-
Tervetuloa uudistetulle moottoripyora.org -foorumille! Onko ongelmia? Palautetta? kerätään tähän ketjuun kootusti asiat. Mikäli et pääse ketjuun kirjoittamaan, voit myös olla sähköpostilla yhteydessä. Teknisen tuen sähköposti löytyy yhteystiedot -sivulta. Mikäli et pääse kirjautumaan, yritä ensin salasanan palautusta.
Kotkan ja marjatan amerikan turnee2012
- Keskustelun aloittaja kotka
- Aloituspäivä
http://s149.photobucket.com/user/kotka01/library/AMERIKAN TURNEE 2012KOTKAN JA MARJATAN AMERIKAN TURNEE 2012
loppuvuoden 2011 ja alkuvuoden 2012 pakkasten keskellä lumikolaa työnnellessä ja kiroillessa rupesi kypsymään ajatus lähteä vielä kerran tuonne Amerikan ihmemaahan ajamaan moottoripyörällä. ”Ruokahalu kasvaa syödessä”, sanoo vanha viisaus, joten laadin lumimassojen keskellä varsin kunnianhimoisen ajosuunnitelman: Jospa ajettaisiin mantereen halki idästä länteen. Tutkiskelin eri vaihtoehtoja varsin tiiviisti ja tulin siihen tulokseen, että aloitetaan New Yorkista ja lopetetaan Los Angelesiin. Nähtäviä kohteita olisi Washington DC, Niagaran putoukset, Mount Rushmore, Sturgis, sekä San Francisco. Koska suunnitelma veisi meidät maan pohjoisosaan, ymppäsin vielä mukaan Lake Superiorin, eli Ison Yläjärven kiertämisen Kanadan puolella. Alustava suunnitelma oli tässä.
”Ruokahalu…… jne. Koska L.A:sta paluu kotimaahan on lähes samanhintainen riippumatta, palaako idän vai lännen kautta, innostuin törsäämään ja lisäsin Hawajin, sekä muutaman oluen jälkeen Pekingin matkareittiimme.
Seuraavaksi oli suunniteltava lähtöpäivä sekä aikataulu lentolippujen tilaamisen takia.
Turvauduin ensin tuttuun paikalliseen matkatoimistoon joka sai nopeasti selville lennot sekä hinnat. Onneksi en varannut lippuja koska hinnaksi kertyi vähän yli 6000 € yhteensä. Innostuin sitten itse remppaamaan tietokonetta ja sain liput H:ki- N.Y, L.A-Honolulu, Honolulu-Peking, Peking- H:ki karvan verran yli 3000 € yhteensä. Matkatoimisto valitettavasti putosi kelkasta, koska kate oli n. 100 %. Itseltäni meni lippujen etsimiseen sekä varaamiseen aikaa noin tunnin verran, joten melkoinen tuntipalkka. Pelkäänpä pahoin, että matkatoimistoala perinteisessä muodossaan alkaa olla ”haudan partaalla”.
Pyörän vuokraus tapahtui englantilaisen David Gristin kautta koska minulla oli pientä hyvitystä saatavana Meksikosta ja sain sen nyt. Kyselin tarjouksia parilta muultakin firmalta, mutta DG. oli edullisin. Pyörähän tuli tietenkin Eagle Ridersiltä ja oli HD. Heritage softail kuten ennenkin. Varasin pyörän USA:n mantereella 34 vuorokaudeksi sekä Hawajilla 3 vuorokaudeksi.
Koska emme palauttaisi pyörää samaan paikkaan, emme voineet ottaa mukaan suuria laukkuja. Päädyimme hankkimaan Heldin 60 litraiset säkit jonne pakkasimme ajokamojen lisäksi myös pienemmät, aikaisemmilla reissuilla olleet n. 45 litraiset säkit. Lisäksi mukaan tuli ”omatekoiset” sivusisälaukut jotka olivat mitoitettu oman Heritagen mukaan. Koska kapasiteettia on näinkin vähän, ei tarvitse pelätä että joutuisi hyppimään kaikenmaailman marketeissa krääsän perässä.
Matka alkaa tutulta pysäkiltä.
Koitti sitten 16. 7. joka oli lähtöpäivä. Siirryimme sujuvasti hyvissä ajoin Kotkasta H:ki- Vantaa lentokentälle, jossa saattajat Marjatan lapset jo odottivatkin. Lähtöolutta nauttiessani kysäisin Marjatalta: ”onko passi mukana”? ”On” tuli vastaus napakasti, ” Onko itselläsi”. Tarkistin asian ja kysyin sitten: ” Ovatko ne pankista vaihtamasi 1000 taalaa mukana?” Seuraavaksi tuli hiljaista, sitten rupesi vihlomaan. Taalat olivat tietenkin jääneet kotiin. Saattajilla oli kieltämättä hauskaa, mutta meitä ei naurattanut, ei sitten yhtään. Ensi ajatus oli mennä vaihtamaan taaloja kentällä, mutta se olisi tehnyt loven matkakassaamme. Onneksi Marjatalla välähti. Ystävämme, Aki Savolainen, reipas bussikuski Kotkasta, oli vapaapäivällä. Pilasimme Akin vapaapäivän yhdellä puhelinsoitolla. Rivitalonaapurimme rouva haki yleisavaimella taalat hyllystä ja ojensi ne Akille joka naureskellen toi rahat lentokentälle. Kyllä nolotti vaikka helpottikin. Tuli vaan mieleen, että mitähän reissulla vielä tulee tapahtumaankaan, kun tuo dementia pukkaa päälle jo alkumatkasta.
Lähtöseremonioiden jälkeen istuimme Iceland Air:in koneessa matkalla Reykjavikin kautta New Yorkiin. Melkein 2 metriset vaaleat islantilaiset lentoemännät tarjosivat silmäniloa vanhalle miehelle, mutta tarjoilu oli erittäin huonoa. Vaatimaton sämbylänkökkäre vain lisäsi nälän tunnetta. Reykjavikissa vaihdoimme isompaan saman firman koneeseen jossa sentään saimme kehnohkon lämpimän aterian.
Marjatta Reykjavikissa
Oikea tuntuu olevan suunta.
loppuvuoden 2011 ja alkuvuoden 2012 pakkasten keskellä lumikolaa työnnellessä ja kiroillessa rupesi kypsymään ajatus lähteä vielä kerran tuonne Amerikan ihmemaahan ajamaan moottoripyörällä. ”Ruokahalu kasvaa syödessä”, sanoo vanha viisaus, joten laadin lumimassojen keskellä varsin kunnianhimoisen ajosuunnitelman: Jospa ajettaisiin mantereen halki idästä länteen. Tutkiskelin eri vaihtoehtoja varsin tiiviisti ja tulin siihen tulokseen, että aloitetaan New Yorkista ja lopetetaan Los Angelesiin. Nähtäviä kohteita olisi Washington DC, Niagaran putoukset, Mount Rushmore, Sturgis, sekä San Francisco. Koska suunnitelma veisi meidät maan pohjoisosaan, ymppäsin vielä mukaan Lake Superiorin, eli Ison Yläjärven kiertämisen Kanadan puolella. Alustava suunnitelma oli tässä.
”Ruokahalu…… jne. Koska L.A:sta paluu kotimaahan on lähes samanhintainen riippumatta, palaako idän vai lännen kautta, innostuin törsäämään ja lisäsin Hawajin, sekä muutaman oluen jälkeen Pekingin matkareittiimme.
Seuraavaksi oli suunniteltava lähtöpäivä sekä aikataulu lentolippujen tilaamisen takia.
Turvauduin ensin tuttuun paikalliseen matkatoimistoon joka sai nopeasti selville lennot sekä hinnat. Onneksi en varannut lippuja koska hinnaksi kertyi vähän yli 6000 € yhteensä. Innostuin sitten itse remppaamaan tietokonetta ja sain liput H:ki- N.Y, L.A-Honolulu, Honolulu-Peking, Peking- H:ki karvan verran yli 3000 € yhteensä. Matkatoimisto valitettavasti putosi kelkasta, koska kate oli n. 100 %. Itseltäni meni lippujen etsimiseen sekä varaamiseen aikaa noin tunnin verran, joten melkoinen tuntipalkka. Pelkäänpä pahoin, että matkatoimistoala perinteisessä muodossaan alkaa olla ”haudan partaalla”.
Pyörän vuokraus tapahtui englantilaisen David Gristin kautta koska minulla oli pientä hyvitystä saatavana Meksikosta ja sain sen nyt. Kyselin tarjouksia parilta muultakin firmalta, mutta DG. oli edullisin. Pyörähän tuli tietenkin Eagle Ridersiltä ja oli HD. Heritage softail kuten ennenkin. Varasin pyörän USA:n mantereella 34 vuorokaudeksi sekä Hawajilla 3 vuorokaudeksi.
Koska emme palauttaisi pyörää samaan paikkaan, emme voineet ottaa mukaan suuria laukkuja. Päädyimme hankkimaan Heldin 60 litraiset säkit jonne pakkasimme ajokamojen lisäksi myös pienemmät, aikaisemmilla reissuilla olleet n. 45 litraiset säkit. Lisäksi mukaan tuli ”omatekoiset” sivusisälaukut jotka olivat mitoitettu oman Heritagen mukaan. Koska kapasiteettia on näinkin vähän, ei tarvitse pelätä että joutuisi hyppimään kaikenmaailman marketeissa krääsän perässä.
Matka alkaa tutulta pysäkiltä.
Koitti sitten 16. 7. joka oli lähtöpäivä. Siirryimme sujuvasti hyvissä ajoin Kotkasta H:ki- Vantaa lentokentälle, jossa saattajat Marjatan lapset jo odottivatkin. Lähtöolutta nauttiessani kysäisin Marjatalta: ”onko passi mukana”? ”On” tuli vastaus napakasti, ” Onko itselläsi”. Tarkistin asian ja kysyin sitten: ” Ovatko ne pankista vaihtamasi 1000 taalaa mukana?” Seuraavaksi tuli hiljaista, sitten rupesi vihlomaan. Taalat olivat tietenkin jääneet kotiin. Saattajilla oli kieltämättä hauskaa, mutta meitä ei naurattanut, ei sitten yhtään. Ensi ajatus oli mennä vaihtamaan taaloja kentällä, mutta se olisi tehnyt loven matkakassaamme. Onneksi Marjatalla välähti. Ystävämme, Aki Savolainen, reipas bussikuski Kotkasta, oli vapaapäivällä. Pilasimme Akin vapaapäivän yhdellä puhelinsoitolla. Rivitalonaapurimme rouva haki yleisavaimella taalat hyllystä ja ojensi ne Akille joka naureskellen toi rahat lentokentälle. Kyllä nolotti vaikka helpottikin. Tuli vaan mieleen, että mitähän reissulla vielä tulee tapahtumaankaan, kun tuo dementia pukkaa päälle jo alkumatkasta.
Lähtöseremonioiden jälkeen istuimme Iceland Air:in koneessa matkalla Reykjavikin kautta New Yorkiin. Melkein 2 metriset vaaleat islantilaiset lentoemännät tarjosivat silmäniloa vanhalle miehelle, mutta tarjoilu oli erittäin huonoa. Vaatimaton sämbylänkökkäre vain lisäsi nälän tunnetta. Reykjavikissa vaihdoimme isompaan saman firman koneeseen jossa sentään saimme kehnohkon lämpimän aterian.
Marjatta Reykjavikissa
Oikea tuntuu olevan suunta.
Viimeksi muokattu:
New Yorkissa olimme illansuussa paikallista aikaa. Varsin helpon tuloselvityksen jälkeen siirryimme etukäteen varaamani shuttlen kuljettamana hotelliimme aivan Manhattanin ytimessä. Olin varannut hotellin netistä perusteena lähinnä sijainti. Hotelli sijaitsi aivan Times Squaren kupeessa. Hinta kuitenkin oli yllättävän edullinen. Syy tähän selvisi, kun lueskelin aikaisempia arvioita paikasta. Onneksi hotellissa oli tehty vastikään remontti, sillä ennen sitä asiakkaiden mukaan huoneista löytyi lähestulkoon kaikki kissaa pienemmät elukat. En tietenkään näyttänyt Marjatalle arvosteluja.
Ensivaikutelmaa kaupungista.
Kotiuduttuamme hotelliin, lähdimme tutustumaan Times Squareen. Itselleni paikka oli tuttu, mutta Marjatta oli kyllä ihmeissään. Paikka on kieltämättä vaikuttava ensikertalaiselle. Korkeat rakennukset, vilkkuvat valomainokset, liikenne, ihmismäärä sekä kaikki omituisuudet mitä ”vapaa” maa sallii. Tallustelimme ympäriinsä ja nautimme erinomaiset hampurilaiset eräässä pienessä kuppilassa. Kuppila oli siitä erikoinen, että siellä sai myös olutta, jota ei ketjutetuissa paikoissa. saa.
