Kotkan ja marjatan amerikan turnee2012

[kotka]

Pian ilmestyi kuitenkin tien varrelle kyltti: ”Washington”. Olimme matkamme luoteisimmassa osavaltiossa.

Ajelimme Spokane nimiseen kaupunkiin. Täällä päätimme syödä herroiksi. Motellin lähellä oli buffetravintola joka mainosti senioreille edullista ruokailua. Paikka oli iso ja hieman kolkon näköinen. Kolkkouden korvasi ruoka. Kyllä oli monennäköistä sörsseliä tiskeillä. Lisäksi ravintolassa oli grillikokki joka paisteli valtavia pihvejä sekä muita ravitsevia lihatuotteita asiakkaan toivomuksen mukaan. Täällä ei mennyt raha hukkaan. Onneksi motellimme oli niin lähellä että jaksoimme siirtää vatsamme sinne.

[Spokanen jälkeen maisema muuttui taas aivan lätyksi. Pelkkää peltoa, preeriaa sekä viivasuoraa tietä. Pääsimme kuitenkin Columbian tasangon yli ja maisema muuttui karun vuoristoiseksi aivan varttitunnissa. Olimme Columbia joen varrella. Alueelta löytyi hieno näköalapaikka jossa taas kuvia napsittiin. Pian oli vuorossa tämän mahtavan joen ylitys.






Matka jatkui. Huomiota kiinnitti lukuisat valtavat heinälastissa olevat rekat. Vastaavia ei juuri muualla näkynyt. Lehmäthän tunnetusti syövät heinää kuten myös hevoset, joten näitä alueella varmaan kasvatetaan.
Sitten alkoi edessäpäin jo näkyä lumihuippuisia metsän peittämiä vuoria joita olin odottanut. Maisemat muuttuivat jälleen jylhiksi. liikenne myös lisääntyi paikoitellen ruuhkaksi asti.

Pian ensimmäinen Seattlen kyltti heijastui näkökenttään. Lähestyimme kaupunkia.



Korkeita rakennuksia alkoi olla ympärillämme. Seurasin zumosta satamaan vievää reittiä. Kohta näkyikin jotakin sinistä. Tyyni Valtameri se siellä hohti edessämme. Amerikan manner oli ajettu idästä länteen. Muutaman erittäin jyrkän alamäen jälkeen olimme rannassa jossa maksoin parkkipaikalla itseni kipeäksi.

 

[kotka]

Tyyni Valtameri tyynenä. Seattle



Vanha satamalaituri oli muunnettu turistirysäksi. Paikalta sai kuitenkin hyvät kuvat ja nautimme myös stimuloivat simpukkakeitot mantereen ylityksen kunniaksi. Oli kieltämättä juhlallinen olo kun olimme jo näin pitkällä ilman suurempia vaurioita.




Seattle jäi taakse, suunta oli etelään ja etäisyys Los Angelesiin alkoi pienentyä konkreettisesti. En vaan löytänyt tielle 101 South -opastavaa kylttiä. Pohjoiseen kyllä olisi päässyt.
Eräällä huoltoasemalla sain ohjeet jatkaa eteenpäin ja ajaa Raymond nimiseen pikkukaupunkiin. 101 South löytyy kuulemma sieltä. Ajelimme kapeahkoa mutkatietä kohti auringonlaskua kuten Amerikassa kuuluukin. Raymond löytyi ja asetuimme taloksi vaatimattomaan motelliin.
Vastapäisestä kuppilasta saataisiin iltapalaa joten siirryimme nälkäisinä baariin. Tarjolla oli luonnollisesti burgereita. Melkein tyhjässä baarissa nuokkui ”alan mies” joka kuultuaan että olemme Suomesta, riemastui ja sanoi että hän on juuriltaan myös suomalainen vaikka täällä syntynyt.

101 South löytyi ja pilvipoutaisessa säässä lähdimme tälle legendaariselle rantatielle. Tie oli kapeahko, mutkainen mutta hyvässä kunnossa ja vei pienten kalastajakylien ja kaupunkien läpi paikoitellen aivan meren rantaa seuraten.

