Nooh, mielipiteitähän on yhtä monta kuin peräaukkoja.
Omalta osalta, jouduttuani 35-vuotiaana sivuun työelämästä flunssan jälkitaudin takia (älkää tehkö töitä tai luoko uraa kipeenä, kukaan ei ole korvaamaton eikä haavoittumaton) olin ensin rullatuolissa puolisen vuotta kun voimat eivät riittäneet 10 metrin kävelyyn. Sitten istuin vuoden sisällä ja tuijotin seiniä. Sitten elämäni enkeli soitti ja sanoi että nyt on fillari josta jopa sulla yltää jalat maahan. Aikanaan mp:ä kyllä harrastin mutta jätin kun se työ vei kaiken ajan... No nyt oli aikaa enemmän kuin laki sallii ja kunto koheni pikkuhiljaa...
3 viikkoa jaksoin sitä pyörää josta jalat yletti maahan, sitten vähän tehokkaampi ja sitten.... No, loppu on historiaa.
Mun kohdalla mp:ly ON muuttanut (uuden) elämäni. Se on tällä hetkellä ainoa harrastus (esim. liikunta on pois kuvioista, olen entinen maajoukkueurheilija, liikunnanohjaaja, valmentaja, you name it, I've done it). Nykyään mulla ei purista rinnasta, ei satu päähän, huoli terveydestä katoaa pyörän selässä. Mä rakastan sitä vapauden ja vauhdin tuomaa hurmaa. En mä osaa tätä sen tarkemmin selittää mutta sen sanon että joskus oikeasti voi olla näin. Sanonta "elän moottoripyöräilylle" on liioiteltu mutta koska jokainen pvä voi olla viimeinen, niin miksei tekisi sitä mitä rakastaa ja vielä pystyy.
Me love mopoilu
Tämän kommentin ei ole tarkoitus tunkea kellekään palkoa nenuun mutta näin mun kohdalla. Kyllä, muutti elämän, parempaan ja aktiivisempaan suuntaan.
