puista roikkuvista muovipusseista. Kun alamäki alkoi sai ajaa todella varovasti, koska tie oli liukas ja keli kylmä. Tyttöystävä väitti kuulleensa lintujen laulua, mutta eihän sellaista kypärä päässä ja V2:n poksuttaessa sellaista voinut kuulla. Myöhemmin selvisi, että se oli ollut takajarrun vinkunaa.
Zelli ei tuntunut millään tulevan lähemmäksi, ehkä siitä syystä, että olimme niin väsyneitä ja matkavauhti oli pudonnut 50-60kmh. Mutta lopulta ajoimme Zellin keskustaan. Taksikuskit katsoivat ihmeissään, kun kaarsimme kylän keskelle. Osalla oli vielä aku ankat jalassa, itsekin olin tärissyt vuoren ylityksessä aivan helvetisti. Löysimme oikean kadun, kävely sellaisen ja kiersimme alakatua samansuuntaisesti löytääksemme jonkun reitin sille. Näin kivan kaksi metriä leveän kävelykadyn rakennusten välissä kotikadullemme ja vedin ärjyen sen ylös Zelli raikuen. Uskon, että Marlon Brando veti silloin haudassaan käden lippaan.
Kello oli 03 ja takana oli 1050 vesisateen ja tuulen pieksämää kilometriä. Kun olimme päässeet sisälle, korkkasimme vielä viinipullon (viimeiseltä huoltsikalta ostettu) ja nauroimme jotain väsynyttä juttua mahat kippurassa. Sitten tuli nukkumatti ja aamulla heräsimme alppien jylhässä syleilyssä.
jatkuu...
Elikkä tais olla 5000 km ajokilometrejä hankittu, kun seilasimme Viikingillä Tukholmaan ja tarkoituksena ajaa kahdessa vuorokaudessa Zell am Seehen. Tarkennan, että mulla ei huhtikuussa hankittua mp-korttia aiemmin ollut käytännössä mitään kokemusta moottoroiduista kaksipyöräisistä. Kaverini jolla on myös hd, oli käynyt kyykkärillä jo aiemmin Italiassa, oli seurana ja henkisenä turvana. Kuten myös toinen sivulaukullinen työkaluja, tulppia, teippiä ja rautalankaa. Teltat jätettiin suosiolla kotiin, koska ei niitä jaksa erkkikään viritellä, etenkään jos sattuu satamaan (paino sanalla jos). Kyytiin tuli molemmilla vielä ekalle matkalleen lähtevät tytöystävät.
Ja sitten lähdettiin. Kaveri tempas mimmi kyydissä heti kärkeen ja mä oman naisen kanssa perään. Vedettiin sellasta 140kmh, mutta pian alkoi satamaan ja eikun eka kertaa sadekamoja ylle nykimään. Jalkoihin olin ostanut meille molemmille sellaiset nöyryyttävän näköiset aku ankka räpylät, mitkä lie Louisin kengänsuojat. Niitä hihitellessä ei kauaa hihittänyt, kun vettä alkoi tulemaan sitten reilusti. Jossain Vätternin jälkeen kiroilimme ensi kerran miten paska keli olikaan. Jossain vaiheessa kaveri toppuutteli vauhtia, kun hän epäili, että hänen kulunut eturenkaansa ei ole turvallinen sateella ajoon. Ainakaan mutkaan 120kmh. Jälkikäteen ajateltuna, ei varmaan ollutkaan.
Tämän päivän karttasuunnistuksen ainut moka tapahtui, kun ajoimme Helsinborgiin, vaikka pitikin ajaa siitä vain ohi Malmöön. No, ei siitä isoa lenkkiä tullut, mutta tulipahan kuitenkin. Tähän mennessä olimme nykineet sadeasuja ylle ja pois varmaan 3 kertaa. Aku Ankat olivat jo haljenneet takaa ja niillä oli ylpeä tepastella maksamaan bensaa.
Juutinrauman silta oli komea, toki kamera oli tyttöystävällä silloin taskussa. Sen jälkeinen tunneli oli hyvinkin epätodellinen kokemus. Vaikka vauhtia oli 120km/h ei maisemat muuttuneet tippaakaan. Koska olemme ikuisia pikkupoikia, niin pitihän sitä kytkin pohjassa moottoria huudattaa, kun niin kivat kaiut tuli. Kaverin ruiskukone antaa muuten huomattavasti kiukkuisemman soundin, kuin oma räkäinen kaasari. Tosin, siinä on sitä epähallitsematonta jotain.
Tanskan läpi ajettiin ihan homona kohti Rodbyhavnia vai mitä lie. Lopulta perse kipeänä saavuimme jonottamaan lauttaa ja tässä vaiheessa oli voittajafiilis. Päästiin ekana laivaan ja mopot saatiin nätisti kiinni, koska lautalla on omat valjaat ja mopopaikat. Siinä siten retkotimme raukeina ja kuuntelimme autojen varashälyttimiä.