The Bridge over Columbia River





Sää oli kuitenkin varsin koleaa ja sumuista. Saavuimme uudelleen Columbia-joelle. Mahtava joki laskee Tyyneen mereen tässä, ollen Washingtonin sekä Oregonin rajana. Joen ylittävä silta on n. kuuden kilometrin pituinen ja sen etelä päässä sijaitsee Astoria niminen kaupunki.

Alueella alkaa olla runsaasti metsiä, joten tämä on myös perinteisesti suomalaiskeskus. Otimme kaupungissa vain bensaa. Valiteltuani asemalla kylmää, hoitaja kertoi että täällä on aina samanlaista mutta kun menee kymmenen mailia sisämaahan, lämpötila nousee heti selvästi. Onneksi tie 101 koukkaa välillä sisämaahankin niin pääsee välillä lämmittelemään.



Matka jatkui. Tie oli mutkainen ja hyvässä kunnossa. Kun pysähdyimme lämmittelemään erääseen kuppilaan, vanhempi rouva rupesi haastattelemaan ja kyselemään reissustamme. Juttelimme pitkän tovin ja hän antoi vinkin: Jonkun matkan päässä on ”Oswald West State Park”, joka on pysähtymisen arvoinen paikka.
Pian olimmekin tässä puistossa. Pyörä parkkiin ja kamerat kaulaan. Lähdimme tallustelemaan opastettua polkua merelle päin. Lähes heti kun parkkipaikka jäi taaksemme, olimme aivan kun eri maailmassa. Liikenteen ääniä ei kuulunut. Linnut lauleskelivat, ensimmäiset punapuut varjostivat taivasta, osa puista oli pitkällään lahoamisen eri vaiheissa. Puro solisi iloisesti ja ylitimme sen kevytrakenteista siltaa pitkin. Pian alkoi kuulua tyrskyjen ääntä. Saavuimme upealle hiekkarannalle jota aallot huuhtelivat. Valtavia ajopuita oli vuosikymmenien tai ehkä satojen aikana ajelehtinut rannalle muodostaen maagisen näköisiä ryhmiä. Nautimme tästä luonnon taideteoksesta täysin rinnoin, mutta matkan oli jatkuttava.

T

 

[kotka]

The Oswald West

101 siirtyi kulkemaan sisämaassa ja ilma todella lämpeni selvästi. Tie oli upeaa ja vaihtelevaa ja punapuita alkoi näkyä siellä täällä. Pian kuitenkin palattiin rantaan ja yöpaikka löytyi Newportista. Kaupunki ei tehnyt erityistä vaikutusta. Kävimme kuitenkin nauttimassa aperitiivioluet varsinaisessa ”punaniskojen” paikassa jonka jälkeen oli vuorossa vaiheeksi meksikolainen erinomainen päivällinen.

Oregon Dunes. Harrikka ei yhtään tykännyt pehmeästä hiekkatiestä.

 

[kotka]

Hienossa joskin edelleen viileässä säässä matka jatkui tien seuratessa rantaa. Teimme pienen kiertoajelun sinänsä kaunissa Goose Bayssa, mutta päivämatka olisi jäänyt liian vajaaksi joten yöpaikaksi valikoitui motel Azalea Gold Beachissa vähän etelämmässä. Täällä taas vihloi, onneksi turhaan. Kun maksoin motellia, eukko kaivoi esiin vanhan ”mankelin” ja painui sen ja korttini kanssa takahuoneeseen ja viipyi siellä epäilyttävän kauan. Huoneeseen päästyäni soitin heti Amexille Helsinkiin ja ilmoitin mahdollisesta väärinkäytöksestä. Tiliäni ei kuitenkaan ole veloitettu silloin eikä myöhemminkään mutta varmuus ennen kaikkea.

Azalean epäilyttävä emäntä.

Gold Beachissa nautimme pitkästä aikaa kiinalaisen buffetin joka oli myös erinomainen. Täytyy kyllä sanoa että nämä buffetit eivät meistä juurikaan rikastu koska kumpikin kestää tuota ruokaa aika tavalla.