Miss Manhattan vuodelta 1956
Times Squarella
Seuraavana aamuna varsin kolesterolipitoisen aamiaisen jälkeen alkoi tutustuminen tähän erääseen maailman tunnetuimmista kaupungeista. Kävelimme ensin Empire State Buildingiin, tähän kaupungin merkittävimpään maamerkkiin. Talo rakennettiin -30 luvulla suuren laman aikaan. Rakennus valmistui varsin nopeasti. Olisiko osa syynä ollut, että rakennustöissä oli myös suomalaisia. Olen jostakin lukenut että kun noita teräsrunkoisia ”pilvenpiirtäjiä” rakennettiin, parhaita rakennusmiehiä olivat erään tietyn intiaaniheimon jäsenet sekä suomalaiset, koska kumpikin porukka sieti korkeita paikkoja selvästi paremmin kuin muut kansallisuudet. Valitettavasti olen tuon intiaaniheimon nimen unohtanut.(Suomalaiset sentään muistin).
Lämpöisessä säässä tallustelimme rakennukseen sisälle ja nopeat hissit hinasivat meidät kerrokseen 86, joka on varsinainen näköalatasanne ja josta aukeaa huimat näkymät tähän metropoliin. Onneksi olimme ajoissa liikkeellä joten tungos ei vielä ollut merkittävä. Kävimme vielä kerroksessa 102 jota ylempänä on enää joitakin huoltotiloja sekä masto.
http://i149.photobucket.com/albums/s42/kotka01/AMERIKAN%20TURNEE%202012/IMG_0030_zps81e98136.jpg[ /IMG]
Kevyen lounaan jälkeen loikkasimme kaksi kerroksiseen bussiin josta käsin kiertelimme kaupunkia. Nämä bussit vaikuttavat ensi alkuun hintavilta, mutta lippu on voimassa 48 tuntia, ja voit loikata pois missä haluat, ja jatkaa toisella bussilla. Lisäksi kun seuraavana päivänä meidät yllätti ukkoskuuro, bussista sai kertakäyttöiset sadetakit veloituksetta.
[URL=http://s149.photobucket.com/user/kotka01/media/AMERIKAN%20TURNEE%202012/IMG_0053_zps502df629.jpg.html][IMG]http://i149.photobucket.com/albums/s42/kotka01/AMERIKAN%20TURNEE%202012/IMG_0053_zps502df629.jpg[/URL]
Palvelu pelaa
Battery Park. Takana häämöttää Vapauden patsas mutta sinne oli valtavat jonot.
Eagle Ridersin toimipiste sijaitsee Queens:ssa, jonne olin saanut ohjeet. Firmaan päästäksemme siirryimme junaan Pennsylvania Stationilla. Gristin ohjeissa luki, että on aina ilmoitettava puhelimitse, että on saapumassa paikalle. No. Soitin saamaani numeroon, josta vastasi nauhoitus josta en taas ymmärtänyt sanaakaan. Receptionisti kertoi kuultuaan nauhan että firma aukeaa vasta 10.00 vaikka sopimuksessani pyörä piti luovuttaa 09.00. Soitin Gristille joka ihmetteli asiaa ja lupasi ottaa siitä selvän. Loikkasimme junaan ja pian tallustelimmekin kohti vuokraamoa joka löytyi helposti.
Osattiin oikeaan firmaan.
Queensissa.
Ensivaikutelmaa kaupungista.
Kotiuduttuamme hotelliin, lähdimme tutustumaan Times Squareen. Itselleni paikka oli tuttu, mutta Marjatta oli kyllä ihmeissään. Paikka on kieltämättä vaikuttava ensikertalaiselle. Korkeat rakennukset, vilkkuvat valomainokset, liikenne, ihmismäärä sekä kaikki omituisuudet mitä ”vapaa” maa sallii. Tallustelimme ympäriinsä ja nautimme erinomaiset hampurilaiset eräässä pienessä kuppilassa. Kuppila oli siitä erikoinen, että siellä sai myös olutta, jota ei ketjutetuissa paikoissa. saa.
Miss Manhattan vuodelta 1956
Times Squarella
Seuraavana aamuna varsin kolesterolipitoisen aamiaisen jälkeen alkoi tutustuminen tähän erääseen maailman tunnetuimmista kaupungeista. Kävelimme ensin Empire State Buildingiin, tähän kaupungin merkittävimpään maamerkkiin. Talo rakennettiin -30 luvulla suuren laman aikaan. Rakennus valmistui varsin nopeasti. Olisiko osa syynä ollut, että rakennustöissä oli myös suomalaisia. Olen jostakin lukenut että kun noita teräsrunkoisia ”pilvenpiirtäjiä” rakennettiin, parhaita rakennusmiehiä olivat erään tietyn intiaaniheimon jäsenet sekä suomalaiset, koska kumpikin porukka sieti korkeita paikkoja selvästi paremmin kuin muut kansallisuudet. Valitettavasti olen tuon intiaaniheimon nimen unohtanut.(Suomalaiset sentään muistin).
Lämpöisessä säässä tallustelimme rakennukseen sisälle ja nopeat hissit hinasivat meidät kerrokseen 86, joka on varsinainen näköalatasanne ja josta aukeaa huimat näkymät tähän metropoliin. Onneksi olimme ajoissa liikkeellä joten tungos ei vielä ollut merkittävä. Kävimme vielä kerroksessa 102 jota ylempänä on enää joitakin huoltotiloja sekä masto.
http://i149.photobucket.com/albums/s42/kotka01/AMERIKAN%20TURNEE%202012/IMG_0030_zps81e98136.jpg[ /IMG]
Kevyen lounaan jälkeen loikkasimme kaksi kerroksiseen bussiin josta käsin kiertelimme kaupunkia. Nämä bussit vaikuttavat ensi alkuun hintavilta, mutta lippu on voimassa 48 tuntia, ja voit loikata pois missä haluat, ja jatkaa toisella bussilla. Lisäksi kun seuraavana päivänä meidät yllätti ukkoskuuro, bussista sai kertakäyttöiset sadetakit veloituksetta.
[URL=http://s149.photobucket.com/user/kotka01/media/AMERIKAN%20TURNEE%202012/IMG_0053_zps502df629.jpg.html][IMG]http://i149.photobucket.com/albums/s42/kotka01/AMERIKAN%20TURNEE%202012/IMG_0053_zps502df629.jpg[/URL]
Palvelu pelaa
Battery Park. Takana häämöttää Vapauden patsas mutta sinne oli valtavat jonot.
Eagle Ridersin toimipiste sijaitsee Queens:ssa, jonne olin saanut ohjeet. Firmaan päästäksemme siirryimme junaan Pennsylvania Stationilla. Gristin ohjeissa luki, että on aina ilmoitettava puhelimitse, että on saapumassa paikalle. No. Soitin saamaani numeroon, josta vastasi nauhoitus josta en taas ymmärtänyt sanaakaan. Receptionisti kertoi kuultuaan nauhan että firma aukeaa vasta 10.00 vaikka sopimuksessani pyörä piti luovuttaa 09.00. Soitin Gristille joka ihmetteli asiaa ja lupasi ottaa siitä selvän. Loikkasimme junaan ja pian tallustelimmekin kohti vuokraamoa joka löytyi helposti.
Osattiin oikeaan firmaan.
Queensissa.
Viimeksi muokattu:
Koko liike oli tietenkin vielä kiinni ja vuokraamo oli tavallisen pyöräliikkeen kylkiäisenä. Saimmepahan kunnon aamukahvit läheisessä kuppilassa kun liike rupesi avautumaan. Eagle Ridersin miestä ei vaan kuulunut, ” Tulee kuulemma joskus 10-11. välissä”
Vaihtelimme ajovehkeitä päälle kun herra suvaitsi saapua. Kiireestä ei ollut tietoakaan. Paperisota kävi kyllä sutjakkaasti, joskin muut asiakkaat välillä häiritsivät keskeytyksillään. Sitten saimme pyörän. Vähän yli 4000 mailia mittarissaan oleva musta Heritage oli ”stand by”. Olin vaatinut kirjallisesti kaatumarautaa sekä takatarakkaa jotka oli luvattu, mutta eihän niitä tässä pyörässä ollut. Uusi soitto Gristille. Johan rupesi tapahtumaan. Kaveri hyppäsi pick up
iinsa ja kävi jostakin HD- liikkeestä hakemassa puuttuvat välineet, jotka kiinnitettiin sitten paikoilleen, kuten myös luotettavan matkatoverimme Zumon teline. Tässä kului kuitenkin aikaa joten aamuinen matkan aloitus siirtyi yli puolen päivän.
Matka alkaa.
Klikkaa kuvaa
Aloitimme matkamme täältä Queensista siirtymällä Brooklynin kautta Manhattanille. Halusin ajaa reitin tuon sadoista elokuvista ja tv-sarjoista tutun vanhan Brooklyn Bridgen kautta. Olen alittanut sillan vuonna 1968 kun nuorena poikana olimme laivan kanssa Brooklynissa. Silta löytyi ja sain toteutettua haaveeni. Manhattanilla alkoi valitettavasti sataa, mutta tarkoitus oli ajaa Times Square ja vähän kierrellä keskustassa. Näin tehtiinkin. Liikenne oli varsin vilkasta, mutta kuten aikaisemminkin: USA:ssa on hyvä ajokulttuuri. Taksit tervehtivät varsin usein heiluttelemalla käsiään ja nostelemalla peukaloitaan. Suomen lippu luonnollisesti liehui pyörässämme koko matkan ajan.
http://s149.photobucket.com/albums/s42/kotka01/AMERIKAN TURNEE 2012/?action=view¤t=MOV072.mp4
Klikkaa linkkiä
Times Square
Varsinainen matka alkoi kun pääsimme Holland-tunnelin kautta Hudson-joen ali New Jerseyhin josta suuntasimme pilvisessä mutta lämpimässä säässä kohti maan pääkaupunkia: Washingtonia, joka erotetaan sanannimisestä luoteisesta osavaltiosta kirjaimilla D.C. ”Cistrict of Columbia”. Koska matka oli alussa ja haasteellinen myös ajan suhteen, ajelimme pitkin isoja teitä, joten matka taittui nopeasti. Ohitimme merimiesajoilta tutut kaupungit Philadelphian sekä Baltimoren, joskin tie vei meidät molempien kaupunkien läpi. Ensimmäinen yöpyminen oli Baltimoren alueella Best Westernissä . Täällä saimme erinomaisen päivällisen, joskaan se ei ollut aivan halpa, mutta saahan sitä matkan alussa vähän törsätä.
Pennsylvania, Osavaltioiden kyltit olivat välillä yllättävissä paikoissa joten kaikista emme saaneet kuvaa.
Seuraavana päivänä saavuimme maan pääkaupunkiin. Liikenne oli yllättävän hiljaista kunnes pääsimme varsinaiseen keskustaan. Oli kieltämättä upeaa ajaa pitkin Pennsylvania Avenueta. Kävimme Capitolilla, jossa kokoontuu maan kongressi sekä edustajainhuone ja jossa päätetään paljon meitäkin ainakin välillisesti koskevia asioita. Capitolin keikka jäi lyhyeksi, kun pyörän viereen asteli poliisi käskien siirtää pyörä pois koska se oli kuulemma jollakin erityisryhmille varatussa ruudussa. Olisikohan ollut sokeille, koska mitään erityiskylttiä ei paikalla ollut. Onneksi saimme pakolliset pönötyskuvat otettua ja siirryimme Valkoisen Talon edustalle odottelemaan, josko Obama tulisi morjenstamaan. Ei miestä näkynyt, mutta paikka oli hieno ja paljon laajempi alue, mitä televisiokuva antaa ymmärtää.
Washington D.C.
Obaman jälkeen ajoimme Arlingtoniin katsomaan Iwo Jiman patsasta. Pienessä tihkusateessa saavuimme alueelle jossa tämä kieltämättä vaikuttavan näköinen monumentti sijaitsee. Tästä lipunnostosta otettu valokuva oli kultakaivos USA:n sotapropagandalle. Maahan oli taloudellisesti varsin pers’auki sodan kulujen vuoksi ja valtio myi yksityisille sotaobligaatioita rahoittaakseen sodankäyntiä.
Tähän tarkoitukseen oli valjastettu osa lipun nostaneista sotilaista jotka kiersivät maata ja kauppasivat amerikkalaisille näitä obligaatioita. Homma nähtävästi onnistui koska maa voitti sodan eikä edes mennyn konkurssiin.
Vaihtelimme ajovehkeitä päälle kun herra suvaitsi saapua. Kiireestä ei ollut tietoakaan. Paperisota kävi kyllä sutjakkaasti, joskin muut asiakkaat välillä häiritsivät keskeytyksillään. Sitten saimme pyörän. Vähän yli 4000 mailia mittarissaan oleva musta Heritage oli ”stand by”. Olin vaatinut kirjallisesti kaatumarautaa sekä takatarakkaa jotka oli luvattu, mutta eihän niitä tässä pyörässä ollut. Uusi soitto Gristille. Johan rupesi tapahtumaan. Kaveri hyppäsi pick up
iinsa ja kävi jostakin HD- liikkeestä hakemassa puuttuvat välineet, jotka kiinnitettiin sitten paikoilleen, kuten myös luotettavan matkatoverimme Zumon teline. Tässä kului kuitenkin aikaa joten aamuinen matkan aloitus siirtyi yli puolen päivän.