Viimeinen etappi kohti Oldenburg i.m. kohti oli pitkä, mutta kun perillä pääsimme, niin tunnelma oli katossa. 950km oli pitkä rasti, etenkin kun oli satanut niin paljon. Majataloa piti kaveri, joka on matkustellut pyörillään pohjois-afrikassa. Paikka oli mopoilijoitten suosiossa ja hän vei märät ajokamat pannuhuoneeseen kuivamaan. Ja olipa odotellut meitä 1,5tuntia aukioloajan jälkeen, että pääsisimme sisään. Huoneet maksoi 65 ekeä. Asia paikka.
Päivä 2.
Aamulla yllättäen satoi ja jatkoimme nukkumista niin, että ehdimme nipin napin 10:ksi aamupalalle. Kello taisi olla varttia vaille 12 kun lähdimme liikkeelle. Onneksi oli lakanut satamasta. Sitten lähdettiin kohti itävaltaa. Rajukuuro tervehti heti meitä ja menimme huoltsikalle kahville odottamaan pilven väistymistä. Väistyihän se. Eteenpäin. Kolme kertaa. Sitten uskoimme luonnonvoimaa ja laitoimme ihanat sadeasut päälle. Olin jossain vaiheessa sulattanut lahkeen pakoputkeen, mutta niihän se pitääkin. Itseäni huvitti suunnattomasti katsella kaverin varustautumista, kun he vetivät RVL:n maastosadeasut ja käteen nahkahanskojen päälle oranssiset pöntönavauskumihanskat. Mutta kyllä se hymy siitä sitten hyytyi, kun sitä jumppaa sai koko ajan katella.
Välillä nimittäin satoi ihan viitaleesti ja välillä ihan vähän. Välillä oikealla rekkakaistalla 80km/h ja välillä 150kmh vasemmalla sadepuvut päristen. Pyöriä oli aika vähän liikkeellä, sillä ketä nyt tälläsellä kelillä viittis ajella sateella, kuin me ja muutama muu. Puolivälissä olin henkisesti valmis yöpymään ennen Itävaltaa, sillä keli oli niin syvältä. Mutta kun kukaan muukaan ei halunnut yöpyä, niin en sitten minäkään.
Keski-Saksassa oli muuten aivan älytön tuuli. Milloin ei satanut. Ajelin vesisateessa matkailuauton perässä, kun siihen iski voimakas sivutuuli ja auto teki reilun vaappumis-liikkeen. En ehtinyt kissaa sanoa, kun sama tuuli löi meihin ja ajauduin melkein viereiselle kaistalle. Silloin pikkasen säikähdettiin. Mutta pian säikähdimme uudestaan, sillä siellä oli suuria siltoja, joitten päissä tuulisukat kertoivat mistä tuulee. Ne olivat tietysti poikittain aivan suorina. Sillalle mennessä eka kerran jälkeen osasi jo ottaa ennakkoon nojaa, mutta kun saman joutui tekemään vielä mutkaan ja alamäkeen, niin alkoi vähän jännittää. Vedimme näin yhdelle sillalle ja pakettiauto tunki mun eteen, niin että en uskaltanut jarruihin koskea. Vauhtia kun oli 120 ja tilaa ei jäänyt eteen edes yhtä pyöränmittaa. Toisen kerran samanlainen jännähetki koettiin, kun paku vaihtoi oikealta kaistalta keskikaistalle ja mä tietysti olin väistämässä vasemmalta keskikaistalle nopeampia autoja. Kun en siinä rytäkässä enää viittinyt jarruttaakaan, niin vedin pakun eteen ja tilaa ei jäänyt kuin sen metri. Ja vauhtia oli päälle 120. On se rajua tämä mp-harrastus.
Sananen harrikoista ja baana-ajosta. Kaverin ruiskumyllyssä oli monta kymmentä heppaa enemmän ja hänellä ei ollut hankaluuksia jos piti kiihdyttää jostain letkasta ohi. Oma pyörä ei reagoinut kaasuun enää 140kmh jälkeen, kuin erittäin hitaasti kiihtyen. Tosin kaverin leveä stonga ei ollut mikään ajonautinnon takaaja, mutta ei selkä suorana ollut mitenkään kivaa ajaa 150kmh. Kovin tankinväli (200km, kaverin tankista johtuen) ajettiin hitaimmillaan 120 ja kovimmillaan 170kmh. Oma mittari näytti tosin siinä kohtaa 160kmh. Mutta enpä olisi tippaakaan kovempaa uskaltanut ajaa. Tärinä oli suorastaan infernaalinen ja tuuli hakkasi kuin vasikkalauma tattia. Jos nyt kuka ei ole Saksassa ennen käynyt ja ajattelee, että järjettömiä vauhtia ajaa jollain lehmillä noin lujaa, niin kuivalla asfaltilla, niillä suorilla on ihan leppoisaa vedellä. Voi vaan kuvitella millaista jollain hajapusalla on vedellä. Tosin itse kattelin niitä matkaenduro bemareita kuola vuotaen.