Viileän ja sumuisen aamupäivän aikana saavuimme Kaliforniaan. Tämä tarunhohtoinen ja ihmismieliä kiehtova valtio oli matkan viimeinen osavaltio USA:n mantereella.

Näin se matka etenee.

Eureka oli seuraava yöpuumme. Kaupungista muistan ainoastaan sen että meille mainostettiin erinomaista simpukkaravintolaa, joka kuitenkin sijaitsi niin kaukana, että pysyttelimme maan kansallisruoissa isoilla ranskalaisilla.
Matka jatkui. 101 tie oli saanut nimen: Redwood Highway. Eurekasta poistuttuamme tie kaartui taas sisämaahan. Nyt alkoi kumpuileva ja metsäinen mutkatieosuus. Tosin mutkaa oli ollut oikeastaan koko 101. Ilma lämpeni selvästi ja ajamisen nautinto oli taas huipussaan.

Pysähdyimme eräälle puuveistoksia kauppaavan matkamuistomyymälään. Täällä selvisi että olimme saapuneet ”Big Foot”in kotiseuduille. tämä myyttinen hahmo on Amerikan vastaus Himalajan lumimiehelle. Maassa asuu ihmisiä jotka oikeasti ovat vakuuttuneita Big Foot:in olemassaolosta.. Uskokoon kuka uskoo. Maa, jonka vakoilusatelliitit näkevät, kuinka paljon meikäläisellä on hilsettä päässä, ei ole otusta havainnut. No. Kuvat napsittiin, colat juotiin ja matka jatkui halki upeiden kalifornialaismaisemien.

Onko yhdennäköisyyttä?


Pian saavuimmekin eräälle tärkeimmistä etapeistamme. Legget-nimisen kylän kohdalla komeili vihreä merkki : California 1.

 

[kotka]

Olimme viimeinkin vanhan ”ykkösen” alkupäässä. Lisäksi lähellä oli toinen mielenkiintoinen opaste: ” Drive thru” park. Kyseessä on punapuu jonka alaosaan on koverrettu auton mentävä aukko.
Kuva puusta on ollut jo lapsuuden maantiedon kirjassani, joten ajoimme paikalle. Jatkuva autojono eteni kohti tätä komeaa puuta ajaen varovasti sen läpi. Isommilla ja maassa yleisinä olevilla pakuilla oli tiukkaa, mutta kyllä kaikki läpi pääsivät. Itse ajelimme herroiksi ensin yhdessä ja sitten minä yksin Marjatan filmatessa suoritusta videokameralla.
Itse puun iäksi on arvioitu n. 2400 vuotta ja se oli edelleen hyvinvoivan näköinen tuosta aukosta huolimatta. Ainutlaatuinen kokemus jälleen kerran.

Nyt olimme ”ykkösellä” Tie on hieno ajettava, selvästi kapeampi kuin 101 mutta hyvässä kunnossa ja liikennettä oli vähän. Nähtävästi mukavuutta rakastavat jenkit ajelevat mieluimmin suorempia ja isompia teitä. Tie vei meidät taas Tyynenmeren rantaan ja nyt alkoivat nämä elokuvista tunnetut maisemat.
Tie
kulki aivan meren rantaa nuollen. Välillä noustiin vuoren rinnettä ylös ja sen toista reunaa alas. Silloin tällöin olimme pilvien yläpuolella ja välillä tyrskyt lähes huuhtelivat pyöräämme. Superlatiiveja tästä tiestä voisi kirjoittaa loputtomiin, mutta toivottavasti kuvat puhuvat puolestaan.

 

[kotka]

Viimeisen yön ennen San Franciscoa vietimme Fort Braggissa. Kaupunki on entinen sahateollisuudella rikastunut kaupunki. Suunnattomat avohakkuut johtivat siihen että tuota ”vihreää kultaa” riittänyt joten entiset punapuumetsät muuttuivat lähes autiomaaksi. Luonnonsuojelijat onneksi saivat viimeiset jäljellä olevat metsät suojeltua. Tänään kaupunki on hiljainen. Menneestä loistosta muistuttavat lukuisat valtavan upeat puutalot jotka ovat pääosin myös hyvin entisöityjä ja maalattuja.