Matka alkaa.
Klikkaa kuvaa
Aloitimme matkamme täältä Queensista siirtymällä Brooklynin kautta Manhattanille. Halusin ajaa reitin tuon sadoista elokuvista ja tv-sarjoista tutun vanhan Brooklyn Bridgen kautta. Olen alittanut sillan vuonna 1968 kun nuorena poikana olimme laivan kanssa Brooklynissa. Silta löytyi ja sain toteutettua haaveeni. Manhattanilla alkoi valitettavasti sataa, mutta tarkoitus oli ajaa Times Square ja vähän kierrellä keskustassa. Näin tehtiinkin. Liikenne oli varsin vilkasta, mutta kuten aikaisemminkin: USA:ssa on hyvä ajokulttuuri. Taksit tervehtivät varsin usein heiluttelemalla käsiään ja nostelemalla peukaloitaan. Suomen lippu luonnollisesti liehui pyörässämme koko matkan ajan.
http://s149.photobucket.com/albums/s42/kotka01/AMERIKAN TURNEE 2012/?action=view¤t=MOV072.mp4
Klikkaa linkkiä
Times Square
Varsinainen matka alkoi kun pääsimme Holland-tunnelin kautta Hudson-joen ali New Jerseyhin josta suuntasimme pilvisessä mutta lämpimässä säässä kohti maan pääkaupunkia: Washingtonia, joka erotetaan sanannimisestä luoteisesta osavaltiosta kirjaimilla D.C. ”Cistrict of Columbia”. Koska matka oli alussa ja haasteellinen myös ajan suhteen, ajelimme pitkin isoja teitä, joten matka taittui nopeasti. Ohitimme merimiesajoilta tutut kaupungit Philadelphian sekä Baltimoren, joskin tie vei meidät molempien kaupunkien läpi. Ensimmäinen yöpyminen oli Baltimoren alueella Best Westernissä . Täällä saimme erinomaisen päivällisen, joskaan se ei ollut aivan halpa, mutta saahan sitä matkan alussa vähän törsätä.
Pennsylvania, Osavaltioiden kyltit olivat välillä yllättävissä paikoissa joten kaikista emme saaneet kuvaa.
Seuraavana päivänä saavuimme maan pääkaupunkiin. Liikenne oli yllättävän hiljaista kunnes pääsimme varsinaiseen keskustaan. Oli kieltämättä upeaa ajaa pitkin Pennsylvania Avenueta. Kävimme Capitolilla, jossa kokoontuu maan kongressi sekä edustajainhuone ja jossa päätetään paljon meitäkin ainakin välillisesti koskevia asioita. Capitolin keikka jäi lyhyeksi, kun pyörän viereen asteli poliisi käskien siirtää pyörä pois koska se oli kuulemma jollakin erityisryhmille varatussa ruudussa. Olisikohan ollut sokeille, koska mitään erityiskylttiä ei paikalla ollut. Onneksi saimme pakolliset pönötyskuvat otettua ja siirryimme Valkoisen Talon edustalle odottelemaan, josko Obama tulisi morjenstamaan. Ei miestä näkynyt, mutta paikka oli hieno ja paljon laajempi alue, mitä televisiokuva antaa ymmärtää.
Washington D.C.
Obaman jälkeen ajoimme Arlingtoniin katsomaan Iwo Jiman patsasta. Pienessä tihkusateessa saavuimme alueelle jossa tämä kieltämättä vaikuttavan näköinen monumentti sijaitsee. Tästä lipunnostosta otettu valokuva oli kultakaivos USA:n sotapropagandalle. Maahan oli taloudellisesti varsin pers’auki sodan kulujen vuoksi ja valtio myi yksityisille sotaobligaatioita rahoittaakseen sodankäyntiä.
Tähän tarkoitukseen oli valjastettu osa lipun nostaneista sotilaista jotka kiersivät maata ja kauppasivat amerikkalaisille näitä obligaatioita. Homma nähtävästi onnistui koska maa voitti sodan eikä edes mennyn konkurssiin.
Viimeksi muokattu:
Arlingtonista matka suuntautui takaisin pohjoista kohti, mutta yritin katsoa zumosta vähän vaihtoehtoista reittiä New Yorkiin saakka. Kun pääsimme patsaalta isolle tielle, iski ruuhka joka jatkui n. 50 kilometrin verran läpi Washingtonin keskustan pohjoista kohti. Vettä tihuutti lämpötilan ollessa kuitenkin aika korkea, joten emme turvautuneet sadevehkeisiin, eikä niitä siinä ruuhkassa olisi päälle saanutkaan. Lopulta pääsimme niin pitkälle, että koukkasimme erääseen pikkukylään yöpuuta etsimään.
Paikka löytyi, mutta päivän kokemukset alkoivat janottaa eikä motellista saanut olutta, sain receptionista ohjeet mennä paikalliseen ”Alkoon”. Kaljanhakureissu meni muuten hienosti, mutta ajoinpahan väärästä rampista ja olin taas Washingtoniin menevällä tiellä. Onneksi eräällä huoltoasemalla pääsin kääntymään ja palasin väsyneenä mutta onnellisena motellille.
Seuraava ajopäivä valkeni aurinkoisena ja lämpimänä. Vaihtoehtoreittini osoittautuikin hienoksi. Pienehköt hyväkuntoiset tiet veivät meitä läpi kauniiden pikkukaupunkien ja kylien. Joskin liikennevaloja oli paljon, mutta ne eivät tahtia haitanneet. Kun saavuimme takaisin New Yorkin osavaltioon, olimme ”blokanneet” New Yorkin lisäksi New Jerseyn, Pennsylvanian, Delawaren sekä Marylandin osavaltiot. Lisäksi huomasin tätä kirjoittaessani että Arlington sijaitsee Virginian puolella.
New Yorkin jälkeen siirryimme sisämaahan jossa maisemat ja tiet olivat erinomaisia. Harrikka tuntui olevan kotonaan näissäkin maisemissa. Ylitimme mahtavan Hudson joen Bear Mountain nimisessä kansallispuistossa olevan maksullisen museosillan kautta. Sillankorvassa oli näköalapaikka jossa tapasimme maassa asuvan suomalaisen rouvan lapsineen. Hän oli erittäin ilahtunut saadessaan puhua suomea ja antoi yhteystietonsakin jos jotain yllättävää sattuisi. Todella ystävällistä.
Jädet huuleen.
Hudson river
Upeiden jokivarren maisemien läpi ajelimme taas kohti merta kohteena New Haven Connecticutissa. Illan suussa saavuimme tähän myös tuttuun kaupunkiin jossa majoittauduimme pienen hakemisen jälkeen Viktoriaanis tyyppiseen, vähän rähjäiseen mutta hintavaan hotelliin. Huomasi että olimme Uudessa Englannissa.
Sijainnistamme huolimatta söimme kaupungilla kärrynpyörän kokoiset pizzat ja nautimme lämpöisestä kesäsäästä huurteisen oluen ja siiderin kera. Matkan aikana huomasimme että siideriä ei juurikaan anniskella maassa. Täällä kuitenkin brittihapatuksen myötä tätä Marjatan mielijuomaa löytyi.
Viimeksi muokattu:
Connecticut
Matka jatkui läpi kauniiden maisemien Connecticutissa ja pian olimmekin taas seuraavassa valtiossa. Nyt saavuimme Massachusettsiin. Nimi on varmasti jotakin intiaanikieltä kuten varsin moni nimi tässä maassa. Hienoa että alkuperäisiä asioita edes vähän kunnioitetaan. Saavuimme Bostoniin, osavaltion pääkaupunkiin ja erääseen yhdysvaltain vanhimpaan ja historiapitoisimpaan kaupunkiin. Ikäluokkani ehkä muistaa myös ”Boston” merkkiset savukkeet, joilla turmelimme keuhkojamme 50- ja 60-luvuilla.
Bostoniin
Ajoimme keskustan läpi kohteenamme USS Constitution – niminen purjelaiva joka on museoitu kaupunkiin. Alus laskettiin vesille jo 1797 ja on edelleen Yhdysvaltojen laivaston epävirallinen lippulaiva. Alus on puurakenteinen, mutta kyljet on vuorattu metallilla, joten alus edusti aikansa moderneinta aseteknologiaa. Alus sai em. syystä lempinimen ” Old Ironsides”. Muiden sankaritekojen lisäksi alus lopetti merirosvouksen läntisellä Välimerellä lähinnä nykyisen Algerian rannikolla. Alue oli silloinkin varsin roistopitoinen ja merirosvous haittasi jo kehittyvää maailmankauppaa suuresti. Silloin ei oltu niin humaaneja kuten nykyisin Somaliassa vaan tämä aikanaan moderni ja tulivoimainen alus paukutteli rosvot suoraan allahin huomaan rauhoittaen tilanteen siinä samalla.
Alus oli hieno ja hyvässä kunnossa ja täynnä turisteja. Koska aika ei riittänyt opastetulle kierrokselle, pääsimme ainoastaan sääkannelle, jolla otimme pakolliset pönötykset.
USS Constitution
Täällä sattui sitten matkan ensimmäinen takaisku. Olin Philips-merkkisen sanelulaitteen onnellinen omistaja. Laite on osoittautunut erinomaiseksi apuvälineeksi näiden juttujen luomisessa. Nyt laite oli kerhotakkini sivutaskussa, takki kypärään sullottuna, koska en uskaltanut jättää kypäriä parkkihalliin. Kysyin aluksella olevalta vahtimieheltä, voimme jättää kypärät täkille. Vastaus oli kielteinen joten kanniskelimme kypäriä mukanamme. Omituinen ratkaisu. Monissa museoissa ei ole saanut ottaa kypärää mukaan museoon. Sanelulaite siis putosi ajotakkini taskusta, koska Marjatta ei ollut laittanut taskuni vetoketjua kiinni. Asia selvisi illalla motellissa, kun aloin tehdä muistinvaraista selostusta päivän tapahtumista.
Matka jatkui. Massachusetts jäi taakse ja Atlantin rantoja nuollen saavuimme maan koillisimpaan osavaltioon Maineen. Ajoimme tänne saakka ainoastaan sen takia, että voi sanoa että Mainessa on tullut käytyä. Kävimme pyörähtämässä Portsmouth nimisessä pikku kaupungissa jossa tempaisimme hampurilaiset ja erittäin ällöttävät pirtelöt jotka kuuluivat hintaan.
Maine on tunnettu etenkin hummereistaan sekä simpukkakeitosta nimeltään Clam Chowder. Sopassa on ainakin simpukoita ja perunaa ja sitä pidetään herkullisena ja ravitsevana sekä tiettyjä ruumiinosia stimuloivana.
Matka jatkui läpi kauniiden maisemien Connecticutissa ja pian olimmekin taas seuraavassa valtiossa. Nyt saavuimme Massachusettsiin. Nimi on varmasti jotakin intiaanikieltä kuten varsin moni nimi tässä maassa. Hienoa että alkuperäisiä asioita edes vähän kunnioitetaan. Saavuimme Bostoniin, osavaltion pääkaupunkiin ja erääseen yhdysvaltain vanhimpaan ja historiapitoisimpaan kaupunkiin. Ikäluokkani ehkä muistaa myös ”Boston” merkkiset savukkeet, joilla turmelimme keuhkojamme 50- ja 60-luvuilla.
Bostoniin
Ajoimme keskustan läpi kohteenamme USS Constitution – niminen purjelaiva joka on museoitu kaupunkiin. Alus laskettiin vesille jo 1797 ja on edelleen Yhdysvaltojen laivaston epävirallinen lippulaiva. Alus on puurakenteinen, mutta kyljet on vuorattu metallilla, joten alus edusti aikansa moderneinta aseteknologiaa. Alus sai em. syystä lempinimen ” Old Ironsides”. Muiden sankaritekojen lisäksi alus lopetti merirosvouksen läntisellä Välimerellä lähinnä nykyisen Algerian rannikolla. Alue oli silloinkin varsin roistopitoinen ja merirosvous haittasi jo kehittyvää maailmankauppaa suuresti. Silloin ei oltu niin humaaneja kuten nykyisin Somaliassa vaan tämä aikanaan moderni ja tulivoimainen alus paukutteli rosvot suoraan allahin huomaan rauhoittaen tilanteen siinä samalla.
Alus oli hieno ja hyvässä kunnossa ja täynnä turisteja. Koska aika ei riittänyt opastetulle kierrokselle, pääsimme ainoastaan sääkannelle, jolla otimme pakolliset pönötykset.