Ajokulttuuri siellä oli mitä mainioin. Jos hitaampi ajoneuvo oli edessä, se väisti vasemmalle kaistalle ja jos nopeampi tuli takaa, se ei yrittänyt puskea persuksiin. Systeemin oppi nopeasti ja se teki ajamisesta kivaa. Paitsi omalla pyörällä kaksikaistaisilla sai koko ajan vaihdella kaistaa, kun rekkajono oli liian hidas ja vasen liian nopea. Pari kertaa näimme sellaisia nelipyöräisiä ohjuksia, ettei niistä täällä peruspalkansaajalla ole niistä vara näillä autoveroilla nähdä edes untakaan.
Lopulta käännyimme kohti Salzburgiin vievää tietä ja alkoi hämärtää. Olimme tankkaamassa ja luojan kiitos oli lakannut satamasta. Siinä lähtiessä käänsin tangon suoraan ja lähivalot katosivat. Tajusin heti, että virtajohto oli hankautunut rikki ja otti maihin. Johtoja tankin välistä räplätessä valot tulivat takaisin. Ja katosivat sitten tankoa käännellessä. Teippiä ei nirhaumaan yltänyt laittamaan, joten eikun pitkät päälle.
Vasta täällä tajusimme, että opaskyltteihin oli merkitty exitin numerot (sitä ennen niitä emme tarvinneet, koska ajoimme isojen kaupunkien kautta) ja löysimme kartasta oikean exitin rekkapysäkillä polvillaan tiiraillessa taskulampun valossa. Pysäkillä oli muuten joku prostituutioratsia, kun tyttö kipitti lujaa pimeällä pysäkillä pois poliisiauton valoista.
Täydessä pimeydessä oli hieno ajaa pitkin baanaa. Tosin kaistaa ei paljon uskaltanut vaihtaa, mutta siihen ei ollut tarvettakaan, kun rekat olivat kadonneet. Rekkoja oli muuten aivan helvetistä ja huoltsikoilla oli paljon aikuisviihdettä rekkamiesten viihdykkeeksi. Oli lehteä, DVD:tä ja vessasta sai kolikkoautomaatista ostaa vaikka travel pussyn.
Pian löysimme oikean exitin ja taivasta vasten juuri ja juuri näkyvät vuoret kertoivat, että alpeilla ollaan. Alkoi 20-30km loiva kiipeäminen vuorelle, kohti Zelliä. Tie kostui usvasta ja välillä tie kapeni todella paljon. Väliin tien vieressä näkyi paksuja kivikaiteita, josta olisi ollut varmaan kivat näkymät. Kaikilla oli aivan helvetin kylmä. Itsekin olin laittanut jo toisen t-paidan päälle, koska olin varustautunut lähinnä hellekeleihin. Tien vieressä näkyi peuravaarakylttejä ja erään pellon läpi ajaessa näin miten peura loikki pitkin peltoa kohti tietä. Kun peura juoksi tielle, se katosi. Olin siis kuvitellut kaiken, tuli mieleen tornihuhut puista roikkuvista muovipusseista. Kun alamäki alkoi sai ajaa todella varovasti, koska tie oli liukas ja keli kylmä. Tyttöystävä väitti kuulleensa lintujen laulua, mutta eihän sellaista kypärä päässä ja V2:n poksuttaessa sellaista voinut kuulla. Myöhemmin selvisi, että se oli ollut takajarrun vinkunaa.
Zelli ei tuntunut millään tulevan lähemmäksi, ehkä siitä syystä, että olimme niin väsyneitä ja matkavauhti oli pudonnut 50-60kmh. Mutta lopulta ajoimme Zellin keskustaan. Taksikuskit katsoivat ihmeissään, kun kaarsimme kylän keskelle. Osalla oli vielä aku ankat jalassa, itsekin olin tärissyt vuoren ylityksessä aivan helvetisti. Löysimme oikean kadun, kävely sellaisen ja kiersimme alakatua samansuuntaisesti löytääksemme jonkun reitin sille. Näin kivan kaksi metriä leveän kävelykadyn rakennusten välissä kotikadullemme ja vedin ärjyen sen ylös Zelli raikuen. Uskon, että Marlon Brando veti silloin haudassaan käden lippaan.
Kello oli 03 ja takana oli 1050 vesisateen ja tuulen pieksämää kilometriä. Kun olimme päässeet sisälle, korkkasimme vielä viinipullon (viimeiseltä huoltsikalta ostettu) ja nauroimme jotain väsynyttä juttua mahat kippurassa. Sitten tuli nukkumatti ja aamulla heräsimme alppien jylhässä syleilyssä.
jatkuu...