Majoituimme täysihoitolaksi itseään mainostavaan hintavaan majataloon. Huoneessa piti olla merinäköala. Olihan se, mutta olisi pitänyt olla koripalloilija, että olisi ikkunan yläreunasta näköalasta päässyt nauttimaan. Onneksi tuota merta on sen verran nähty, ettei muuten haitannut kuin se että näkymästä joutui pulittamaan parikymmentä taalaa lisää huoneen hinnassa.
Kiertelimme keskustassa ja löysimmekin kivan kuppilan jossa seurailimme paikallisten illanviettoa virvokkeita nauttien.

Residenssimme Fort Braggissa

 

[kotka]

Pilvien yläpuolella

…ja alapuolella

Matka kohti Friscoa alkoi lämpimässä säässä. Aloimme lähestyä etelää. Matkaa oli kuitenkin sen verran joten päätin että seuraava yö vietettäisiin Oaklandissa San Franciscon lahden toisella puolella. Halusin nimittäin ajaa Golden Gate-sillan päivän valossa. Olin myös varannut netistä hotellin vasta seuraavalle päivälle. Ajelimme jo t-paidat päällä läpi Sonoman viinitarhojen ja käännyimme Oaklandiin johtavalle tielle. Saavuimme kaupunkiin illansuussa ja ihmettelin kun keskusta jäi taaksemme ja zumo vaan ajatti eteenpäin. Pian olimme rähjäisellä teollisuusalueella josta varaamani vaatimaton motelli löytyi.



Oakland

Motellimme Oaklandissa

Yön vietimme tiiviisti motellissa koska sapuskanhakureissulla paikalliset ”päivettyneet” ihmiset loivat meihin sensuuntaisia katseita että ulkoiluhalut hiipuivat hetkessä.

Koitti suuri päivä. Olin ohjelmoinut zumoon reitin joka veisi meidät takaisin Golden Gate sillan pohjoispuolelle. Reitti oli hieno, mutta jouduimme ylittämään melkoisen vuoren jonka rinteillä kapea ja huonokuntoinen tie mutkitteli. Maisemat olivat kuitenkin upeat ja lämmintä riitti. Zumo kuitenkin tiesi, missä mennään. Liikenne lisääntyi ja sitten oli tämä maailman tunnetuin silta edessämme.
Ylitys alkoi ja Marjatta kuvasi kuin viimeistä päivää. Oli mahtava tunne. San Francisco näkyi etuvasemmalla. Aivan vasemmalla loikoili kuuluisa Alcatrazin vankilasaari. Oikealla sumun seassa loiski Tyyni Valtameri. Silta oli pian ylitetty ja maksoin ylityksen. Silta on maksullinen pohjoisesta etelään ja ilmainen päinvastoin.




The Bay Bridge, kutsutaan myös Oakland Bridgeksi.

 

[kotka]

The Golden Gate Bridge San Francisco



Alcazar, maailman kuuluisin vankila San Franciscon lahdella

Olimme Friscossa. Ajelimme pitkin kuuluisaa Lombart Streetiä kohteenamme Hotel Frank Geary Streetillä aivan ydinkeskustassa. Hotelli löytyi helposti mutta sitten olikin ongelma edessä. Minne pyörä parkkiin?
Alueella oli lukuisia parkkitaloja, mutta Friscossa on systeemi, että henkilökunta ajaa autot ruutuun ja ulos, joten moottoripyöriä ei huolita koska ajotaito ei ehkä ole riittävä. Concierce, eli hotellin ”järjestäjä” onneksi löysi lähistöltä hallin joka lupasi ottaa pyörän. Ajoin paikalle ja pyörälle näytettiin paikka erään maasturin keulapuolelta eli virallista ruutua en saanut joten taisi olla kavereiden oma bisnes kyseessä.