USS Constitution
Täällä sattui sitten matkan ensimmäinen takaisku. Olin Philips-merkkisen sanelulaitteen onnellinen omistaja. Laite on osoittautunut erinomaiseksi apuvälineeksi näiden juttujen luomisessa. Nyt laite oli kerhotakkini sivutaskussa, takki kypärään sullottuna, koska en uskaltanut jättää kypäriä parkkihalliin. Kysyin aluksella olevalta vahtimieheltä, voimme jättää kypärät täkille. Vastaus oli kielteinen joten kanniskelimme kypäriä mukanamme. Omituinen ratkaisu. Monissa museoissa ei ole saanut ottaa kypärää mukaan museoon. Sanelulaite siis putosi ajotakkini taskusta, koska Marjatta ei ollut laittanut taskuni vetoketjua kiinni. Asia selvisi illalla motellissa, kun aloin tehdä muistinvaraista selostusta päivän tapahtumista.
Matka jatkui. Massachusetts jäi taakse ja Atlantin rantoja nuollen saavuimme maan koillisimpaan osavaltioon Maineen. Ajoimme tänne saakka ainoastaan sen takia, että voi sanoa että Mainessa on tullut käytyä. Kävimme pyörähtämässä Portsmouth nimisessä pikku kaupungissa jossa tempaisimme hampurilaiset ja erittäin ällöttävät pirtelöt jotka kuuluivat hintaan.
Maine on tunnettu etenkin hummereistaan sekä simpukkakeitosta nimeltään Clam Chowder. Sopassa on ainakin simpukoita ja perunaa ja sitä pidetään herkullisena ja ravitsevana sekä tiettyjä ruumiinosia stimuloivana.
Viimeksi muokattu:
Mainesta käännyimme sitten kohti länttä. Atlantti jäi taakse ja seuraava osavaltio oli vuorossa: New Hampshire. Osavaltiolla on pieni pätkä rantaviivaa myös Massachusettsin sekä Mainen välissä, mutta emme näitä kylttejä huomanneet. Nyt aloimme olla metsikössä. Myös alkoi olla mutkaa sekä mäkeä. Pieniä kyliä oli metsän siimeksessä ja kaikilla kylillä näkyi olevan brittiläinen nimi. Joskin Rotterdam sekä Amsterdamkin löytyivät.
Matka kuitenkin edistyi hienossa säässä nautiskellen. Illan suussa saavuimme pieneen kaupunkiin nimeltä Peterborough. Kaupunki oli maalauksellisen kaunis, mutta zumo ei havainnut yhtään hotellia lähistöllä. Kun pohdimme, mitä tehdä, viereemme ilmestyi karvanaamainen mies vaappuen japanilaisella pyörällä. Hän kysyi: ”Mikä hätänä?” ”Ei mikään, hotellia vaan kaivataan.” Kaveri sanoi että muutaman mailin päässä on ainoa motelli alueella ja että hän voisi opastaa meidät sinne. Sitten hän kysyi ,mistä ollaan? Siitäkös riemu syntyi kun karvanaama kuuli että Suomesta. Hänellä oli ollut suomalainen isäpuoli joskus. Suomeksi hän osasi lausua pakolliset kirosanat sekä ”paskkahoussu”.
Pääsimme kaverin opastuksella motelliin ja kiittelimme häntä vuolaasti. Motelli oli varsin uusi, joten garminin äijät olivat kai unohtaneet sen kartoistaan koska minulla oli uusin Amerikan muistikortti zumossa. Ruokaahan ei täällä myöskään ollut joten ajelin lähikuppilaan josta sai onneksi myös olutta mukaan.
Motellimme Peterboroughissa.
Lähes olemattoman aamiaisen jälkeen starttailimme kohti seuraavia seikkailuja. Vuorossa oli nyt Vermont, metsäinen sekä vuoristoinen osavaltio. Vermontilaisia pidetään vähän samanlaisina metsäläisinä eli ”hillbilly”:inä kun eteläisempiä serkkujaan Kentuckyssä ja Tennesseessä. Syynä tietysti perinteisesti etäisyydet ja vaikeakulkuinen maasto jolloin kanssakäyminen muiden kanssa jäi vähiin. Ajat ovat tietysti muuttuneet, mutta stereotypioista on vaikea päästä eroon. Vrt. savolaeset, pohojalaaset jne.
Vermont oli pian ajettu läpi ja olimme takaisin New Yorkin osavaltiossa. Valtiohan on pinta-alaltaan kohtalaisen suuri. Maasto alkoi taasen olla tasaisempaa. Olimme ylittäneet Appalakkien vuorijonon. Peltomaisemaa sekä metsäisiä tasankoja alkoi olla vuorotellen. Samoin tie alkoi olla pitkää suoraa. Sää kuitenkin suosi meitä ja Harrikka jyrisi tasaisesti ja matka taittui. Ohitimme Buffalon ja pian näkyikin opaste jota olimme odottaneet: Niagara Falls. Saavuimme tämän kaksoiskaupungin yhdysvaltalaiseen osaan illan suussa ja löysimme helposti motellin aivan keskustasta. Jälleen jouduimme metsästämään sapuskaa. Onneksi motellissa olutpuoli oli hoidettu asiallisesti.
Aamulla oli vuorossa siirtyminen Kanadan puolelle ja pitkin Raibow bridgeä se sujui sutjakkaasti. USA:n puolen rajamies vain viittasi meitä eteenpäin. Kanadan puolella näytimme passimme ja virkailija kysyi nämä pakolliset alkoholi-tupakka -huume- ja asekysymykset. Kun kaikkiin vastaus oli selvä ”ei”, pääsimme vaivattomasti maahan. Seuraavaksi haimme parkkipaikan mahdollisimman läheltä putouksia. Paikka löytyikin, mutta aamusta huolimatta lähimmät paikat oli varattu joten jouduimme kävelemään aika matkan putouksille. Matkan korvasi kuitenkin mahtava näkymä. Kävelimme aivan ”Hevosenkenkäputouksen” niskalla muutaman metrin päässä putouksen reunasta. Olipa vaikuttava kokemus.
Kauempana näkyi USA:n puoleinen putous joka on selvästi vaatimattomampi kuin tämä Hevosenkenkä. Olen käynyt -80 luvulla tuolla USA:n puoleisella putouksella joten tämä oli uusi kokemus myös minulle. Seuraavana oli vuorossa putousten seuraaminen laivasta käsin. Jouduimme edelleen kävelemään aika tavalla sillä alue on iso. Pääsimme lopulta lippukassalle jonka jälkeen saimme siniset kertakäyttösadetakit. Vaikka ilma oli lämmin, hätäisimmät pukivat takit päälle jo jonossa jonka jälkeen he rupesivat erittämään runsaasti hikeä joka sitten pöllähteli aika vahvasti lähiympäristöön. Laivamatka putousten alapuolella oli erittäin upea kokemus ja saimme sen ikuistettua myös videolle.
Matka kuitenkin edistyi hienossa säässä nautiskellen. Illan suussa saavuimme pieneen kaupunkiin nimeltä Peterborough. Kaupunki oli maalauksellisen kaunis, mutta zumo ei havainnut yhtään hotellia lähistöllä. Kun pohdimme, mitä tehdä, viereemme ilmestyi karvanaamainen mies vaappuen japanilaisella pyörällä. Hän kysyi: ”Mikä hätänä?” ”Ei mikään, hotellia vaan kaivataan.” Kaveri sanoi että muutaman mailin päässä on ainoa motelli alueella ja että hän voisi opastaa meidät sinne. Sitten hän kysyi ,mistä ollaan? Siitäkös riemu syntyi kun karvanaama kuuli että Suomesta. Hänellä oli ollut suomalainen isäpuoli joskus. Suomeksi hän osasi lausua pakolliset kirosanat sekä ”paskkahoussu”.
Pääsimme kaverin opastuksella motelliin ja kiittelimme häntä vuolaasti. Motelli oli varsin uusi, joten garminin äijät olivat kai unohtaneet sen kartoistaan koska minulla oli uusin Amerikan muistikortti zumossa. Ruokaahan ei täällä myöskään ollut joten ajelin lähikuppilaan josta sai onneksi myös olutta mukaan.
Motellimme Peterboroughissa.
Lähes olemattoman aamiaisen jälkeen starttailimme kohti seuraavia seikkailuja. Vuorossa oli nyt Vermont, metsäinen sekä vuoristoinen osavaltio. Vermontilaisia pidetään vähän samanlaisina metsäläisinä eli ”hillbilly”:inä kun eteläisempiä serkkujaan Kentuckyssä ja Tennesseessä. Syynä tietysti perinteisesti etäisyydet ja vaikeakulkuinen maasto jolloin kanssakäyminen muiden kanssa jäi vähiin. Ajat ovat tietysti muuttuneet, mutta stereotypioista on vaikea päästä eroon. Vrt. savolaeset, pohojalaaset jne.
Vermont oli pian ajettu läpi ja olimme takaisin New Yorkin osavaltiossa. Valtiohan on pinta-alaltaan kohtalaisen suuri. Maasto alkoi taasen olla tasaisempaa. Olimme ylittäneet Appalakkien vuorijonon. Peltomaisemaa sekä metsäisiä tasankoja alkoi olla vuorotellen. Samoin tie alkoi olla pitkää suoraa. Sää kuitenkin suosi meitä ja Harrikka jyrisi tasaisesti ja matka taittui. Ohitimme Buffalon ja pian näkyikin opaste jota olimme odottaneet: Niagara Falls. Saavuimme tämän kaksoiskaupungin yhdysvaltalaiseen osaan illan suussa ja löysimme helposti motellin aivan keskustasta. Jälleen jouduimme metsästämään sapuskaa. Onneksi motellissa olutpuoli oli hoidettu asiallisesti.
Aamulla oli vuorossa siirtyminen Kanadan puolelle ja pitkin Raibow bridgeä se sujui sutjakkaasti. USA:n puolen rajamies vain viittasi meitä eteenpäin. Kanadan puolella näytimme passimme ja virkailija kysyi nämä pakolliset alkoholi-tupakka -huume- ja asekysymykset. Kun kaikkiin vastaus oli selvä ”ei”, pääsimme vaivattomasti maahan. Seuraavaksi haimme parkkipaikan mahdollisimman läheltä putouksia. Paikka löytyikin, mutta aamusta huolimatta lähimmät paikat oli varattu joten jouduimme kävelemään aika matkan putouksille. Matkan korvasi kuitenkin mahtava näkymä. Kävelimme aivan ”Hevosenkenkäputouksen” niskalla muutaman metrin päässä putouksen reunasta. Olipa vaikuttava kokemus.
Kauempana näkyi USA:n puoleinen putous joka on selvästi vaatimattomampi kuin tämä Hevosenkenkä. Olen käynyt -80 luvulla tuolla USA:n puoleisella putouksella joten tämä oli uusi kokemus myös minulle. Seuraavana oli vuorossa putousten seuraaminen laivasta käsin. Jouduimme edelleen kävelemään aika tavalla sillä alue on iso. Pääsimme lopulta lippukassalle jonka jälkeen saimme siniset kertakäyttösadetakit. Vaikka ilma oli lämmin, hätäisimmät pukivat takit päälle jo jonossa jonka jälkeen he rupesivat erittämään runsaasti hikeä joka sitten pöllähteli aika vahvasti lähiympäristöön. Laivamatka putousten alapuolella oli erittäin upea kokemus ja saimme sen ikuistettua myös videolle.
Viimeksi muokattu:
Niagara on hieno paikka.
Kaikki loppuu aikanaan ja matka jatkui. Vaihtoehtoina oli kiertää Erie-järvi joko etelän tai pohjoisen kautta. Valitsin pohjoisen, siis Kanadan puoleisen reitin. Ei asiassa mitään erityistä ollut. Tie oli suoraa ja hyvää ja kieltämättä yksitoikkoinen myös Kanadassa.
Yövyimme Windsor-nimisessä pikkukaupungissa Detroitia vastapäätä. Itse asiassa kyseessä on kaksoiskaupunki. Halvan motellin vieressä oli taas yksityinen hampurilaisbaari jossa nautimme julmetut burgerit iltapalaksi.
Aamulla oli vuorossa paluu USA:n puolelle. Saavuimme Detroitiin tunnelin kautta. Rajalla oli viranomainen joka passit tarkastettuaan oli lähinnä kiinnostunut pyörän vuokrauksen kustannuksista.
Kanadaa
Detroit häämötttää
Entinen autokaupunki Detroit täällä Michiganissa on kuin varjo entisestään. Ohitimme kaupungin nopeasti ja nyt matka suuntautui tämän suomalaisosavaltion halki pohjoiseen uudelleen kohti Kanadaa. Matka alkoi lupaavasti, mutta sitten zumo alkoi reistailla. Huomasin että samoja paikan nimiä tuli vastaan mitä oli jo ohitettu. Olimme siis kääntyneet takaisin.
Pysähdyin ja ohjelmoin koneen uudelleen. Sama juttu. Lisäksi matka USA:n ja Kanadan rajalle niemimaan pohjois-osassa oli zumon mukaan yli 2000 km. ”Alkaako vanha sotaratsu hyytyä?” pohdin mielessäni, nythän ollaan nesteessä. Sitten älysin! Olin nuukana miehenä laittanut asetuksiin: Vältä maksullisia teitä! Tiesin, että siltä Sault St. Marien silta oli maksullinen ja sinnehän oltiin menossa. Olin myös laittanut reittipisteen Kanadan puolelle ja zumo ohjasi meidät sinne Chicagon ja Michigan-järven länsipuolen kautta. Eli kone oli oikeassa. Taas nuukuus kostautui. Onneksi lenkkiä ei tullut kuin jokunen 150 km.