Pienen kävelymatkan jälkeen uni maittoi. Aamiaisella kävimme hotellista saamiemme alennuskuponkien tuella ”Lori’s diner”nimisessä aamiaispaikassa. Kuppila oli sisustettu -50 luvun malliin ja näkyi olevan varsin suosittu, Aivan selvästi asiakkaat odottivat Fonzien ”Onnen päivistä” karauttavan moottoripyörällään sisään. Aamiainen oli hyvä ja kolesterolipitoinen.

Tutustuimme kaupunkiin ensin kaksikerroksisella bussilla. Sitten oli vuorossa satama-alue ja ”Fisherman’s Wharf”.




Golden Gate bussin näkökulmasta sillan pohjoispäässä.





Vasenkätisten kauppa Fisherman's Wharfilla




Kuuluisat Friscon merileijonat, kylläpä haisivat pahalle.

 

[kotka]

Fisherman's Wharf




Huomasimme että Pier n 39 oli selvästi vilkkaampi ja suurempi kuin tämä tunnetumpi kalastajakylä. Rannalla oli runsaasti väkeä ja kaikennäköistä esiintyjää. Todella hieno paikka. Söimme pakolliset Clam Showderit jotka täällä tarjotaan leivän sisällä. Hyvää oli, joskin vatsa täyttyi tuotteesta niin, ettei enää jaksanut ”kissaa” sanoa eikä kaljaa juoda.



Kuuluisalla Cable Carilla ajoimme satamasta Union Squarelle, joskin tungos haittasi aika tavalla tuossa suositussa mutta hintavassa museokapistuksessa.








Chinatown San Francisco


Kiinalaiskaupungin läpi kävelimme myös. Se oli vähän vikatikki koska pääkadulla ei ollut lainkaan levähdyspaikkoja joten Marjatan koipi muistutti olemassaolollaan.



Kaupungin tunnetuin kohde Alzatraz oli luonnollisesti suunnitelmissamme. Olin netistä katsonut jo aiemmin että kaikki liput oli varattu elokuun loppuun saakka. Käännyin kuitenkin taas Concierce:mme puoleen. Yksi puhelinsoitto, ja meillä oli liput seuraavaksi päiväksi.
Systeemi on siis se, että pienet kioskinkokoiset matkatoimistot ostavat lippuja ja myyvät ne sitten eteenpäin ja luonnollisesti nappaavat siivun itselleen.



Alcatraz




Kuuluisia vankeja.Oikealla Al Capone




Karun kaunis näkymä päävankilan pihalla.


Alcatraz oli karmeasta historiastaan huolimatta, tai ehkä siitä syystä, ainutlaatuinen kokemus. Saari oli ensin rannikkkotykistön linnoitus. Sittemmin sotilasvankila ja viimeisenä erittäin vaarallisten rikollisten loppusijoituspaikka kunnes presidentti Kennedy lopetti vankilan, koska kansalaispiirit pitivät paikkaa jo 60-luvulla epäinhimillisenä jopa rikollisille.

 

[kotka]

Ulkoilualue





Vankilan johtajan virka-asunnon rauniot.



Nämä miehet ovat entisiä vankeja, jotka kertoivat nauhalla vankilasta.






Vankilahuumoria



Monista filmeistä ja sarjoista tuttu Alcatrazin vartiotorni.


Alcatrazista palattuamme hain pyörän parkista. Kuittia en saanut, mutta en sitä tarvinnutkaan. Frisco jäi taakse ja seuraava kohde oli Monterey.
Alkoi jo olla pimeä, joten ajoin erään rampin pitkäksi ja zumo opasti meidät pikkuteille. Hermoja raastavien hetkien jälkeen löytyi varaamani motelli ja pian olimme väsyneinä mutta janoisina lakanoiden välissä.
Seuraavana päivänä tutustuimme kaupunkiin ja Fisherman’s Wrhafiin. Paikka matki Friscon vastaavaa aluetta ollen paljon pienempi. Ajoimme kaupungin tunnetuimmalle kadulle nimeltä Cannery Row.
Monterey oli 40 -luvulla maailman suurin purkitetun sardiinin tuottaja. Vuonne 1946 valtavat kalaparvet kuitenkin katosivat mystillisesti eivätkä koskaan palanneet. Kalatehtaille koitti konkurssi.
Alue kuitenkin säästettiin ja se on nykyisin viihtyisä paikka lukuisine kauppoineen ja ravintoloineen. Nobel-kirjailija John Steinbeck on kuvannut värikkäästi Montereyta ja Cannery Row:ia sen loistoaikoina kuuluisissa romaaneissaan” Hyvien ihmisten juhla” ja ”Ystävysten talo”.