Maisemat tällä niemimaalla olivat varsin tasaiset. Metsää oli runsaasti ja luonnollisesti peltoakin. Suomalaisia nimiä oli paikallisissa vaalimainoksissa. Ainakin joku Kangas oli ehdolla sheriffin vaaleissa. Saavuimme kaupunkiin nimeltä Gaylord. Paikan arveluttavasta nimestä huolimatta jäimme sinne yöksi koska tarkoitus oli seuraavana päivänä saapua Kanadaan hyvissä ajoin.
Kangasta kehiin.
Tällasia rekkareita kun saataisiin meillekin kohtuuhintaan.
Motellimme oli taas siitä erikoinen, että siellä tarjoiltiin myös ruokaa, joka tietenkin oli hampurilaispitoinen. Lisäksi oli jonkinlainen aamiainen.
Aamu ei ollut vielä valjennut kun starttasimme. Lisäksi oli melko viileä. Aamuhämärässä ylitimme komean Mc.Kinnac – nimisen sillan Michigan- ja Huronjärvien välillä. Aamupäivällä olimme Sault St. Mariessa maiden välisellä rajalla. Kaupungin nähtävyyksiin kuuluivat isot sulkuporteilla varustetut kanavat Huron- ja Ison yläjärven välillä. Olen aikanaan muutaman kerran suluista kulkenut.
Pysähdyimme keskellä siltaa ottamaan kuvia. Liikenne pakotti meidät jatkamaan matkaa joten en saanut riisumiani hanskoja käsiini vaan tuppasin ne haarojen väliin. Rajan ylitys oli taas ” a piece of cake”. Hanskat tietysti olivat pudonneet jonnekin maiden välille. Varahanskat oli säkissä pakattuna, joten koukkasin huoltoasemalle katsomaan, josko olisi hanskoja myynnissä.
Asemalla oli muitakin motoristeja joista eräs ”Hell’s Angels” liiviläinen opasti ystävällisesti pyöräkauppaan josta sitten sain hankituksi hyvät ajohanskat.
Kanadassa ollaan.
Pääsimme pian Trans Canada tielle n
17 Nothern Ontario, joka kiersi Ison Yläjärven rantaa. Tie oli erinomaisessa kunnossa. Liikennettä oli vähän ja maisemat paikoitellen kuin postikortissa ikään. Näki, että ei oltu metsäpuistossa vaan erämaassa. Siellä täällä oli muutaman talon kyliä. Huoltoasemia oli onneksi riittävästi. Metsäpalojen jäljiltä olevia raiskioita oli varsin paljon ja ne olivat isojakin. Näinhän se luonto luo uutta.
Viimeksi muokattu:
Ensimmäinen etappi oli järven koillisosassa oleva pieni kaupunki nimeltä Marathon. Kaupunki on rakentunut aikanaan sellutehtaan ympärille ja alueella on perinteisesti ollut myös paljon suomalaisia.
Motellissa tapasimme suomalaisen, Kanadassa asuvan pariskunnan jotka kyselivät kuulumisia ja että olimmeko kiinnostuneita lähtemään Thunder Bay:hyn suomalaissiirtolaisten juhliin joita järjestetään joka 5. vuosi ja nyt on Thunder Bayn vuoro. Olimme joka tapauksessa matkalla tähän Pohjois-Amerikan ehkä suurimpaan suomalaiskeskittymään, emme vaan tienneet noista juhlista mitään.
Motellimme ulko-ovessa oli varsin mielenkiintoinen info”: Karhuja nähty motellin parkkipaikalla, pitäkää ulko-ovi lukittuna”. Marjatan yöunet menivät siinä. Muistin itse kun olimme täällä sellua lastaamassa 1979, agenttimme varoitti, ettei missään nimessä saa lähteä kaupungista ulos, koska urbanisoituneet karhut olivat jo silloin ongelma alueella. Hyvästelimme suomalaiset ja sovimme tapaamisesta Thunder Bayssa. Kauniissa säässä matka jatkui joutuisasti upeita maisemia ihastellessa. Tie oli paikoitellen viivasuoraa joskin välillä ylitettiin jokusia vuorentapaisia ja saatiin mutkiakin matkaan.
Iltapäivällä saavuimme Thunder Bay:in, entiseltä nimeltään Port Arhur Yläjärven luoteiskolkassa. Olin käynyt kaupungissa pari kertaa 80-luvulla, mutta minkäänlaista muistikuvaa Finlandia clubia lukuun ottamatta ei enää ollut. Harrikkaliikkeestä ostin vähän voiteluöljyä varmuuden vuoksi. Myynnissä oli lukuisia upeita t-paitoja, mutta Marjatta sai hillittyä hysteriani, joten paitapinoni ei täällä kasvanut.
Zumo opasti meidät suomalaisalueelle, jossa juhlat olivat jo alkamassa. Samoin löytyi juhlavalla nimellä ” Sleeping Giant” varustettu yösija aivan juhlapaikan vierestä. Paikka osoittautui omakotitalossa sijaitsevaksi kommuuniksi, mutta se oli varsin edullinen ja pyörän saimme pihalle suojaan.
Mielenkiintoisen näköinen laite.
Viimeksi muokattu:
Kotiutumisen jälkeen siirryimme lähipubiin virittäytymään juhlatunnelmaan ja virityksen jälkeen siirryimme juhlapaikalle jossa ystävämme jo odottelivatkin. Ohjelmassa oli ensin juhlapuhe, jossa kehuttiin suomalaisia niin että hävetti. Sitten oli vuorossa paikallinen jenkkaorkesteri, joka Jussi-paidoissa veteli vanhoja kotimaisia. Tuli lapsuuden ”lauantain toivotut” mieleen.
Tunnelma oli korkealla ja olutta ja väkevämpiäkin näky siirtyvän tuulensuojaan. Emme ilmiselvästi kuuluneet joukkoon joten ihmiset kävivät kyselemässä keitä oikein oltiin. Ensin puhuttiin englantia, mutta kun juomat alkoivat vaikuttaa, monelta alkoi suomenkielikin sujua. Todella mukava ilta.
Illanvietossa kanadalaisten ystäviemme kanssa Thunder Bayssa.
Seuraavana aamuna horjuimme aamiaiselle suomalaisten pyhättöön nimeltä Ravintola ”Hoito”. Jonotuksen jälkeen pääsimme sisälle ja tilasimme aamiaisen johon kuului tahkonkiven kokoinen amerikkalainen pannukakku sekä HK:n sinistä lenkkiä. Komeuden kruunasi puolalainen Turun sinappi. Ainakin vatsa tuli täyteen.
Matkan oli jatkuttava joten toivuttuani maksoimme ”nukkuvalle jättiläiselle” yösijasta ja pakkasimme pyörän ja ajoimme kunniakierroksen suomalaisten juhlapaikalla jossa olikin runsaasti ”parantelijoita”. Ihmiset tulivat kyselemään reissustamme ja kaikki olivat otettuja Suomen lipusta pyörässämme. Hyvästelimme juhlijat ja jatkoimme matkaa kaunista rantatietä pitkin kohti USA:aa.
Lake Superiorin rannalla.
Tuloselvitys oli taas helppo ja suorastan miellyttävä. Virkailija kyseli matkastamme ja toivotti tervetulleeksi maahan. Olimme nyt Minnesotan osavaltiossa. Yllättävää kyllä, tien pinta huononi selvästi, ollen kuitenkin ajettava. Ehkä osavaltio on rahapulassa.
Saavuimme valtion pääkaupunkiin Duluth:iin jossa teimme pakollisen kunniakierroksen. Kaupunki on maan suurimpia satamakaupunkeja sijainnistaan huolimatta. Aluehan sijaitsee lähellä sekä USA:n että Kanadan vilja-aittoja. Valtavat ”lakerit” eli järvilaivat kuljettavat viljaa alueelta itään jossa markkinat ja jatkojalostus näkyy toimivan.
Olenpa itsekin ollut kaupungissa kerran. Lastasimme siellä koko lastin pellavansiemeniä Hampuriin. Lasti oli siitä kiva, että koko laiva tuoksui miellyttävästi pellavansiemenöljylle.
Taas vaihtui osavaltio. Vuorossa oli Visconsin, Harrikan kotivaltio. Pyörä jytkytti tasaisesti, eikä vetänyt kotiin eli Milwaukeen päin. Tämä Osavaltion pääkaupunki on myös tunnettu Yhdysvaltain panimokaupunkina, jossa tuotetaan suuri osa tästä Amerikan-kurasta jota jotkut olueksikin mainostavat. On kyllä todettava, että kun muuta ei ole saatavilla, on tämä kurakin aivan kelvollista. Lisäksi huomasimme että tässä osavaltiossa oli lukuisia ravintoloita siroteltuina tasaisin välimatkoin aivan valtatien varrelle. Taitavat olla ryyppymiehiä nämä Visconsilaiset.
Käännyimme takaisin Minnesotaan ja ohitettuammepääkaupungin Minneapoliksen, jatkoimme kohti etelää.
Nyt oli vuorossa keskilänsi ja sen laajat preeria-alueet joilla aikanaan puhvelit vaelsivat valtavina laumoina. Nyt ei enää ollut puhveleita. Pitkät suorat tiet halkoivat tätä suunnatonta ja kieltämättä varsin yksitoikkoisen näköistä seutua. Maasto oli varsin tasaista joskin loivia mäkiä oli paikoitellen. Suurin osa maasta oli valjastettu maatalouden käyttöön.
Seuraavana tällä etapilla oli Iowa, myös täysin maatalousvaltainen alue. Pääkaupungin, Des Moines:in kohdalla käännyimme suoraan länteen kohti Omahaa, Nebraskan pääkaupunkia.
Tämä Marlon Brandon syntymäkaupunki ohitettiin vauhdilla ja yövyimme Gretna nimisessä kylässä super 8- motellissa. Nebraskassa alkoi olla lämmin. Jossakin pikkukaupungissa mainostettiin museoitua ”Pony Express” asemaa jonne koukattiin. Asema ei ollut alkuperäisellä paikallaan, mutta oli varsin hieno. Vanha rouva joka oli museon hoitajana, oli kovasti otettu kun sai suomalaisia nimiä vieraskirjaan. Pony Express toimi siten, että näitä asemia oli säännöllisten välimatkojen päässä. Viestinviejä aloitti ratsastuksen, vaihtoi hevosta seuraavalla asemalla ja jatkoi edelleen. Reitti toimi Kansas Cityn ja Sacramenton välillä. Vasta lennättimen keksiminen siirsi tämän viestitavan lopullisesti historian sivuille.
Tunnelma oli korkealla ja olutta ja väkevämpiäkin näky siirtyvän tuulensuojaan. Emme ilmiselvästi kuuluneet joukkoon joten ihmiset kävivät kyselemässä keitä oikein oltiin. Ensin puhuttiin englantia, mutta kun juomat alkoivat vaikuttaa, monelta alkoi suomenkielikin sujua. Todella mukava ilta.
Illanvietossa kanadalaisten ystäviemme kanssa Thunder Bayssa.
Seuraavana aamuna horjuimme aamiaiselle suomalaisten pyhättöön nimeltä Ravintola ”Hoito”. Jonotuksen jälkeen pääsimme sisälle ja tilasimme aamiaisen johon kuului tahkonkiven kokoinen amerikkalainen pannukakku sekä HK:n sinistä lenkkiä. Komeuden kruunasi puolalainen Turun sinappi. Ainakin vatsa tuli täyteen.
Matkan oli jatkuttava joten toivuttuani maksoimme ”nukkuvalle jättiläiselle” yösijasta ja pakkasimme pyörän ja ajoimme kunniakierroksen suomalaisten juhlapaikalla jossa olikin runsaasti ”parantelijoita”. Ihmiset tulivat kyselemään reissustamme ja kaikki olivat otettuja Suomen lipusta pyörässämme. Hyvästelimme juhlijat ja jatkoimme matkaa kaunista rantatietä pitkin kohti USA:aa.
Lake Superiorin rannalla.
Tuloselvitys oli taas helppo ja suorastan miellyttävä. Virkailija kyseli matkastamme ja toivotti tervetulleeksi maahan. Olimme nyt Minnesotan osavaltiossa. Yllättävää kyllä, tien pinta huononi selvästi, ollen kuitenkin ajettava. Ehkä osavaltio on rahapulassa.
Saavuimme valtion pääkaupunkiin Duluth:iin jossa teimme pakollisen kunniakierroksen. Kaupunki on maan suurimpia satamakaupunkeja sijainnistaan huolimatta. Aluehan sijaitsee lähellä sekä USA:n että Kanadan vilja-aittoja. Valtavat ”lakerit” eli järvilaivat kuljettavat viljaa alueelta itään jossa markkinat ja jatkojalostus näkyy toimivan.
Olenpa itsekin ollut kaupungissa kerran. Lastasimme siellä koko lastin pellavansiemeniä Hampuriin. Lasti oli siitä kiva, että koko laiva tuoksui miellyttävästi pellavansiemenöljylle.
Taas vaihtui osavaltio. Vuorossa oli Visconsin, Harrikan kotivaltio. Pyörä jytkytti tasaisesti, eikä vetänyt kotiin eli Milwaukeen päin. Tämä Osavaltion pääkaupunki on myös tunnettu Yhdysvaltain panimokaupunkina, jossa tuotetaan suuri osa tästä Amerikan-kurasta jota jotkut olueksikin mainostavat. On kyllä todettava, että kun muuta ei ole saatavilla, on tämä kurakin aivan kelvollista. Lisäksi huomasimme että tässä osavaltiossa oli lukuisia ravintoloita siroteltuina tasaisin välimatkoin aivan valtatien varrelle. Taitavat olla ryyppymiehiä nämä Visconsilaiset.
Käännyimme takaisin Minnesotaan ja ohitettuammepääkaupungin Minneapoliksen, jatkoimme kohti etelää.
Nyt oli vuorossa keskilänsi ja sen laajat preeria-alueet joilla aikanaan puhvelit vaelsivat valtavina laumoina. Nyt ei enää ollut puhveleita. Pitkät suorat tiet halkoivat tätä suunnatonta ja kieltämättä varsin yksitoikkoisen näköistä seutua. Maasto oli varsin tasaista joskin loivia mäkiä oli paikoitellen. Suurin osa maasta oli valjastettu maatalouden käyttöön.
Seuraavana tällä etapilla oli Iowa, myös täysin maatalousvaltainen alue. Pääkaupungin, Des Moines:in kohdalla käännyimme suoraan länteen kohti Omahaa, Nebraskan pääkaupunkia.
Tämä Marlon Brandon syntymäkaupunki ohitettiin vauhdilla ja yövyimme Gretna nimisessä kylässä super 8- motellissa. Nebraskassa alkoi olla lämmin. Jossakin pikkukaupungissa mainostettiin museoitua ”Pony Express” asemaa jonne koukattiin. Asema ei ollut alkuperäisellä paikallaan, mutta oli varsin hieno. Vanha rouva joka oli museon hoitajana, oli kovasti otettu kun sai suomalaisia nimiä vieraskirjaan. Pony Express toimi siten, että näitä asemia oli säännöllisten välimatkojen päässä. Viestinviejä aloitti ratsastuksen, vaihtoi hevosta seuraavalla asemalla ja jatkoi edelleen. Reitti toimi Kansas Cityn ja Sacramenton välillä. Vasta lennättimen keksiminen siirsi tämän viestitavan lopullisesti historian sivuille.
Viimeksi muokattu:
Pony Express station
Seuraavana oli Buffalo Billin kotikaupunki North Platte. Kaupunki sijaitsee samannimisen joen varrella. Kaupunki ratsastaa pitkälti Billin muistolla. Kävimme tutustumassa villinlännen museoon joka olikin hieno paikka, joskin näyttely oli pienehkö ja sijaitsi tökerönnäköisen ”linnoituksen” sisällä matkamuistokrääsä- helvetin yhteydessä.
Buffalo Bill, oikealta nimeltään William Cody, oli pikkupoikana ollessani suuria lännen sankareita. Tex Willerit, Pecos Billit sekä Lännensarjat tuli tutkittua varsin tarkkaan. Mr. Cody oli mm. Pony Express ratsastaja. Hän oli myös osaltaan henkilökohtaisesti vastuussa puhvelilaumojen häviämisestä preerioilta. Bisnesmieskin löytyi tästä tarunhohtoisesta hahmosta.
Hän perusti 1800-luvun loppuvuosina ”Villin Lännen Sirkuksen”, josta tuli erittäin suosittu ja antoi villille lännelle sen imagon jota elokuvat ja tv-sarjat edelleen käyttävät hyväkseen. Sirkus esiintyi myös Euroopassa saavuttaen täälläkin suurta suosiota.
Lämmin sää jatkui ja tiet pysyivät suorina. Aloimme olla Nebraskan länsiosassa. Eräällä huoltoasemalla paikallinen harikkamies tuli kyselemään, olemmeko kenties matkalla Sturgisiin? vastasin myöntävästi, mutta päivämäärästä ei vielä ollut varmuutta. Mies oli vanha Sturgisin kävijä. Kun kerroin että netin mukaan kaikki majoituspaikat on varattu aikoja sitten sadan mailin säteellä, hän sanoi: ”Osta 20 taalan teltta ja pari halpaa peitettä. Alueella on isot ja hyvät ja edulliset leirintäalueet motoristeja varten”. Niin hän tekee joka vuosi. Teltan hän jättää leirintäalueelle lähtiessään.
Kiitimme kaveria vinkistä ja jatkoimme matkaa kohti Coloradoa joka olikin jo melkein nurkan takana. Osavaltion koillisosa oli aivan auringon polttamaa ruohikkoa. Minkään näköistä viljelyä ei tällä alueella näkynyt.
Pirttiviljelyksestä en tiedä.
Rekkari meinasi irrota, mutta apu oli lähellä.
Coloradoa
”Autojuna”
Ajelimme Fort Collins nimiseen kaupunkiin josta käännyimme pohjoiseen kohteena Wyoming, myös legendaarinen Villin Lännen osavaltio. Wyoming on edelleen tunnettu etenkin hevosistaan. Saavuimme kuuluisaan lännen kaupunkiin Cheyenneen, jossa teimme kiertoajelun. Villistä Lännestä ei kaupungissa enää näkynyt jälkeäkään. Ainoa paikka minkä tunnistin oli Levi’s farkkutehdas.
Cheyennestä käännyimme taas länteen kohteena seuraava lännenkaupunki Laramie, jonka historiallisessa vanhassa kaupungissa oli vähän nostalgista tunnelmaa.
Matka jatkui kohti länttä kumpuilevan ja auringon polttaman preerian halki. Ilma oli upea ja t-paita riitti loistavasti ajotakkina ja aurinkorasvaa piti sivellä pintaan jokaisella pysähdyksellä. Matkanteko oli ollut varsin yksitoikkoista jo pitkään. Tosin google maps,in mukaan olin varautunut asiaan.
Sitten tulikin jännitystä kerrakseen. Kuten on varmaan tullut esille, huoltoasemaverkosto on maassa varsin kattava. Kävimme kahvilla eräällä asemalla, enkä vaivautunut tankkaamaan koska tankki näkyi olevan puolillaan. Matka jatkui ja koukkasin seuraavalle asemalle. Siellä olikin paperipussit bensapistoolien päällä aivan kuten Louisianassa joku vuosi sitten. Asema perkele oli lopetettu. Ei muuta kun ”ettepäi”. Varatankki valo paloi jo syyttävästi matkamittarissa. Onneksi pian näkyi aseman kyltti. Pääsimme asemalle jonka edustalla istuskeli kaveri kertoen iloisesti” No gas, mister”. Nyt otti todella koteloon. ”Missä lähin toimiva asema?” ” 40 miles back” vastasi mies virnistelleen edelleen . Ehkä hän näki tässä jotakin huumoria. Pikaisen laskutoimituksen jälkeen tulin siihen tulokseen, että ainoa konsti on palata samalle asemalle jossa oli kahviteltu tankkaamatta.
Nyt oli kumpuilevasta maastosta hyötyä. Ajelin ylämäet mahdollisimman isolla vaihteella vaikka Harrikka ei siitä tykännytkään. Myötämäet ajelin vapaalla ja isommissa mäissä pysäytin koneen kokonaan. Näin onnuimme takaisin ja onnistuimme viime höyryillä pääsemään asemalle ja saimme tankin täyteen. Ilta olutta nauttiessamme kertasimme draaman eri vaiheet useaan kertaan tullen siihen tulokseen, että Harrikassa saisi olla isompi tankki.
Seuraavana oli Buffalo Billin kotikaupunki North Platte. Kaupunki sijaitsee samannimisen joen varrella. Kaupunki ratsastaa pitkälti Billin muistolla. Kävimme tutustumassa villinlännen museoon joka olikin hieno paikka, joskin näyttely oli pienehkö ja sijaitsi tökerönnäköisen ”linnoituksen” sisällä matkamuistokrääsä- helvetin yhteydessä.
Buffalo Bill, oikealta nimeltään William Cody, oli pikkupoikana ollessani suuria lännen sankareita. Tex Willerit, Pecos Billit sekä Lännensarjat tuli tutkittua varsin tarkkaan. Mr. Cody oli mm. Pony Express ratsastaja. Hän oli myös osaltaan henkilökohtaisesti vastuussa puhvelilaumojen häviämisestä preerioilta. Bisnesmieskin löytyi tästä tarunhohtoisesta hahmosta.
Hän perusti 1800-luvun loppuvuosina ”Villin Lännen Sirkuksen”, josta tuli erittäin suosittu ja antoi villille lännelle sen imagon jota elokuvat ja tv-sarjat edelleen käyttävät hyväkseen. Sirkus esiintyi myös Euroopassa saavuttaen täälläkin suurta suosiota.
Lämmin sää jatkui ja tiet pysyivät suorina. Aloimme olla Nebraskan länsiosassa. Eräällä huoltoasemalla paikallinen harikkamies tuli kyselemään, olemmeko kenties matkalla Sturgisiin? vastasin myöntävästi, mutta päivämäärästä ei vielä ollut varmuutta. Mies oli vanha Sturgisin kävijä. Kun kerroin että netin mukaan kaikki majoituspaikat on varattu aikoja sitten sadan mailin säteellä, hän sanoi: ”Osta 20 taalan teltta ja pari halpaa peitettä. Alueella on isot ja hyvät ja edulliset leirintäalueet motoristeja varten”. Niin hän tekee joka vuosi. Teltan hän jättää leirintäalueelle lähtiessään.
Kiitimme kaveria vinkistä ja jatkoimme matkaa kohti Coloradoa joka olikin jo melkein nurkan takana. Osavaltion koillisosa oli aivan auringon polttamaa ruohikkoa. Minkään näköistä viljelyä ei tällä alueella näkynyt.
Pirttiviljelyksestä en tiedä.
Rekkari meinasi irrota, mutta apu oli lähellä.
Coloradoa
”Autojuna”
Ajelimme Fort Collins nimiseen kaupunkiin josta käännyimme pohjoiseen kohteena Wyoming, myös legendaarinen Villin Lännen osavaltio. Wyoming on edelleen tunnettu etenkin hevosistaan. Saavuimme kuuluisaan lännen kaupunkiin Cheyenneen, jossa teimme kiertoajelun. Villistä Lännestä ei kaupungissa enää näkynyt jälkeäkään. Ainoa paikka minkä tunnistin oli Levi’s farkkutehdas.
Cheyennestä käännyimme taas länteen kohteena seuraava lännenkaupunki Laramie, jonka historiallisessa vanhassa kaupungissa oli vähän nostalgista tunnelmaa.
Matka jatkui kohti länttä kumpuilevan ja auringon polttaman preerian halki. Ilma oli upea ja t-paita riitti loistavasti ajotakkina ja aurinkorasvaa piti sivellä pintaan jokaisella pysähdyksellä. Matkanteko oli ollut varsin yksitoikkoista jo pitkään. Tosin google maps,in mukaan olin varautunut asiaan.
Sitten tulikin jännitystä kerrakseen. Kuten on varmaan tullut esille, huoltoasemaverkosto on maassa varsin kattava. Kävimme kahvilla eräällä asemalla, enkä vaivautunut tankkaamaan koska tankki näkyi olevan puolillaan. Matka jatkui ja koukkasin seuraavalle asemalle. Siellä olikin paperipussit bensapistoolien päällä aivan kuten Louisianassa joku vuosi sitten. Asema perkele oli lopetettu. Ei muuta kun ”ettepäi”. Varatankki valo paloi jo syyttävästi matkamittarissa. Onneksi pian näkyi aseman kyltti. Pääsimme asemalle jonka edustalla istuskeli kaveri kertoen iloisesti” No gas, mister”. Nyt otti todella koteloon. ”Missä lähin toimiva asema?” ” 40 miles back” vastasi mies virnistelleen edelleen . Ehkä hän näki tässä jotakin huumoria. Pikaisen laskutoimituksen jälkeen tulin siihen tulokseen, että ainoa konsti on palata samalle asemalle jossa oli kahviteltu tankkaamatta.
Nyt oli kumpuilevasta maastosta hyötyä. Ajelin ylämäet mahdollisimman isolla vaihteella vaikka Harrikka ei siitä tykännytkään. Myötämäet ajelin vapaalla ja isommissa mäissä pysäytin koneen kokonaan. Näin onnuimme takaisin ja onnistuimme viime höyryillä pääsemään asemalle ja saimme tankin täyteen. Ilta olutta nauttiessamme kertasimme draaman eri vaiheet useaan kertaan tullen siihen tulokseen, että Harrikassa saisi olla isompi tankki.
Viimeksi muokattu:
Tasaista on Wyomingissa.
Eväät on kuitenkin miehekkäät.