Cannery Row Monterey



Nyt jää rocketti toiseksi.



Tässä romanivaikutteinen peli. Pyörä on tehty hevosenkengistä.

Kävimme myös lenkin Santa Cruzissa jossa piti olla HD-museo, joka kuitenkin oli lopetettu, ainakaan zumon osoitteessa ei sitä ollut. Matka jatkui ja pian olimmekin idyllisessä Carmel-nimisessä kaupungissa. Carmel on tunnettu siitä että Clint Eastwood toimi sen pormestarina. Kaupunki oli vauraan oloinen, mutta ei Clintti ollut katujen kunnolle tehnyt mitään. Kadut olivat kuin Varsovassa jokunen vuosi sitten
.

 

[kotka]

Nyt aloimme olla ykkösen siinä osassa jota on eniten filmattu. Saavuimme karuun Big Sur nimiseen osaan Kaliforniaa. Näkymät olivat ruhtinaalliset ja onneksi liikennettä ei edelleenkään ollut mainittavasti. Lisäksi sää alkoi viimeinkin lämmetä, joskaan ei vielä tarvinnut ajotakkia riisua. Olin hieman huolissani bensiinin saatavuudesta tällä karun kauniilla seudulla. Huoli oli turha sillä auki olevia asemia ja lounaspaikkoja oli riittävästi.

Pysähdyimme merenrantaan jossa köllötteli valtavia lihakasoja makaillen rantatyrskyissä. Otukset osoittautuivat Kalifornian merinorsuiksi, mursujen jälkeen suurimmiksi hylkeiksi. Olin hamassa nuoruudessani nähnyt samanlaisia Antarktiksella.

Seuraavana oli vuorossa rahalla pröystäilyn maailmanennätys: Hearst Castle. Sanomalehtikeisari William Randolph Hearst rakennutti tänne Kalifornian vuoristoon isältään perimälleen ranchille palatsin joka on nykyisin museona.
Hearst omisti lukuisia sanomalehtiä ja valtavasti perittyä omaisuutta joka 30-luvun laman takia suureksi osaksi haihtui taivaan tuuliin. Häntä pidetään myös ”keltaisen lehdistön” isänä.

 

[kotka]

Hearst Visitor Centeristä ostimme liput palatsiin jonne oli bussikuljetus. Vanhempi herra joka myi meille liput, kysyi mistä maasta olemme. Vastauksen kuultuaan mies rupesi hymyilemään tyytyväisenä ja kertoi olevansa sotahistorian harrastaja. ”Te pistitte ry….lle kunnolla hanttiin silloin joskus. Arvostamme edelleen tätä suoritusta” sanoi mies. Kun vielä kerroin olevani sotaveteraanin poika, oli ”kinthaalla” ettei mies pillahtanut itkuun. Ilmaisia lippuja emme kuitenkaan saaneet.

Bussi kipusi ylöspäin halki kuivan erämaan jota ainoastaan jotkut kitukasvuiset puut pilkuttivat. Pian palatsi näkyikin ja kasvillisuus lisääntyi. Olimme Hearst Castlessa. Espanjalaistyylinen päärakennus oli vaikuttava, mutta samanlainen keinotekoisuuden tunne tuli kun Las Vegasissa.

Täällä pitää paikkansa vanha kunnon romanisanonta: ”Rahalla saa ja hevosella pääsee”. Tutustuimme paikkaan opastetulla kierroksella käyden tummasävyisessä salissa joka oli italialaiseen Sienan kaupungin tyyliin sisustettu. Synkkää oli. Samantyyppinen oli ruokasali, mutta uima-allas osastossa tuli sulttaanin haaremi mieleen.

Eipä tulleet uimahousut mukaan Hearst Castle

Hearst Castle jäi taakse ja viimeisen yön ennen Los Angelesia vietimme pienessä kauniissa kaupungissa nimeltä Cayocos. Erikoisuutena huoneessamme oli nestekaasu takka joka jopa toimi. Omituista. Kun ilma lämpenee, löytyy takka. Cayocosissa nautimme erinomaisen äyriäisaterian viineineen päivineen.

Että oikein takka!

 

[kotka]

Morro Bayssa ykkönen siirtyi sisämaahan. Matka jatkui pitkin valtavia keinokasteltujen peltojen välissä kierteleviä teitä.

Täällä alkoi näköjään Kalifornian viljelysalue toden teolla. Ykkönen yhtyi 101:seen joka oli nyt nimeltään El Camino Real, eroten siitä taas Venturassa jossa ykkönen sai nyt nimen Pacific Coast Higway. Liikenne lisääntyi.

Los Angeles häämöttää

Filmitähdistä tuttu Malibu ohitettiin ja sitten olimmekin Santa Monicassa.

Route 66:sen loppupäässä. Ajelimme zumon opastamana läpi ruuhkaisen L.A:n kohti hotelliamme jonka olin varannut jo Suomessa. Hotellimme nimi oli ytimekkäästi ”Hollywood”.

 

[kotka]

Viimeinen poseeraus tämän Harrikan kanssa

Seuraavana aamuna oli vuorossa pyörän palautus Eagle Ridersille. Palautus sujui rutiinilla ja Eagle Riders maksoi taksin lentoasemalle josta nappasimme shuttlen hotellille. Jalkamiehinä tutustuimme L.A:n maanalaiseen joka kuljettikin meidät sujuvasti Hollywood Boulevardille ja takaisin.

Hollywood Boulevard

Samoin ajoimme bussilla Santa Monica Pierille sekä Venicelle.

Julkinen liikenne pelaa Los Angelesissa.

Tässä käsivaralla piirretty reittimme.

Lentomatka Hawajille sujui rutiinilla ja Honolulun lämpö hyväili hipiöitämme jo lentokentällä. Hotellimme oli aivan Waikiki beachin ytimessä. Vietimme viikonlopun tutustuen kaupunkiin.

 

[kotka]

Pula-ajan Tartsan.

Waikikilla

Kävimme tietenkin Pearl Harborissa USS Arizonan muistomerkillä sekä USS Missourilla, aluksella jonka kannella allekirjoitettiin Japanin antautumispöytäkirjat aluksen ollessa Tokionlahdella vuonna 1945. Sopimus päätti toisen maailmansodan.

Pearl Harbor

 

[kotka]

USS Missouri

Tällä paikalla allekirjoitettiin Japanin antautumissopimus 1945 aluksen ollessa Tokionlahdella.

USS Arizona

Arizonan keulatykkitornin jäänteet.

 

[kotka]

Lisäksi vierailimme Polynesian Culture Centerissä jossa oli paljon nähtävää ja aivan loistava ”Polynesian show”. Valitettavasti mutta ymmärrettävästi shown aikana ei saanut kuvata, joten se säilyy ainoastaan muistoisamme.

Maanantai-aamuna taksi vei meidät Eagle Ridersin Honolulun toimipisteeseen. Pyörä oli valmiina, varustettuna kuten olin tilannutkin. Valitettavasti satulankiinnityspultit olivat rempallaan joten en hyväksynyt pyörää. Toinen pyörä oli valmiina, mutta siitä tietenkin puuttuivat kaatumarauta ja tarakka. No. varusteet vaihdettiin toiseen pyörään ensimmäisestä. Aikaa siihen kului, mutta palvelu oli muuten hyvää. Samoin sain zumon telineen ilman rutinoita paikoilleen.

Tämä pyörä vaihtui punaiseen.

 

[kotka]

Aurinkoinen sää peilasi yhtä aurinkoisista naamoistamme kun starttasimme pyörän ja Hawajin valloitus alkoi. Ajelimme kaikessa rauhassa pitkin Honolulua tutkiskellen kaupunkia. Illalla seurasimme ilmaista Hulatanssi -esitystä Waikikilla aivan hotellimme edustalla.

Seuraavana aamuna lähdimme ajamaan saaren pohjois-osaan. Tarkoituksena oli ajaa niin pitkälle kun pääsee, sillä Oahun luoteis-osa on asumatonta ja tietöntä seutua. Heti Honolulun jälkeen alkoi Diamond Head, alue jossa vauraampi osa hawajilaisista asuu. Komeita rakennuksia ja hyvin hoidettuja pihoja joita puutarhurit kapsuttelivat, oli runsain mitoin alueella.

Sitten pääsimme varsinaiselle rantatielle joka oli upea ajettava. Toisella puolella kimmeltävä meri, toisella puolella palmuja, kevytrakenteisia taloja sekä hiekkarantoja vuorotellen.

Välillä oli pieniä kyliä, joissa saimme sammutettua janomme sekä nälkämme.

Koukkasimme myös upealle maisematielle H3. Tietä mainosti polynesian oppaamme ja näkymät tieltä olivatkin mahtavat. Tosin kun pääsimme palmurannalta henkeäsalpaavan jyrkän poimuvuoren tunnelin läpi, ilma viileni ja vettäkin tuli niskaan. Käännyimme ympäri, ajoimme H 3:sen takaisin ja jatkoimme pohjoiseen.

 

[kotka]

Matkamme varrelle sattui myös ranta jossa näimme suuria merikilpikonnia lekottelemassa rannalla. Koska Oahu on kooltaan pieni saari, olimme pian Dillinghamin lentokentällä jossa tie loppui kokonaan.
Palasimme takaisin Honoluluun sisämaan kautta. Ohitimme mm. Schofieldin varuskunnan. Paikka on tuttu James Joycen kirjasta ”Täältä ikuisuuteen”.
Saaren sisäosat ovat täysin erilaiset kun rannan palmuhietikot. Maasto on yksitoikkoista ruoho tasankoa jota rantojen lähellä olevat vuoret reunustavat. Lisäksi asutusta on varsin vähän.

Seuraavana päivänä oli vuorossa reitti saaren länsipuolella olevaa tietä pitkin. Honolulusta päästyämme myös palmut vähenivät.

Hawajin pojan mopo kovilla.

vähän karumpaa.


Asutus oli selvästi vaatimattomampaa kuin saaren itäosassa. Hiekkarantoja alueella kyllä piisaa. Maisema muuttui vähitellen karummaksi ja pian Harrikalla ajettava tie loppuikin.

Pitemmälle ei pääse ilman enduroa.

Olimme itse asiassa varsin lähellä eilistä kääntöpaikkaa. Vuori ainoastaan oli välissä. Palasimme Honoluluun koukaten taas H3 kautta, koska maisemat olivat upeammat saaren itäpuolella. Taas satoi ja suorastaan kylmä viima heilutteli Harrikkaa vuoren sisäpuolella. Kun taas olimme itärannalla, oli aurinkokin vastassa.

Seuraavana päivänä oli pyörän palautus joka sujui hienosti. Meidät toivotettiin tervetulleiksi takaisin ja saimmepa korruptio t-paidat mukaamme. Eagle Riders maksoi myös taksin molempiin suuntiin.
Viimeisen vuorokauden Hawajilla kulutimme ajelemalla trollikalla pitkin Honolulua. Illalla törsäsimme naapuri hotellissa kalliiseen mutta hienoon päivällisbufettiin.

 

[kotka]

Näin ajettiin Hawajilla Oahun saarella.

Hawaji oli kaikkinensa aivan upea paikka, mutta tuskin sinne enää tulee lähdettyä.

Seuraavana päivänä lensimme Korean Airlinesillä Pekingiin jossa vietimme viikon tutustuen Pekingin nähtävyyksiin sekä Kiinan muuriin.

Taivaallisen Rauhan Aukiolla.

Kielletty Kaupunki. Hieno, valtava alue. Joskaan sisälle rakennuksiin ei juurikaan päässyt. Täällä pitää olla kunnon kävelykengät.

Kiinan keisarin valtaistuin. (Yksi niistä)

Maon viimeinen leposija.