Aloimme olla Wyomingin länsiosissa. Maisema rupesi muuttumaan vuoristoiseksi ja jo hieman kyllästyttävä tie rupesi mutkittelemaan joten ajonautinto alkoi taas nousta ylempiin sfääfeihin. Saavuimme erinomaisessa säässä seuraavaan osavaltioon joka on moniavioisuutta suosiva ja kaljanjuontia hylkivä valtio nimeltään Utah.
Kello alkoi olla siinä mallissa, että päätimme viettää seuraavan yön Ogden nimisessä kaupungissa. Hotelli löytyi helposti ja, ihme kyllä, sain oluttakin ostetuksi eräästä marketista. Tukevan hampurilaisaamiaisen jälkeen kompassisuuntana oli pohjoinen. Utah on karun kaunis vuoristoinen valtio. jossa on hieno ajella moottoripyörällä.
Täällä sattui yksi harvoista takaiskuista koko matkalla. Marjatta kohensi silmälasiensa asentoa sillä seurauksella, että lasit ovat vieläkin Utahissa tiellä n
84. No, sellaista sattuu. Marjattaa kieltämättä otti asia koteloon aika tavalla.
Ogdenissa
Utahin maisemia.
Viimeksi muokannut ylläpidon jäsen:
Matka taittui rivakasti ja osavaltio nimeltä Idaho oli seuraavana vuorossa. Näyttää edelleen siltä, että osavaltioiden rajat on aikanaan määrännyt pinnanmuodostus. Idaho oli taas tasaista ainakin täällä eteläosassa. Idaho on myös maan perunanviljelyksen keskus ja kyllä perunapeltoa riittikin tien molemmin puolin.
Nuorena keittiöapulaisena jouduin kuorimaan näitä ”Idaho potatoes” Perunat olivat välillä niin kookkaita, ettei montaa tarvinnut kuoria, kun oli ämpäri täysi.
Poikkesimme Idaho Falls-nimisessä pikkukaupungissa tutustumassa kaupungille nimen antaneeseen putoukseen. Ilmeni että ”putous” oli jonkinnäköinen n. 2 metriä korkea patovalli jota turistit uteliaina filmailivat.
Idaho
Matka jatkui ja ensimmäiset Yellowstonen kansallispuiston kyltit ilmestyivät ja metsä alkoi vallata alaa perunapelloilta. Saavuimme Länsi-Yellowstoneen ja yllätys oli suuri kun huomasimme olevamme Montanassa. Ei se tahtia haitannut.
Siirryimme takaisin Wyomingin puolelle kun lunastimme liput luonnonpuistoon. Yellowstone on mahdollisesti suurin, ainakin tunnetuin maan kansallispuistoista. Sen huomasi jo liikennemääristä. Kapeahko tie kiemurteli alueen läpi ja porukkaa oli valtavasti liikkeellä.
Alueella oli ollut n. 10 vuotta sitten valtava metsäpalo, jonka jäljet olivat edelleen näkyvissä. Koska kyseessä on luonnonpuisto, paloja ei yritetäkään sammuttaa muualla kuin asutuksen lähistöllä Näin luonto uudistaa itsensä hitaasti, mutta varmasti. Näimme alueella peuroja varsin läheltä, saukkoja uiskenteli joessa ja puhvelilauma märehti kaikessa rauhassa tasangolla. Alue on varsin tuliperäistä joten siellä on geysireitä ja kuplipa tulikuuma savilätäkkökin eräässä paikassa.
Nuorena keittiöapulaisena jouduin kuorimaan näitä ”Idaho potatoes” Perunat olivat välillä niin kookkaita, ettei montaa tarvinnut kuoria, kun oli ämpäri täysi.
Poikkesimme Idaho Falls-nimisessä pikkukaupungissa tutustumassa kaupungille nimen antaneeseen putoukseen. Ilmeni että ”putous” oli jonkinnäköinen n. 2 metriä korkea patovalli jota turistit uteliaina filmailivat.
Idaho
Matka jatkui ja ensimmäiset Yellowstonen kansallispuiston kyltit ilmestyivät ja metsä alkoi vallata alaa perunapelloilta. Saavuimme Länsi-Yellowstoneen ja yllätys oli suuri kun huomasimme olevamme Montanassa. Ei se tahtia haitannut.
Siirryimme takaisin Wyomingin puolelle kun lunastimme liput luonnonpuistoon. Yellowstone on mahdollisesti suurin, ainakin tunnetuin maan kansallispuistoista. Sen huomasi jo liikennemääristä. Kapeahko tie kiemurteli alueen läpi ja porukkaa oli valtavasti liikkeellä.
Alueella oli ollut n. 10 vuotta sitten valtava metsäpalo, jonka jäljet olivat edelleen näkyvissä. Koska kyseessä on luonnonpuisto, paloja ei yritetäkään sammuttaa muualla kuin asutuksen lähistöllä Näin luonto uudistaa itsensä hitaasti, mutta varmasti. Näimme alueella peuroja varsin läheltä, saukkoja uiskenteli joessa ja puhvelilauma märehti kaikessa rauhassa tasangolla. Alue on varsin tuliperäistä joten siellä on geysireitä ja kuplipa tulikuuma savilätäkkökin eräässä paikassa.
Viimeksi muokattu:
Puhveleita Yellowstonessa.
Tarkoituksenamme oli yöpyä puistossa, mutta kaikki hotellit olivat täynnä, joten Yellowstone-järveä reunustavaa upeaa tietä pitkin jatkoimme matkaa läpi ainutlaatuisen maiseman. suuntana itä ja Black Hills South Dakotassa.
Päästyämme puistosta, maisema muuttui taas karummaksi ja melkoisia vuoria oli horisontti täynnä. Yöpuu löytyi Cody-nimisestä pikkukaupungista. Kaupunki esittäytyi myös Buffalo Billin yhtenä kotikaupunkina, liekö totta vai ei. Kaupungissa parveili runsaasti motoristeja. Juttelimme naapureittemme kanssa, ja selvisi että kaikki ovat matkalla Sturgisiin, jossa seuraavana maanantaina polkaistaan käyntiin Black Hills rally, joka kilpailee Daytonan kanssa maan suurimmasta MP-tapahtumasta. Laskeskelin että olemme alueella juuri sopivasti ennen rallin alkua. Huolena oli majoitus, mutta ajattelin, että katsotaan tilannetta paikan päällä.
Motellin kehnoon aamiaiseen olin varautunut ostamalla illalla kaljanhakureissulla vähän kinkkua ja juustoa. Muilla aamiaisvierailla kuola valui suupielistä, kun vetelimme kinkkujuustoleipiä naamariin. Kun jätimme syömättä jääneet leikkeleet paahtoleivän viereen, meinasi syntyä tappelu kun nälkäiset motoristit hyökkäsivät niiden kimppuun.
Isänmaallista hurmosta Codyssa.
Viimeksi muokattu:
Kauniin sään vallitessa jätimme Codyn ja suuntasimme kohti Big Horn kanjonia. Matkaan tuli pieni lenkki, mutta maisemat tässä kanjonissa olivat niin valtavan upeat, että se kannatti. Kapeahko tie mutkitteli korkeiden kallioiden välissä. Pientä mielikuvitusta käyttämällä saattoi aistia kun intiaaniheimon tiedustelijat makailivat kallioiden suojassa ja seurasivat kalpeanaamojen etenemistä.
Big horn canyon
Shell falls Wyoming
Vuoristoinen maasto tasoittui taasen mutta vain vähäksi aikaa.
Matkalla Black Hills:siin
Saavuimme Black Hills luonnonpuistoon ja samalla South Dakotaan. Ajaminen oli taas kuin samettia. Lisäväriä antoi koko ajan lisääntyvä motoristien määrä. Löysimme majapaikan Custer nimisestä pikkukaupungista. Täällä näkyi Sturgisin vaikutus selvästi. Vaikka matkaa ”pelipaikalle” oli yli 100 km, kaikki majatalot olivat melko täysiä. Onneksi löysimme yösijan jo kolmannesta motellista.
Receptionissa oli vanha herttainen rouva joka perusteli hintavaa huonetta Sturgisilla. Mikäs siinä. Saimme varattua huoneen myös viikonvaihteesta tiistaihin saakka. Hinta oli aika juhlava, mutta tuskinpa tulisimme alueelle toista kertaa. Pikkuisen helpotti, että hintaan kuului alennusliput lähellä sijaitsevaan, nähtävästi sukulaisen pitämään aamiaispaikkaan. Lisäksi joka aamu oli pyörän päälle laitettu puhdas mikrokuituliina pyörän puhdistusta varten. Samoin vesipiste pyörän pesua varten oli alueella.
Big horn canyon
Shell falls Wyoming
Vuoristoinen maasto tasoittui taasen mutta vain vähäksi aikaa.
Matkalla Black Hills:siin
Saavuimme Black Hills luonnonpuistoon ja samalla South Dakotaan. Ajaminen oli taas kuin samettia. Lisäväriä antoi koko ajan lisääntyvä motoristien määrä. Löysimme majapaikan Custer nimisestä pikkukaupungista. Täällä näkyi Sturgisin vaikutus selvästi. Vaikka matkaa ”pelipaikalle” oli yli 100 km, kaikki majatalot olivat melko täysiä. Onneksi löysimme yösijan jo kolmannesta motellista.
Receptionissa oli vanha herttainen rouva joka perusteli hintavaa huonetta Sturgisilla. Mikäs siinä. Saimme varattua huoneen myös viikonvaihteesta tiistaihin saakka. Hinta oli aika juhlava, mutta tuskinpa tulisimme alueelle toista kertaa. Pikkuisen helpotti, että hintaan kuului alennusliput lähellä sijaitsevaan, nähtävästi sukulaisen pitämään aamiaispaikkaan. Lisäksi joka aamu oli pyörän päälle laitettu puhdas mikrokuituliina pyörän puhdistusta varten. Samoin vesipiste pyörän pesua varten oli alueella.
Viimeksi muokattu:
Ensimmäisenä oli tutustuminen Mount Rushmoreen, vuoreen johon on ikuistettu 4 USA:n presidentin päät. Matka Custerista alueelle ei ollut pitkä, ja matkan varrella näkyi vielä keskeneräinen Grazy Horse-monumentti. ”Hullu Hevonenhan” oli viimeisiä valkoisille tosissaan hanttiin pistäneitä intiaanipäälliköitä. Kuten tiedetään, intiaanit hävisivät lopullisesti taistelun valkoisia maahan tunkeutujia vastaan, ja joutuivat nöyrtymään ja siirtymään reservaatteihin, joissa suuri osa heitä elää vieläkin.
Viime vuosina on intiaanien arvostus onneksi edes vähän noussut. Heillä on muutamissa osavaltioissa yksinoikeus kasinotoimintaan jolla he ovat pystyneet kohottamaan yhteisöittensä elintasoa.
Mount Rushmore osoittautui valtavan upeaksi ja mieleen jääväksi paikaksi. Kyllä on taiteilijalla ollut ammattitaitoa ja ”silmää” Presidenttien kasvot ovat ilmeikkäitä ja koko alue on maisemia myöten upea.
Illalla tutustuimme Custerin ravintolaelämään. Kylästä löytyi oikea lännensaluuna jossa oli purut lattialla ja paikan seinät oli peitetty asiakkaiden nimmareilla ja muilla viesteillä varustetuilla 1 dollarin seteleillä. Nuukana miehenä en jättänyt seteliämme seinälle. Niitä näkyi kulkeutuvan kassakoneen kautta kuppilaan ihan riittävästi.
Seuraavan päivän kohde oli Jewellery Cave, oppaan mukaan maailman toiseksi suurin luola Kentuckyssa sijaitsevan Mammouth Caven jälkeen. Jo pyörämatka luolalle oli hieno. Tie luolalle on kun motoristeille tehty ja kun kelikin oli hieno, niin matka oli suorastaan juhlaa. Luolaan päästiin ensin hissillä jonka jälkeen oli tallusteltava hyvillä kaiteilla varustettuja ”turkkilevyillä” katettuja polkuja pitkin. Kokemus oli vaikuttava. Luolaan ei ole rakennettu mitään Wielitzkan tapaista systeemiä, vaan se on pidetty mahdollisimman luonnonmukaisessa tilassa.
Kävimme yli 100 metrin syvyydessä ja tunnelma oli paikoitellen kummitusmainen johtuen himmeästä valaistuksesta sekä varsin kapeista käytävistä. Ei suositella ahtaan- paikan kammosille.
Illalla nautimme vaihteeksi hampurilaisaterian ja jälkiruoaksi kävimme laskeskelemassa seteleitä kapakan seinällä.
Motellimme ystävällinen rouva ilmoitti myös että Custerin luonnonpuisto olisi upea nähtävyys ja loistava kohde myös moottoripyörälle. Lisäksi lopulta ymmärsin, että huoneemme hintaan kuului ilmainen päästy tuohon puistoon.
Kun ilmaiseksi saa, silloinhan meikäläisen saa liikkeelle. Matka puistoon oli taas yhtä nautintoa ja näimme siellä biisoneita aivan muutaman metrin päästä. Kauriita ja peuroja vaelteli siellä sun täällä ja näimmepä ”viisijalkaisen” villiaasiuroksenkin. Valitettavasti Marjatta ei suostunut ikuistamaan näkymää.
Viime vuosina on intiaanien arvostus onneksi edes vähän noussut. Heillä on muutamissa osavaltioissa yksinoikeus kasinotoimintaan jolla he ovat pystyneet kohottamaan yhteisöittensä elintasoa.
Mount Rushmore osoittautui valtavan upeaksi ja mieleen jääväksi paikaksi. Kyllä on taiteilijalla ollut ammattitaitoa ja ”silmää” Presidenttien kasvot ovat ilmeikkäitä ja koko alue on maisemia myöten upea.
Illalla tutustuimme Custerin ravintolaelämään. Kylästä löytyi oikea lännensaluuna jossa oli purut lattialla ja paikan seinät oli peitetty asiakkaiden nimmareilla ja muilla viesteillä varustetuilla 1 dollarin seteleillä. Nuukana miehenä en jättänyt seteliämme seinälle. Niitä näkyi kulkeutuvan kassakoneen kautta kuppilaan ihan riittävästi.
Seuraavan päivän kohde oli Jewellery Cave, oppaan mukaan maailman toiseksi suurin luola Kentuckyssa sijaitsevan Mammouth Caven jälkeen. Jo pyörämatka luolalle oli hieno. Tie luolalle on kun motoristeille tehty ja kun kelikin oli hieno, niin matka oli suorastaan juhlaa. Luolaan päästiin ensin hissillä jonka jälkeen oli tallusteltava hyvillä kaiteilla varustettuja ”turkkilevyillä” katettuja polkuja pitkin. Kokemus oli vaikuttava. Luolaan ei ole rakennettu mitään Wielitzkan tapaista systeemiä, vaan se on pidetty mahdollisimman luonnonmukaisessa tilassa.
Kävimme yli 100 metrin syvyydessä ja tunnelma oli paikoitellen kummitusmainen johtuen himmeästä valaistuksesta sekä varsin kapeista käytävistä. Ei suositella ahtaan- paikan kammosille.
Illalla nautimme vaihteeksi hampurilaisaterian ja jälkiruoaksi kävimme laskeskelemassa seteleitä kapakan seinällä.
Motellimme ystävällinen rouva ilmoitti myös että Custerin luonnonpuisto olisi upea nähtävyys ja loistava kohde myös moottoripyörälle. Lisäksi lopulta ymmärsin, että huoneemme hintaan kuului ilmainen päästy tuohon puistoon.
Kun ilmaiseksi saa, silloinhan meikäläisen saa liikkeelle. Matka puistoon oli taas yhtä nautintoa ja näimme siellä biisoneita aivan muutaman metrin päästä. Kauriita ja peuroja vaelteli siellä sun täällä ja näimmepä ”viisijalkaisen” villiaasiuroksenkin. Valitettavasti Marjatta ei suostunut ikuistamaan näkymää.
Viimeksi muokattu:
http://s149.photobucket.com/albums/s42/kotka01/AMERIKAN TURNEE 2012/?action=view¤t=MOV04A.mp4
Klikkaa linkkiä
Custer State Park South Dakota
Sitten oli vuorossa alueen pääkohde: Sturgis. Ajelimme kaupunkiin Rapid Cityn, alueen suurimman kaupungin kautta. Moottoripyöräliikenne oli valtavaa ja matkan varrella olevat pikkukaupungit ja kylät olivat varanneet keskustan pääkadut moottoripyöräparkeiksi.
On the way to Sturgis
Sturgis on kaupunkina vaatimaton, ja veikkaisin että iso osa kaupungin tuloista tulee tämän rallin kautta. Loistava idea hankkeen keksijältä.
Kaupunkiin saapuminen oli melkein paraatiajoa. Vaikka saavuimme lauantaina, oli kaupungissa täysi rähinä päällä. Muutamat joukkoon eksyneet autot näyttivät aivan kuin niitä olisi hävettänyt olla enemmän ja vähemmän karvaisten motoristien joukossa.
Ajelimme pitkin ja poikin moottoripyörien täyttämiä katua ja välillä nautimme vaihteeksi ravitsevat burgerit Sturgislisällä. Kaupunki oli täynnä myyntikojuja ja kaupustelijoita. T-paidat näkyivät olevan suosituin artikkeli. Lisäksi sai mm. ”sixpackin” maalattua vatsaansa. Tatuointisappeja löytyi halukkaille. Helvetin Enkeleillä oli iso osasto. Telttaravintoloissa bändit virittelivät instrumenttejaan illan varalle.
Aloimme olla pyörällä päästämme ja ajelimme takaisin pikkukaupungin rauhaan. Sunnuntai kului varustehuollossa ja pyörän pesussa. Amerikkalaiset näkyvät pitävän pyöränsä siistissä kunnossa enkä halunnut hävetä Suomen lipulla varustettua pyörääni.
Viimeksi muokattu:
Maanantai-aamuna kävimme aamiaispaikassa kohottamassa kolestrolit kohdalleen ja olimme valmiit lähtemään Sturgisiin rallin virallisena avajaispäivänä.
Eräs kaveri tuli pyörän luo ja sanoi suurin piirtein näin: ”I like your flag, What parish you are presenting”? eli vapaasti suomennettuna: ”Hieno lippu, mikä seurakunta”? Mies luuli meitä joiksikin lahkolaisiksi, eikä meinannut millään tajuta, että Suomen lippu ei ollut mikään hallelujaporukan tunnus.
Sturgis oli, jos mahdollista vieläkin täydempi, mutta liikenne sujui kuitenkin erinomaisesti ja kaikilla tuntui olevan hieno fiilinki. Pääosa pyöristä oli luonnollisesti Harrikoita, mutta Boss Hosseja oli yllättävän paljon. Harvat japanin pyörät olivat pääsääntöisesti Gold Wingejä. Paljon oli rakenneltuja ja suorastaan fantasiapyöriä.
Kävimme myös moottoripyörämuseossa ja seurasimme Stunt-ajajien henkeäsalpaavia hyppyjä. Pakollisten paitaostosten jälkeen oli kuitenkin aika palata Custeriin .
Tässä vähän faktaa Sturgisista
Eräs kaveri tuli pyörän luo ja sanoi suurin piirtein näin: ”I like your flag, What parish you are presenting”? eli vapaasti suomennettuna: ”Hieno lippu, mikä seurakunta”? Mies luuli meitä joiksikin lahkolaisiksi, eikä meinannut millään tajuta, että Suomen lippu ei ollut mikään hallelujaporukan tunnus.
Sturgis oli, jos mahdollista vieläkin täydempi, mutta liikenne sujui kuitenkin erinomaisesti ja kaikilla tuntui olevan hieno fiilinki. Pääosa pyöristä oli luonnollisesti Harrikoita, mutta Boss Hosseja oli yllättävän paljon. Harvat japanin pyörät olivat pääsääntöisesti Gold Wingejä. Paljon oli rakenneltuja ja suorastaan fantasiapyöriä.
Kävimme myös moottoripyörämuseossa ja seurasimme Stunt-ajajien henkeäsalpaavia hyppyjä. Pakollisten paitaostosten jälkeen oli kuitenkin aika palata Custeriin .
Tässä vähän faktaa Sturgisista
Viimeksi muokattu:
Exelcior Henderson vuosimalli 1999
Jeesus pelastaa
Tiistai aamuna maksoin motellimme, eikä enää kirveltänyt yhtään, sillä olimme nähneet paljon ja kokeneet täällä ainutlaatuisia hetkiä. Sturgis jäi taakse ja jatkoimme matkaa pohjoiseen kohti Pohjois Dakotaa.
Nyt alettiin olla taas preerialla. Loivasti kumpuileva ja pitkää suoraa pukkasi. Asutus loppui kokonaan. Silloin tällöin tien varrella nuokkui yksinäinen postilaatikko, joten kumpujen takana kuitenkin elämää löytyi.
Viimeksi muokattu:
Saavuimme Pohjois Dakotaan ja teimme siellä lenkin Bowman nimiseen kaupunkiin. Merellisestä nimestään huolimatta suolaista vettä ei täällä löydy kuin kyynelistä. Olimme tehneet melkoisen koukkauksen takaisin itään Sturgisin takia ja nyt otin suunnan läntehen kohti Seattlea ja Tyyntä valtamerta.
Sää oli mitä erinomaisin, joskaan ei aivan T-paita lämpöinen. Yksitoikkoinen preeria muuttui vaihtelevammaksi kunnes saavuimme Montanaan, Taas alkoi tulla tasaista. Tämä osavaltio oli tarkoitus ajaa nopeasti läpi. Pääkaupungissa, nimeltään Butte, pysähdyttiin pönötyskuvaa varten ja matka jatkui.
Butte Montana
Muuten: Luinpa jostakin että kaupunki on saanut nimensä tunnetusta lastenlaulusta:” Butte possun nimipäivät” Tämän ihastuttavan laulun säveltäjä on ruotsalainen herra nimeltä Buttenström, joka homostelun takia karkotettiin kotikylästään Taalainmaalta. Mies ajautui sittemmin Montanaan toimien siellä karjavarasporukan kokkina. Iltanuotiolla mies hyräili tarttuvaa sävelmäänsä ja rationaaliset jenkit lyhensivät laulun ytimekkäästi Butteksi. Suvun itäinen haara vaikuttaa Suomessa ylläpitäen Imatralla ravintolaa nimeltä ”Buttenhof”.
Montana muuttui onneksi vuoristoisemmaksi ja maisemat paranivat. Olimme Yellowstonen pohjoispuolella ja ajelimme Yellowstone-joen vartta. Joki on Mississippi joen latvajoki.
Ohitimme myös opasteen jossa viitattiin Little bighorniin. Paikka on tunnettu eräänä intiaanisotien merkittävimmistä taisteluista siksi että sen valkoiset eli armeija hävisi. Osapuolina olivat legendaarisen maineen saanut kenraali George Custer ja kaikkein kuuluisin intiaanipäällikkö Istuva Härkä, jolla oli alaisenaan ja strateginaan Hullu Hevonen. Custeria on myöhemmin arvosteltu huonosta taistelusuunnitelmasta ja miehen sädekehä on muutenkin himmennyt. Matkaa oli taistelupaikalle yli 20 mailia joten emme käyneet paikalla.
Pian oli Montana jäänyt taakse ja olimme taas perunavaltio Idahossa. Nyt ei enää perunapeltoja näkynyt. Metsän peittämiä komeita ja jyrkkiä vuorenseinämiä sen sijaan oli koko ajan. Todella hienoa maisemaa.
Aurinkopanelipelto Idahossa.
Sää oli mitä erinomaisin, joskaan ei aivan T-paita lämpöinen. Yksitoikkoinen preeria muuttui vaihtelevammaksi kunnes saavuimme Montanaan, Taas alkoi tulla tasaista. Tämä osavaltio oli tarkoitus ajaa nopeasti läpi. Pääkaupungissa, nimeltään Butte, pysähdyttiin pönötyskuvaa varten ja matka jatkui.
Butte Montana
Muuten: Luinpa jostakin että kaupunki on saanut nimensä tunnetusta lastenlaulusta:” Butte possun nimipäivät” Tämän ihastuttavan laulun säveltäjä on ruotsalainen herra nimeltä Buttenström, joka homostelun takia karkotettiin kotikylästään Taalainmaalta. Mies ajautui sittemmin Montanaan toimien siellä karjavarasporukan kokkina. Iltanuotiolla mies hyräili tarttuvaa sävelmäänsä ja rationaaliset jenkit lyhensivät laulun ytimekkäästi Butteksi. Suvun itäinen haara vaikuttaa Suomessa ylläpitäen Imatralla ravintolaa nimeltä ”Buttenhof”.
Montana muuttui onneksi vuoristoisemmaksi ja maisemat paranivat. Olimme Yellowstonen pohjoispuolella ja ajelimme Yellowstone-joen vartta. Joki on Mississippi joen latvajoki.
Ohitimme myös opasteen jossa viitattiin Little bighorniin. Paikka on tunnettu eräänä intiaanisotien merkittävimmistä taisteluista siksi että sen valkoiset eli armeija hävisi. Osapuolina olivat legendaarisen maineen saanut kenraali George Custer ja kaikkein kuuluisin intiaanipäällikkö Istuva Härkä, jolla oli alaisenaan ja strateginaan Hullu Hevonen. Custeria on myöhemmin arvosteltu huonosta taistelusuunnitelmasta ja miehen sädekehä on muutenkin himmennyt. Matkaa oli taistelupaikalle yli 20 mailia joten emme käyneet paikalla.
Pian oli Montana jäänyt taakse ja olimme taas perunavaltio Idahossa. Nyt ei enää perunapeltoja näkynyt. Metsän peittämiä komeita ja jyrkkiä vuorenseinämiä sen sijaan oli koko ajan. Todella hienoa maisemaa.
Aurinkopanelipelto Idahossa.
Viimeksi muokattu: