Kotka ja Marjatta Nousevan Auringon maassa 2013

[kotka]

Terve vaan kaikille.
Yritän taas saada juttua tänne, vaikka se vastustaa koko ajan. Huomasin testiosiossa, että osa kuvista on pienempiä. Nähtävästi se johtuu siitä, että ne on napattu videoltamme. Lisäksi kuvat jotka otin kännykkäkameralla, ovat mustareunaisia, enkä niitäkään osaa laittaa niin että ne näkyisivät kunnolla. Nyt alkaa hermot mennä näiden kanssa, joten laitan tämän tänne, jos joku pystyy korjailemaan kuvia, siitä vaan.
Älkää menkö väliin, please
kotka

 

[kotka]

Kotka ja Marjatta Nousevan Auringon maassa
Amerikan ylitys on historiaa, jota vaalimme iltaisin videon ja valokuvien välityksellä ja päätimme että jos henki pihisee, jenkkeihin palataan ja ajetaan vielä käymättömät osavaltiot. Laskeskelin että itselläni on ainoastaan 3 osavaltiota käymättä: West Virginia, Kentucky ja Indiana, jossa kuitenkin olen mahdollisesti käynyt laivan kanssa, mutta en tuota muista varmasti. Alaskassa olen ollut ainoastaan Anchoragen kentällä, jossa oli välilasku matkalla Euroopasta Etelä Koreaan. Lasketaanko se osavaltiossa käynniksi? Ainakin sain Alaskan epävirallisen leiman passiini.
Seuraavaa matkakohdetta suunnitellessani oli otettava huomioon, että koska oli kesä, pohjoinen pallonpuolisko oli säiden takia ainoa looginen vaihtoehto. Thaimaa kiinnosti kuten myös Singapore, jossa on jopa suomalainen pyörävuokraamo. Thaimaa tippui pois ensimmäisenä koska sieltä ei tahtonut löytyä tarpeeksi isoa ja matalaa pyörää kahdelle persjalkaiselle matkatavaroineen. Singapore vaikutti varsin kalliilta aluksi, joten ehkä heppoisin perustein hylkäsin senkin.
Sitten putkahti mieleeni Japani: Tuo Saken, Samuraiden ja Sushin maa. Olin käynyt maassa muutaman kerran -80 luvulla laivan kanssa ja muistelin maata lämmöllä, joskin silloin kukkarolle käyvänä.
Päätöksen tehtyäni alkoi pyörän metsästys. Tokiosta löytyikin helposti ”Kizuki” merkkinen vuokraamo, itse asiassa se oli ainoa jonka löysin, tai ainakin ainoa jolla oli englannin kieliset sivut. Otin firmaan yhteyttä ja ihmeekseni vastaus saapui pian. Mr. Yosuke Janazava joka oli firman pomo, oli innoissaan, koska heillä ei ole aikaisemmin ollut suomalaisia asiakkaita. Homma rupesi pelaamaan. Firmasta löytyi HD Heritage johon luvattiin laittaa kaatumarauta sekä takatarakka. Samoin hinnasto ilmestyi koneelleni. Sitten alkoi ajankohdan suunnittelu sekä lentolippujen tilaus. En lähtenyt tällä kertaa suunnittelemaan muita kohteita vaan liput tilasin netistä Suomi – Japani -Suomi.
Alustavaksi matkasuunnitelmaksi muodostui seuraava reitti jota voisin tarpeen tullen muuttaa. Vapaata ajelua Tokiossa heti pyörän saamisen jälkeen. Sitten ajellaan etelään maan itäpuolta ja takaisin Japanin meren puolta. Maa ei vieläkään ollut toipunut täysin Tsunamin aiheuttamista tuhoista joten päätin myös että pohjoiseen ei lähdetä, etenkään Fukushiman seudulle vaikka siellä saattaisi avautua kuinka säteilevä vanhuus.
Lähtöpäivä koitti kauniin aurinkoisena ja tarkistimme että tavarat olivat mukana. Passit, Japanin jenit, lentoliput, hotellivaraukset ja niiden kopiot olivat mukana ajovarusteista ja muista vaatteista puhumattakaan. Muistelimme vuoden takaista Jenkkeihin lähtöä kun taalat jäivät kotiin ja itsevarmuus oli kummallakin korkealla: ” Nyt on kaikki taatusti mukana.” Pääsimme Karhulasta bussiin jossa sitten muistin että Suomen lippu joka oli ollut mukanamme Uudessa Seelannissa ja Jenkeissä, oli jäänyt kotiin. Se siitä tsekkauksesta. Itsevarmuuskin ropisi auton lattialle ja Loviisassa edelleen kadulle.
Matka kuitenkaan ei ole yhdestä lipusta kiinni, vaikka se kyrsikin aika tavalla. Itäkeskuksesta Marjatan tytär heitti meidät lentokentälle jossa klaaraukset sujuivat rutiinilla.



Pakolliset pönötykset tutulla paikalla.




Lufthansa heitti meidät ensin Muncheniin josta jatkoimme suoraan Naritaan Tokion lahden itäpuolelle. Tuloselvitys Japaniin oli yllättävänkin helppo, passit katsottiin ja naamat kuvattiin ja sormenjäljet otettiin.. Seuraava jännitysmomentti oli, ovatko matkatavarat tulleet oikealle kentälle. Varsin juhlavan kokoiset matkalaukkumme lipuivat kuitenkin rauhallisesti linjaa pitkin joten Japanin valloitus saattoi alkaa. Valtavasta koostaan huolimatta Narita on varsin selväpiirteinen. Terminaaleja on kaksi joista japanilaisen logiikan mukaan juna Tokioon lähtee terminaalista kaksi, eikä yksi kuten eurooppalainen luulisi. Tosin Tokiosta saapuva juna pysähtyy ensin terminaalissa yksi. Juna-asemalle löydettiin, mutta mistä matkaliput? Jonotin ensin eräässä toimistossa, jossa lisäkseni oli eurooppalaisia mm. suomalainen nuoripari jonka kanssa heitimme kuulumiset. Toimisto olikin lukuisten erilaisten alennuslippujen myyntipaikka. Onneksi varsinainen lipunmyyntipiste oli aivan lähellä ja sain vaunun ja istumapaikkojen numeroilla varustetut liput seuraavaan junaan.







Junassa on hyvät infot

Astuimme siistiin, ilmastoituun vaunuun ja matka kohti Tokiota alkoi. Naritan jälkeen aukeni laaja Kanton tasanko. Metsäsaarekkeiden välit olivat täytetty riisipelloilla joita oli todella tupattu vähän joka paikkaan. Ahmimme katseillamme seutua melko tyhjässä junassa. Sainpa nautittua ensimmäisen japanilaisen oluenkin koska junassa toimi ”moving canteen” eli samanlainen kärry kun suomalaisissa junissa ennen kuin VR rupesi tehostamaan toimintojaan.



Ensimmäinen japanilainen olut tällä reissulla

Metsät ja riisipellot katosivat ja tilalla alkoi olla monennäköistä teollisuusrakennusta ja niiden välissä varsin vaatimattoman näköisiä pientalo alueita. Pian rakennukset rupesivat suurenemaan ja kohta olimmekin jo Tokiossa. Hotellimme sijaitsi Ikebukuro nimisessä kaupunginosassa jossa myös pyörävuokraamo sijaitsee. Loikkasimme Ikebukuron asemalla junasta ja silloin suurkaupunki suorastaan hyökkäsi silmille. Ihmisiä oli kuin ”meren mutaa” Jokainen kiiruhti määrätietoisen näköisenä eteenpäin valtavassa tungoksessa. Asema oli iso ja uloskäyntejä joka suuntaan. Onneksi siellä oli myös infotiski jonne suuntasin hotellin osoite ja kartta mukanani. Englantia puhuva ystävällinen ja kaunis japanilaistyttö opasti meidät oikealle portille josta pääsimme kadulle ja saimme heti taksin. Kuski silmäili hetken karttaa, remppasi navigaattoriaan ja eipä aikaakaan kun olimme ”Hotel Ving:issä” Varaustietoni olivat hotellin koneella, ja pian olimme pienehkössä mutta siistissä huoneessa.
Tapahtumat olivat edenneet sellaisella vauhdilla, että otimme ensin pienet ”kauneusunet.” Illan jo hämärryttyä lähdimme tutustumaan kaupunginosaan. Ensimmäiset muutama sata metriä olivat hiljaista ja hämärää seutua, mutta sitten välähti valtava valojen sekamelska verkkokalvoillemme. Olimme saapuneet ”Sun Cityyn” Nyt riitti Marjatalla ihmettelemistä. Oli kauppaa, ravintolaa, kahvilaa, diskoa muista urbaaneista kohtaamispaikoista puhumattakaan. Varsin nuorta porukkaa ravasi edestakaisin aivan kuin olisivat etsineet jotakin. Seurailimme touhua aikamme ja palasimme takaisin rauhallisemmille kaduille josta löytyikin ensimmäinen paikallinen ravintola eli izakaya,jossa nautimme matkan ensimmäiset saket. Marjatta ihastuikin juomaan hetkessä ja maistui se minullekin tuoden nostalgisia tuulahduksia -80 luvulta. Nautimme myös pienen herkullisen japanilaisen iltapalan jonka sisällöstä en muista mitään.

Aamulla nautimme kevyen aamiaisen joka sisälsi misokeittoa, salaattia ja pienenä myönnytyksenä meille länsimaisillehot dogit.
Loikkasimme taas taksiin ja kuljettaja lähti viemään meitä kohti ”Kizuki” moottoripyörävuokraamoa. Kun saavuimme vuokraamolle, oli lämpötila varmaankin lähelle +40 astetta ja vuokraamo oli tietenkin kiinni. Kuikoilimme lasin läpi liikkeeseen ja näkyihän siellä musta heritage olevankin. Pian saapuikin kaveri joka tervehti meitä sujuvasti japaniksi, aukaisi liikkeen oven ja pääsimme ilmastoituun pienehköön yritykseen jossa oli kuitenkin n. parikymmentä pyörää, pääasiassa kyykkyjä ja matkaenduroita.



Vuokraamo löytyi helposti taksin avustuksella.



Tästä se alkaa

Kaveri rupesi lykkimään pyöriä jalkakäytävälle. Pian saapui pomo paikalle. Mr. Yosuke Hanazava Jokohamasta, firman pääkonttorista, saapui meitä varten Tokioon. Hän puhui erinomaista englantia ja pian olivat muodollisuudet hoidettu ja matka saattoi alkaa. Olin ohjelmoinut Zumoon reitin Ikebukurosta Ginzalle joka on kaupungin ydinkeskusta kuten esim.Times Square New Yorkissa.



Ensi metrit Japanissa Harrikalla

Matka alkoi ja myönnettäköön että jännitti kumpaakin aika tavalla. Vasemman puoleinen liikenne oli meille tuttua ja hyvinhän se lähti sujumaan. Liikennemäärät olivat melkoiset mutta aloimme lähestyä Tokion ydinkeskustaa vääjäämättömästi. Japanilaisissa opasteissa oli paikkojen nimet onneksi myös englanniksi

 

[kotka]

joten seurasin Ginzalle osoittavia kylttejä ja pian olimmekin tässä maailman eräässä tunnetuimmassa keskustassa. Ajelimme pitkin Ginzaa ja yritin muistella olisiko joku muistikuva -80 luvulta konkretisoitunut. Ainakin muistin Kabuki-teatterin jota silloin ihmettelimme ja jonka vieressä nyt odottelimme liikennevalojen vaihtumista.










Ginza
Marjatta filmasi kuin viimeistä päivää ja pian olimme valmiit jättämään Tokion taaksemme.
Ajelimme zumon ohjeiden mukaan vilkkaassa liikenteessä kohti etelää ja ensimmäistä reittipistettä lähellä Izun niemimaata. Pysähdyimme Tokion vilkkaan kalatorin kupeeseen nauttimaan jäätelöt ja samalla teimme pienen kävelylenkin kalatorin kupeessa olevaan ravintolaryppääseen joka olikin eksoottinen paikka. Varsinaiselle torillehan pääsee ainoastaan opastetuille kierroksille.


Tokiossa
Jätskien jälkeen matka jatkui, kunnes zumoon ilmestyi vallan ihmeellinen piruetti. Mitä helvataa? Ei mitään tolkkua koneessa. Pysähdyin laittomasti varsin vilkkaan kadun varrelle, sammutin zumon ja käynnistin uudelleen. Homma rupesi taas pelittämään kunnes ilmiö toistui. Uusin toimenpiteen, ja taas päästiin eteenpäin, joskin opastekylteissä luki taas: Ginza, eli olimme matkalla takaisin keskustaan. Nyt rupesi oikeasti vihlomaan. Olimme eräässä maailman suurimmista kaupungeista eikä navigaattori ei pelannut. Ajelimme päämäärättömästi pitkin keskustaa sillä pysähtymispaikkoja oli tässäkin metropolissa varsin nuukasti vapaana. Tankkasin pyörän varmuuden vuoksi eräällä asemalla ja otin paperikartan esille ja sen perusteella lähdimme ajamaan Jokohaman suuntaan joka löytyikin, ehkä tuurilla varsin helposti. Yhtäkkiä zumo alkoi taas toimia. Käsittämätöntä.
Pääsimme moottoritielle joka kuitenkin loppui muutaman kilometrin jälkeen ja alkoi kaupunkien jono. Liikennettä oli runsaasti ja liikennevaloja vieläkin enemmän joten matka taittui varsin hitaasti. Lisäksi iltapäiväaurinko paistoi suoraan naamariin tehden ajamisen varsin haasteelliseksi.



Ohitimme Jokohaman keskustan mutta kaupunkimainen asutus vaan jatkui. Nyt alkoi ajaminen olla suorastaan tuskaa, koska silmäni alkoivat vuotaa jatkuvasta aurinkoa vasten ajamisesta johtuen. Lisäksi jatkuva jonossa ajaminen sekä etäisyyksien pitäminen rassasi aika tavalla. Onneksi japanilaiset eivät näy olevan kiilaajia, joten vaaratilanteita ei päässyt syntymään.






Viimeinkin rantatiellä
Loppuivathan kaupungit lopulta ja pääsimme Tyynen Meren rantatielle ja aloimme olla Izun niemimaalla. Nyt oli hienoa vaihteeksi. Pienet kalastajakylät ja pienehköt kaupungit vuorottelivat ja tie nuoli aivan meren rantaa. Eikä aurinkokaan enää kiusannut. Yöpaikan löysimme Atami nimisestä pikkukaupungista. Vähän yli 300 km. reittisuunnitelmani ”kusi” aika tavalla. Päivän saldoksi tuli 138 km josta varmaankin n. 30 km vielä Tokion sightseeingiä.
Hotelli oli vaatimaton mutta siisti. Pyörä oli myös jätettävä jalkakäytävälle mutta ansiokkaan japani-infon: suomalaisen ”Tokio passini” mukaan että maassa ei ole juurikaan rikollisuutta joten luotimme siihen että pyörä on aamulla paikoillaan. Jakuza, eli Japanin Mafia hoitelee omia bisneksiään, eikä puutu tavallisten ihmisten asioihin eikä moottoripyöriin.
Hotellin aulassa oli onneksi kalja-automaatti, kuten tässä automaattien luvatussa maassa kuuluukin. Olimme sen verran poikki, että tulokaljojen jälkeen olimme valmiita unten maille. Nyt tuli esille uusi japanilainen erikoisuus. Tyynymme oli täytetty maissinjyvillä. Jonkun verran häiritsi kun vähänkin käänsi päätä, tyynystä kuului hirvittävä rapina. Lisäksi rupesi tekemään mieli popcornia.


Ensimmäinen pyörän pakkaus tällä matkalla Atamissa.

Aamu valkeni kauniina ja lämpimänä ja vaatimattoman aamiaisen jälkeen ensimmäinen täysi ajopäivä alkoi. Izun niemimaa on tunnettu kuumista lähteistään ja maalauksellisista maisemistaan. Lisäksi alueelle haaksirikkoutui 1600 luvulla englantilainen merenkulkija Will Adams, jonka tarinaan James Clavell pohjasi upean romaaninsa ”Shogun.”
Reittivalinta oli onnistunut, loistavassa säässä kiertelimme merenrantaa hipovalla kapeahkolla, mutta hyväkuntoisella tiellä. Kiire ei tullut kysymykseen koska nopeusrajoitus oli joka paikassa 50 km/h. Pientä jonoakin välillä syntyi kun japanilaispapat pienissä koppakuoriaista muistuttavilla ajopeleissään ajoivat rajoituksen mukaista nopeutta. Silmiäni kirveli eilinen ajo sen verran, että pysähdyimme erääseen markettiin jossa esitin pantomiimin: ”silmiä kirvelee v……..tusti, anna tippoja.” Kielitaidoton, mutta teatteritaidetta ymmärtävä kauppias ymmärsi kerralla ja Marjatta tiputteli tipat silmiini parkkipaikalla, tämäkin tapahtuma herätti Harrikan lisäksi ansaittua huomiota. Tipat auttoivat nopeasti ja kun muistin vielä pistää päähän erinomaiset Harrikka-aurinkolasit, niin elämä hymyili taas.

 

[kotka]

Tyyni Valtameri Izun niemimaalla

Pääsimme niemen eteläosassa sijaitsevaan Shimodaan, josta käännyimme pohjoiseen seuraten nyt sisämaahan vievää tietä. Maisemat vaan paranivat. Nousimme ylös vuorten rinteitä, laskeuduimme taas alas jopa haastavia mutkia käsittäviä teitä. Ilma oli raikas ja mieli avoin. Ettei menisi aivan kehumiseksi, täytyy sanoa että varsin lukuisat tunnelit olivat kapeita ja huonosti valaistuja.





Numazu

 

[kotka]

Pääsimme Numazu nimiseen kaupunkiin niemen luoteisosassa. Paikka oli iso ja ruuhkainen ja jossa zumo tietenkin sekosi vallan. Tällä kertaa pelasti se että olin kuitenkin hahmottanut reitin ”kaalini” ja koska opasteet olivat täällä myös länsimaisin kirjaimin, pääsimme lopulta lounaaseen vievälle moottoritielle jossa zumo taas tuli mukaan aivan itsestään. Maksullinen tie oli hyvä ja liikennettä kohtalaisesti joten pystyin pitämään n. 120 km/h nopeutta. Ohitimme Japanilaisten pyhän vuoren ”Fujin” mutta sinne oli tarkoitus mennä myöhemmin. Yösija löytyi Yaizu nimisestä pikkukaupungista. Majoituimme paikalliseen ”Bisnes” hotelliin. Nämä hotellit ovat maassa yleisiä kohtuuhintaisia paikkoja kohderyhmänään ”Bisnesmiehet, ” japaniksi ”salariman”.
Mielenkiintoinen tilanne sattui kun pysähdyimme hetkeksi. Englantia puhuva herra saapui paikalle kysyen, voiko hän auttaa? ”Hotellia etsitään” vastasin. Herra kysyi: ”mistä kaukaa vieraat on?” Vastauksen kuultuaan, hän riemastui kertoen että hänellä on ystäviä Tampereella. Herra myös opasti meidät em. hotelliin, luvaten myös soittaa sinne jotta saisimme yösijan ”asevelihintaan.”



Bisneshotelli Yaizussa

Kotiuduttuamme lähdimme tutustumaan kaupunkiin. Pian olimme varsin perinteisessä japanilaisessa izakaya:ssa, jossa olikin melkoinen meininki päällä. Nyt aloimme hahmottaa miten huonosti japanilaiset osaavat englantia. Ihmiset olivat ystävällisen uteliaita ja kiinnostuneita reissustamme, mutta koska yhteistä kieltä ei juuri löytynyt, piirtelin paperinpalalle maailmankarttaa ja moottoripyörän kuvia. Onneksi Harrikka näkyi kuppilan ulko-ovelta joten äijät kävivät sitä joukolla ihmettelemässä ja puheen säkätys oli valtava. Lopputulos tästä hienosta illasta oli tietenkin se, että emme aamulla päässeet kukonlaulun aikaan starttaamaan. Meille tarjottiin saken lisäksi ”shochhu” merkkistä kansallisviinaa joka maistui mielestäni pöytäviinalle, mutta koska se oli kylmää, kuivaa ja ilmaista, otinpa toisenkin shochhun.
Hotellissa oli kohtalaisen hyvä, joskin kasvispitoinen aamiainen, mutta se kuuluu maassa asiaan. Lähdimme takaisin päin kohti Fujivuorta tarkoituksena saada ikuistettua se kameroidemme uumeniin. Kun sitten lähestyimme itselleni tuttua ”Shimizu” nimistä kaupunkia, olikin sää muuttunut pilvipoudaksi, joten vuori jäi näkemättä. Korvaavana kohteena löytyi upea puisto: Miho no Matsubara. Puisto sijaitsi pienen niemen nokassa ja oli kaunis paikka käkkyrämäntyineen. Nautimme puistossa mm. wasabijäätelöt jotka olivatkin erinomaisia.






Metsurin painajainen, käkkyrämäntyjä Miho no Matsubarassa


Pikkuisen alkoi tuntua, ettei matka etene tarpeeksi näillä vauhdeilla. Tempaisin Zumoon seuraavan kohteen joka on nimeltään Nara. Kaupunki on pienehkö maan mittakaavassa, mutta se on ollut aikoinaan koko maan pääkaupunkina joten sieltä löytyy historiaa ja temppeliä ja sellaista. Matka alkoi sujuvasti pitkin hyvää moottoritietä ja maisemat olivat täälläkin upeat. Ajelimme rannikon läheisyydessä, mutta vuoriston sylissä.






Nagoyaan

Saavuimme Nagoyaan, joka on maan suurimpia kaupunkeja ja satamia. Olin Nagoyassa käynyt myös silloin aikanaan, mutta kun ajoimme moottoritietä kaupungin eteläosan halki, ainoat näkymät kaupungista tällä varsin tylsällä kaupunkitaipaleella olivat pilvenpiirtäjät.
Nagoyan jälkeen moottoritie jatkui, kunnes zumo ohjasi meidät pienelle tielle. Nyt alkoi taas vihloa. Olimme erittäin luonnonkauniilla seudulla. Tie mutkitteli vähän saman lailla kun Virolahden museotiellä. Oli jokea ja vuorta ja laaksoa, mutta ei kyliä, eikä muutakaan mistä olisi saanut kiintopistettä. Oli vaan seurattava zumoa. Lisäksi alkoi vielä tihuuttaa vettä, onneksi se sentään oli lämmintä.







Matkalla Naraan



Nara. Vaatimattoman näköinen kylä, mutta täynnä temppeleitä joita ei kuitenkaan nähty. Myöhemmin selvisi että kaupungissa oli jotkut uskonnolliset juhlat ja sen takia hotellit olivat täynnä.

 

[kotka]

Sitten tulimmekin yllättäen tasangolle jota halkoi useampi tie, ja katso: Opasteessa luki: Nara 36 km. Pääsimme lopulta kaupunkiin joka olikin eksoottisen näköinen, vähän rähjäinen, matala puutalovaltainen. Koska zumo oli toiminut, annoin sille synninpäästön ja uuden tehtävän: ”hae hotelli,” jonka laite tekikin. Hotellissa vaan ei ollut tilaa. Toinen yritys. Ajomme kaupungin uudempaan osaan jossa sijaitseva hotelli oli myös täysi. Alkoi olla pimeää ja väsykin painoi kumpaakin nälästä puhumattakaan. Nyt alkoi todella kyrsiä. Muistin että ennen kaupunkia oli varsin koristeellisen näköinen hotelli. Sinne. Pääsimme hotelliin joka osoittautuikin ns. ”Love hotelliksi” joita maassa on pilvin pimein. Hinta oli ensin 12000 jeniä vaaleanpunaisessa huoneessa. Hotellin ”mama san” kuitenkin perui huoneen jostakin syystä ja matkan oli jatkuttava.
Nämä Love hotellit eivät ole varsinaisia bordelleja vaikka maailman vanhinta ammattia niissä todennäköisesti harjoitetaankin.
Koska japanilaiset asunnot ovat yleisesti pieniä ja niissä asuu kaksi, jopa kolmekin sukupolvea keskenään, nuorempien sukupolvien saattaa olla hankala olla ”sillälailla” ja koska väliseinät ovat jopa paperia, saattaa isoisän kuorsauksella olla lamaannuttava vaikutus ns. ”stondikseen”. Em. asioiden takia käytännölliset japanilaiset avioparit täyttävät Love hotellit halutessaan herkutteluhetkiä. Tämä on täysin laillista ja hyväksyttävää tässä täyteen ahdetussa maassa. Koska maassa ei kristinusko jyllää, eivät myöskään ”päiviräsäset” hengenheimolaisineen ole päässeet pilaamaan asiaa.




Tiemaksuja nyhdetään moottoritiellä


Laitoin Love hotellin pihalla zumoon kohteeksi Kioton jonne oli matkaa rapiat 40 km. Tie onneksi leveni ja valaistus oli hyvä. Kioto, joka on myös maan entisiä pääkaupunkeja, säästyi toisen maailmansodan lopulla amerikkalaisten pommituksilta, joten siellä on edelleen mm. keisarillinen palatsi ja muita todella vanhoja rakennuksia ja temppeleitä.
Lähestyimme kaupunkia joka kimalteli valomerenä edessämme. Suuntasin kohti keskustaa ja laitoin hotellihaun taas päälle. Zumo opasti tyylikkäästi hotellille, paitsi ettei hotellia ollut paikalla eikä edes lähelläkään. Tein uuden haun ja lähdimme seuraamaan. Taas sama juttu. Ei hotellia vaikka kone sanoi että saavut määränpähän vasemmalla. Nyt ei pelkästään kyrsinyt, nyt suorastaan v….tti.
Pääsimme onneksi aivan ydinkeskustaan, josta otin hätäpäissäni sikamaisen kalliin ”KyotoTower Hotellin”, jonne emme edes saaneet pyörää parkkihalliin, vaan sen viereen jossa kylläkin koppalakkiset vartijat lupasivat vahtia pyörää. Paikka oli hieno ja kun pääsimme huoneeseen, suihkun jälkeen uni maistoi.
Maksoin itseni kipeäksi kun siirryimme aamiaispöytään. Se oli kuitenkin varsin ruhtinaallinen ja söimme tukevasti, koska eilinen päivä oli mennyt lähes pelkillä nesteillä.







Näkymää Kioto towerista

Tutustuimme ensin Kioton rautatieasemaan aivan hotellin vastapäätä. Olihan valtava paikka. Seuraavaksi kävimme kävelymatkan päässä olevalla temppelialueella. Paikka oli hieno ja tunnelma oli harras, joskin eräs koppalakkimies kielsi kuvaamisen temppelissä. Olin jo kuvannut jonkun aikaa aivan rauhassa miehen puuttumatta asiaan, joten filmiä karttui kiellosta huolimatta.

 

[kotka]

Japanilainen kolehtihaavi Kiotossa


Joskus tuntuu että näiden historiallisten paikkojen kuvauskiellot ovat snobbailua, muuallakin kuin Japanissa. Ymmärrän että salamavalo saattaa olla haitallinen joissakin erityisissä paikoissa mutta jos nämä Kioton temppelit on kestäneet maanjäristykset, sateet, ukkoset sekä samuraiden ja muiden nahistelut vuosisatojen ajan, eivät ne enää muutamasta videopätkästä ole moksiskaan. Ymmärrän tietenkin ettei esim. uskonnollisia seremonioita pidä häiritä vaikkei uskovainen olisikaan.
Päivä kului kaupunkia katsellessa. Illalla päätimme syödä japanilaisittain. Receptionistin mukaan kannattaisi mennä hotellin vastapäätä olevaan ravintolaryppääseen. Otimme aperitiivisaket syrjäkujalla olevassa izakayassa ja siirryimme tähän ravintolakeskukseen. Valtavassa rakennuksessa oli lukuisia ravintoloita joihin kaikkiin oli kuitenkin pitkät jonot. Palasimme pikkupaikkaan jonka omistaja osasikin yllättäen hieman englantia ja hän loihti meille upeita japanilaisia pikkuannoksia, söimme mm. mustekalaa, nattoa, eli limapapuja, sashimia eli raakaa kala ja kyytipoikana tietenkin sakea. Hyvää oli.
Huomasimme, kuten useasti sitten myöhemminkin: Tässä maassa kannattaa käydä pienissä perinteisissä ravintoloissa. Hinnat ovat edullisemmat ja palvelu pelaa, joskin välillä kyllä törmäsimme lievään rasismiinkin, joka luultavasti johtui siitä että meitä luultiin ensin amerikkalaisiksi. Kun kansallisuus tuli korjattua, suhtautuminen muuttui meitä kohtaan selvästi positiivisempaan suuntaan.
Kioto oli nähty ja matka jatkui. Pilvipoutaisessa säässä jätimme tämän hienon kaupungin, joskaan zumon ansiosta emme taaskaan meinanneet päästä kaupungista ulos. Lopulta onnistuimme kun löysimme viitan Osakan suuntaan.



Osakaan

Matka pitkin moottoritietä sujui vauhdikkaasti, kaistoja oli riittävästi ja liikennettä sopivasti. Ajoimme tämän maan toiseksi suurimman ja myös tutun kaupungin halki samaan tapaan kuin Nagoyassa. Pilvenpiirtäjät ainoastaan vilisivät vierellämme kun vetelimme sellaista 100 km tuntivauhtia pienessä tihkusateessa. Yllättäen rupesi kuulumaan takaamme tutunoloista pärinää. Meidät ohitti iso ryhmä paikallisia HD miehiä reilua ylinopeutta ajaen. Kaikilla oli jonkun näköinen ajohaalari yllään ja meteli oli korvia huumaava. Kaikki kuitenkin tervehtivät ystävällisesti. Pysähdyimme sitten tankkausta varten eräälle varsin komealle huoltoasemalle ja siellähän nämä sankarit olivatkin. Yhteistä kieltä ei taaskaan löytynyt mutta valokuvia saatiin. Tässä kirjoitusvaiheessa en vielä ole varma onnistuivatko. Tämä porukka oli kuitenkin ensimmäinen pyöräsakki mitä näimme koko maassa, eikä niitä paljon näkynyt myöhemminkään.












Osakan jälkeen saavuimme Kobeen, jossa olen myös käynyt silloin joskus.



Kaupunki ohitettiin ja rupesimme etsimään Honshulta Shikokulle johtavaa maailman pisintä riippusiltaa. Tämä Akashi-Kayoko – niminen silta on rakennettu 1998–99 ja on pituudeltaan 3911,1 metriä pitkä, kestää 8,5 Richterin maanjäristykset sekä helvatan kovaa tuulta, ainakin laskelmien mukaan.


Zumo jatkoi oikutteluaan ja olimme kerran jo valtavan suurella hautausmaalla ja toisen kerran omakotialueella, jossa jouduttiin kurvailemaan hikeen asti. Löytyi se silta lopulta ja vaikuttavan näköinen se olikin. ylitimme sillan ja olimme Shikokulla, pienimmällä maan neljästä pääsaaresta.

 

[kotka]

Akashi Kayoko bridge










Shikoku

Saari oli kaunis vuorten ja laaksojen poimuttama. Hyväkuntoinen tie kulki mutkitellen kohti etelää ja sää muuttui sateisesta joskin lämpöisestä kirkkaaseen auringonpaisteeseen ja ajaminenhan oli taas yhtä juhlaa. Shikokulla ei myöskään ollut paljoakaan asutusta tällä tieosuudella. Ilta alkoi jo hämärtää kun olimme ”Yawatahama” nimisessä pikkukaupungissa saaren länsiosassa. Täältä on lauttayhteys eteläisimmälle pääsaarelle: Kyushulle. Saavuimme satamaan jossa infopiste oli vielä auki. Siellä selvisi että tänään lähtee vielä yksi lautta Beppuun Kyushulle. Erittäin ystävällinen infon hoitaja auttoi meitä lippujen hankinnassa ja varasi meille hotellinkin Beppussa. Palkitsimme miehen suomen lipulla ja käyntikortilla joista hän oli erittäin otettu.



Laivamme keulaportti ammollaan odottamassa meitä Shikokulta Kiyushulle.




Pieni tauko paikalla.

Laivamatkan torkuimme aulassa ja nautin yhden oluen varsin hitaaseen tahtiin. Laivassa oli mielenkiintoinen osasto jota paikalliset käyttivät hyväkseen. Osasto oli peitetty tatameilla, oljista punotuilla matoilla, jotka ovat määrämittaisia ja joita käytetään Japanissa edelleenkin paljon. Kyseessä oli yksinkertaisesti ”siskonpeti” Kengät vaan pois jalasta, ja pitkäkseen. Osastolla nukkuivat sulassa sovussa niin ukot, akat kun kakaratkin. Voin myös vahvistaa senkin asian, etteivät suomalaiset ole ainoita maailmassa jotka kuorsaavat, kyllä japanilaiset osaavat saman taidon.



Paikalliset nukkuvat tällaisessa salongissa.

 

[kotka]

Beppuun saavuttiin iltamyöhällä ja koska olin uhannut heittää zumon joko Tyyneen- tai Japanin mereen, kone vei meidät nöyrästi hotellille. Taas kuunneltiin maissijyvien rapinaa mutta pitkä ajopäivä oli takana joten unta ei tarvinnut odottaa. Beppu on Japanin tunnetuimpia luonnonkylpylä alueita. Maa on täällä niin tuliperäistä, että lähes joka talon pihalla on jonkunlainen palju. Emme kuitenkaan olleet kiinnostuneita kylpylöistä, vaikka oppaat meitä niihin suosittelivat.








Beppu, Kiyushu

Matkan täytyi jatkua. Ohjelmoin reitin saaren itäosassa kiemurtelevaa tie n:10 pitkin ja päätepisteeksi tuli ”Kagoshima,” eteläisin saaren suuremmista kaupungeista. Tämä 10-tie on kartassa ja myös zumossa merkitty ”Highway”:ksi. Kuten moni muukin jo ajamamme tie, tämäkin osoittautui kapeaksi liikennevaloja täynnä olevaksi 50 km/h tieksi.




Matkanteko hidastui, mutta ei sillä väliä koska ei ollut kiire. Olimme jo olleet sen verran tien päällä, että pystyin arvioimaan suurin piirtein matkamme etenemisen pyörän palauttamiseen. Miyazaki nimisessä kaupungissa nautimme vähän evästä ja täältä käännyimme sisämaahan. Jo hienot maisemat paranivat entisestään.








Kyushu

 

[kotka]

Kagoshimaan……



Sakurashiman aktiivinen tulivuori Kagoshiman lahdella.

Taas oli mutkaa, mäkeä, vuorta ja laaksoa. Myös liikennevalot vähenivät selvästi. Aloimme lähestyä tätä matkamme eteläisintä kaupunkia. Liikenne lisääntyi ja pian olimmekin kauniilla rantatiellä. Vasemmalla siintyi Kagoshiman lahteen majesteetillinen tulivuori pössäytellen koko ajan tuhkaa ja savua ilmaan. Kyseessä oli Sakurashima, eräs Japanin lukuisista aktiivisista tulivuorista.



Sakurashima pölläyttelee tuhkaa. Muutama viikko kotiin tulomme jälkeen vuori peitti koko Kagoshiman tuhkaan aiheuttaen melkoisia ongelmia alueella.





Kagoshima

Saavuimme Kagoshimaan, varsin modernin näköiseen kaupunkiin josta löytyi kohtuuhintainen hotelli aivan rantakadulta. Kypäräkaljojen jälkeen siirryimme tutustumaan kaupunkiin. Ehkä sijaintimme ei sittenkään ollut paras mahdollinen. Alueella oli pelkästään liikerakennuksia.
Käännyimme pienelle rähjäiselle sivukujalle, jossa huomasin liikettä. Tuttu ”noren”, japanilaisen izakayan oviverho heilahteli kutsuvasti iltatuulessa. Tämä ”noren”verho on japanilaisessa izakayassa vastaava kuin heiluriovet Villin Lännen saluunassa. Verho on ripustettu oven yläpuolelle, siinä voi olla tekstiä tai kuvia. se on jaettu kahteen tai kolmeen osaan. Oli miten oli, verhosta tunnistaa, mitä sisällä on.
Noudatimme norenin kutsua. Paikka oli pieni ja hämärä, mutta tunnelma oli korkealla. Meille tehtiin tilaa baaritiskin ääreen ja pian olivat sakekupit neniemme edessä. Japanissa on sellainen tapa: Kun sinulle tarjotaan sakea, lasi on yleensä lautasen päällä tai erityisen rasian sisällä. Sinulle kaadetaan juomaa niin paljon että se valuu lautaselle tai tuohon rasiaan. Homman juju on siinä, että asiakasta arvostetaan niin paljon että sakea kaadetaan enemmän kuin lasiin mahtuu. Kyseessä on vanha traditio. Olisihan se hienoa jos meilläkin saisi kossua niin että pöytä lainehtii. Lainehtiihan se tosin välillä meilläkin, mutta eri syistä.
Ihmiset utelivat mistä tullaan jne. Taas alkoi käsillä puhuminen. Suomihan on helppo viittoa, vetää vaan kahdeksikon muotoista kurvia niin se on siinä. Tosin japanilainen saattaa ymmärtää asian toisin. Joka tapauksessa kivaa oli taaskin.
Kyllä meissä on yhteisiä piirteitä ainakin ravintolakäyttäytymisessä. Luin myös jostakin, että japanilaisilla on eräs viinaa vastustava geeni, jota ei muilla kansoilla ole. Japanilainen tulee helposti känniin ja kankkunen on kauhea. Kyllä ne silti näkyy tempovan ihan kuin meilläkin. Pekka Puska kun saisi tuon japanilaisten geenin ympättyä meihin, voi vaan kuvitella mitä tapahtuisi. Alko kuten myös vironlaivat, menisivät konkurssiin. Vai menisivätkö?

Aamulla oli vähän tahmea olo. Hoipuimme aamiaiselle. Japanilainen misokeitto, jota saa joka paikassa aamiaiseksi osoittautui erinomaiseksi. Maku on mieto, ehkä vähän kalamainen ja etenkin helppo oksentaa.
Olimme siinä käsityksessä että aamiainen kuului huoneen hintaan. Receptionin tyttö oli eri mieltä ja karhusi lisää fyffeä. Pysyin kuitenkin lujana ja kun paikalle saapui englantia puhuva virkailija, sain selitettyä asian parhain päin ja aamiainen oli kuin olikin ilmainen, joten päivä lähti itse asiassa hyvin käyntiin.




Marjatta ja Sakurashima

Matka alkoi kauniissa ja lämpöisessä säässä. Sivuutimme taas Sakurashiman, joka on suomeksi Kirsikkasaari. Huomasin että Harley Davidson Kagoshima mainoskilpi loisti edessä. Nyt hankkimaan HD Kagoshima paita. Liike oli tietenkin kiinni, joten matka jatkui. Zumo ei ottanut uhkauksiani vakavasti vaan tuli aivan hulluksi.








Matkalla Nagasakiin loistavassa säässä.

 

[kotka]

Pääsimme kuitenkin maksullisen moottoritien alkupäähän ja vartin käsillä puhumisen jälkeen pääsimme oikeaan suuntaan joka oli Nagasaki, maan läntisin kaupunki ja toinen Japanin kaupungeista jonne jenkit pudottivat ydinpommin toisen maailmansodan lopussa. Matka taittui loistavissa olosuhteissa ja vielä loistavimmissa maisemissa ja lopulta olimmekin tässä kukkuloiden syleilyssä lepäävässä kaupungissa.



Huoltoasemilla oli moottoripyörille oma parkkialueensa.


Ystäväni ja seilauskaverini: pursimies Tom Hurtta, myös Kotkasta, on asunut vuosia Nagasakissa toimien telakalla norjalaisten alusten uudisrakennusvalvojana. Häneltä sain vinkkejä kaupungista ja myös Japanista moottoripyöräilymaana yleensä.



Nagasaki Central Station

Tomin ohjeiden mukaisesti otin hotellin aivan keskusrautatieaseman vierestä. Teimme pienen kaljanhakukierroksen Nagasakin asemalla ja huilailimme aikamme kunnes rupesi nälättämään. Hotellin lähellä oli taas noren verhot kutsuvasti levällään joten siirryimme izakayan rauhaan.



Mustekala parhaimmillaan.



Sain taas erinomaista mustekalaa ja Marjatta herkutteli Yakitori-vartailla.

Jatkoimme matkaa ja pian olimme kohteessamme. ”Grazy Horse” niminen musiikki pub oli eurooppalaisten, lähinnä laivojen valvojien kantapaikka. Baarin isäntä ihmetteli hetken paitaani jossa luki Harley Davidson Club of Finland. Hetken päästä esitin hänelle kännykässäni olevan kuvan itsestäni ja Tomista. Nyt riemu repesi. Isäntä toi Tomin pullon esiin ja saimme nauttia siitä chochhua. ”Tomin pullo” tarkoittaa sitä että kanta-asiakas voi ostaa ravintolasta täyden pullon alkoholia, juoda siitä mielensä mukaan ja jättää vajaan pullon ravintolaan säilytettäväksi seuraavaa kertaa varten. Varsin kätevää, vaikka ei tietenkään mahdollista Suomessa.

 

[kotka]

Tomin pullo.

Bändi, pubin isäntä solistinaan, esitti 50-ja 60 luvun rokkia varsin mukiinmenevästi ja tunnelma oli korkealla vaikka pubi ei aivan täynnä ollutkaan. Oikein mukava ilta joka huipentui siihen että Tomi soitti Kotkasta ja kyseli kuulumiset.



Isäntäväki ja vieraat juhlatunnelmissa Grazy Horsessa.

Aamulla misokeitto taas maistui ja lähdimme tutustumaan kaupunkiin. Nagasakissa on hyvä raitiovaunuverkosto ja kun sain receptionista infoa mielenkiintoisista paikoista, olimme valmiit lähtöön. Lämmintä oli päälle +35 astetta joten ei tarvinnut palella. Ajelimme pitkin kaupunkia, kävimme toreilla ja ostoskaduilla ja vakautimme nestetasapainoa. Päivä kului nopeasti ja illalla kävimme vielä tervehtimässä Grazy Horsen porukkaa.



Amerikan hapatusta Nagasakissa. Ei menty sisälle.



Se on henkilökunta kun juoksee.

Matkan oli kuitenkin jatkuttava ja nyt suunta oli ensin kohti pohjoista ja Shimonosekin salmea Kyushun ja Honshun välissä. Olen kerran mennyt salmesta laivan kanssa kun menimme Tokiosta Pusaniin Etelä-Koreaan ja muistin että silta oli varsin mahtavan korkea. Säät todella taas suosivat meitä ja aurinkovoiteen kulutus oli kiitettävää.



Ennen Shimonosekia oli formulamiehille tuttu paikka: Fukuoka. Ajoimme kuitenkin paikan ohi. Jossakin mahdollisesti vilahti kyltti Fukuoka Circuit, mutta en ole aivan varma asiasta.
Saavuimme Shimonosekiin. Kyushu jäi taakse ja olimme taas Honshulla, suurimmalla Japanin pääsaarista. Nyt suuntasimme kohti koillista ja Hiroshimaa, tuota kovan onnen kaupunkia toisen maailmansodan ajoilta.





Shimonosekin silta.




Pääsimme helposti kaupunkiin ja olin varannut netin kautta huoneen aivan rauhanpuiston lähistöltä. Ongelma oli vaan siinä, että zumo ei tietenkään tunnistanut paikkaa. Kävin eräässä hotelissa kysymässä paikkaa. Sain onneksi paperitulosteen hotellin sijainnista joskin se oli japaninkielinen. Lähdimme ajelemaan pitkin Hiroshiman leveitä ja suoria bulevardeja. Keskustassa olikin melkoinen liikenne. Näytin tulostetta huoltoasemalla ja olimmekin aivan hotellin vieressä, tosin talossa luki suurin kirjaimin The Bank of Hiroshima ja hotelli luki vasta sivukadulla. Hotellissa ei tietenkään ollut parkkipaikkaa moottoripyörille. Autot sen sijaan pääsivät oikein hissillä parkkiin. No, onneksi aivan lähellä oli vartioitu parkkipaikka 2 -pyöräisille, joten sain Harrikan turvalliseen paikkaan. Illalla tutustuttiin Hiroshiman iltaelämään ja samanlaista se näkyi olevan kun muuallakin Japanissa.
Seuraavana aamuna oli vuorossa eräs matkamme pääkohteista: Hiroshiman pommituksen johdosta perustettu rauhanpuisto. Puisto on perustettu aivan pommin pudotuspaikan kohdalle ja sinne oli hotellistamme ainoastaan n. kilometrin matka, joka tosin oli tuskaa koska lämmintä oli lähelle 40 astetta ja aurinko porotti tulisesti. Onneksi saatoimme huilata puiden varjossa olevilla penkeillä.



Hiroshima

 

[kotka]

Hiroshiman rauhanpuisto

Puistossa oli aamupäivästä huolimatta runsaasti ihmisiä. Koulupukuihin pukeutuneita koululaisryhmiä oli lukuisia. Eurooppalaisen näköisiä ihmisiä oli varsin vähän. Täällä kieltämättä tunsin että meitä katsottiin pikkuisen varauksellisesti johtuen ehkä tuosta aikaisemmin mainitusta yhdennäköisyydestä amerikkalaisiin. Olemme käyneet myös Pearl Harborissa josta tämä murheellinen tapahtumaketju lähti liikkeelle konkreettisesti. Veikkaan että japanilaisia vierailijoita USS Arizonan muistomerkillä saatetaan myös katsoa ”viistosti”.
Nämä hirvittävät tapaukset ovat kuitenkin onneksi jo historiaa, ja jos nämä muistomerkit saavat ihmiset ajattelemaan sodan mielettömyyttä niin silloin kaikkien pitäisi käydä niissä. Meidän suomalaisten olisi hyvä käydä myös Raatteen tien muistomerkillä ja museossa jotta muistaisimme veteraanisukupolven uhraukset ja selviäisi nuoremmillekin miksi kannattaa kantaa ” Kiitospaitaa”.

Museossa oli paljon nähtävää, kuvia, filminpätkiä, räjähdyksessä säilyneitä esineitä, vaatteita jne. Varsin vaikuttava esine oli myös katukivetys tai oikeammin rappunen johon on palanut ihmisen profiili. Jonkun verran arveluttivat vahanuket joiden kautta esiteltiin vammoja joita räjähdys oli aiheuttanut.



Rannekello joka pysähtyi räjähdyshetkellä.



Kuumuuden sulattama pullorykelmä.



Rappuihin palanut ihmisen profiili.



Palamatta jääneitä uhrien vaatteita.



The Little Boy, kopio atomipommista joka tuhosi tämän kaupungin.

Siirryimme museosta avaralle kentälle ja kävelimme kohti Hiroshiman symbolia: 1915 alussa valmistunutta näyttelyhallia, joka sijaitsi aivan pommin pudotuspaikan kohdalla. Pommi räjäytettiin 6.8.1945 kello 08.15 n. 550 metrin korkeudessa. Wikipedian mukaan lähes kohtisuoran räjähdyskulman takia rakennuksen seinät jäivät osittain pystyyn. Ihmiset luonnollisesti menehtyivät. Välittömästi surmansa sai 70000–100000 ihmistä ja välillisesti vieläkin kärsitään pommin tuhoista.

 

[kotka]

Tässä se on, Hiroshiman symboli.

Marjatta ei lähtenyt jalkansa takia muistomerkille joten kiersin sen yksin ja sain joitakin kuvia otettua tästä vaikuttavasta paikasta.
Museon jälkeen oli vuorossa Hiroshiman linna joka sijaitsee hienolla paikalla autenttisessa vanhassa ympäristössä. Linna kuitenkin on kopio, kuten muutkin rakennukset alueella. koska ”Little Boy” pisti linnankin matalaksi, onhan etäisyyttä ainoastaan reilu kilometri pommin räjähdyspaikalle.





Hiroshiman linna



Marjatta linnassa.





Tämä miekka on museon mukaan 300 vuotta vanha.

Linna oli kuitenkin hieno kokemus ja sieltä oli hieno näköala kaupunkiin. Linnassa sijaitsee myös museo jossa taas sain koppalakkimieheltä sapiskaa kuvaamisesta museon miekkaosastolla.

Kävelimme keskustan läpi hotellille ja nautimme matkalla pientä purtavaa ja erinomaista japanilaista olutta. Oli ollut pitkä ja vaiherikas päivä ja unten maille ei tarvinnut houkutella. Onneksi ei ollut maissityynyjä.
Aamiainen oli japanilainen paitsi että ensimmäisen kerran saimme keitettyjä munia koko reissulla. Munat oli valmiiksi kuorittu ja yritin syödä sellaista puikoilla. Eihän siitä mitään tullut. Seurasin kuitenkin miten japanilaiset käyttäytyivät tilanteessa. No, hehän ottivat munan käteen ja söivät sen ihan kuten mekin. Kun pyysin suolaa munani kanssa, tarjoilija valaisi minua kertoen, ettei suolaa tarvita koska munat on keitetty suolavedessä!!!
Hiroshima sijaitsee ns. sisämeren rannalla. Seuraava etappi oli kuitenkin Japanin meren rannalla maan länsiosassa. Zumo valjastettiin kiroillen töihin. Googlemapsissa näytti tie n 54 hienolta joten valitsin sen ja Matsue nimisen niemimaan etapiksi. Matka alkoi edelleen upeassa säässä. Löysimme Hiroshiman HD myymälän ja nyt olemme HD Hiroshima paitojen onnellisia omistajia.




Hiroshiman HD kauppa.

Matka alkoi varsin verkkaisesti, koska taas oli kaupunkia kaupungin perään ja liikennevalot luonnollisesti eliminoivat vauhdin hurman totaalisesti. Pääsimme viimeinkin pois noista kaupungeista ja ajaminen alkoi taas olla sitä mitä sen kuuluu olla.






Obamalla näkyy olevan sukulaisia täälläkin.

 

[kotka]

Nyt alkoi riisinviljely olla taas pääelinkeino alueella. Vuorottelimme laaksoissa ja vuorten rinteillä eikä tarvinnut olla iso pläntti, niin riisiähän siihen oli istutettu. Lisäksi kylissä alkoi näkyä enemmän perinteiseen japanilaiseen tyyliin rakennettuja asuintaloja kuin etelämmässsä ja idässä. Vauhti ei edelleenkään päätä huimannut mutta täällä oli mukavaa koska liikennettä oli vähän ja tiet hyvässä kunnossa. Välillä pysähtelimme ja kävimme paikallisissa ”Siwoissa” ostamassa juotavaa ja joskus jopa pikku purtavaa. Matka halki Japanin taittui ja olimmekin Matsuen alueella.



Valinnanvaraa riittää.

Kaupunki itse oli jonkun niemen nokassa joten jatkoimme matkaa aivan Japanin merta hipovaa luonnon kaunista tietä pitkin. Seuraava kohde oli hassun niminen kaupunki nimeltä Tottori jonne jäimme yöksi. Hotelli löytyi keskustasta ja sen vierellä oli varsinainen Izakaya-alue. Kiertelimme ja katselimme kuppilarivistöjä ja ihmettelimme vähäistä ihmismäärää näin värikkäässä paikassa. Ilmeni että maassa oli joku vapaapäivä, joka karsi asiakkaita.







Japanin meren rannalla

Matka jatkui pitkin todella upeaa rantatietä ohi Obaman (Obamanhan pitäisi olla puoleksi kenialainen) Olimme myös Kioton pohjoispuolella joten jonkinlainen lenkki oli ajettu.
Jatkoimme Tsurugan kautta Joetsuun jossa sanoimme hyvästit Japanin merelle ja käännyimme suoraan etelään kohti olympiakaupunki Naganoa. Vuoret alueella olivat varsin jylhät ja tunneleita rupesi tulemaan aika tavalla. Onneksi ne olivat pääosin hyvässä kunnossa ja valaistuja.



Matka taittuu

Naganoon saavuimme iltapäivällä. Esikaupunkialue oli suuri ja rähjäisen näköinen ja usko meinasi loppua ennen kuin pääsimme lähelle keskustaa, joka olikin varsin nykyaikaisen ja dynaamisen oloinen. Hotelliin päästiin melko helposti, joskin ensin kokeiltiin yhtä Love hotellia, mutta meitä ei katsottu potentiaalisiksi asiakkaiksi emmekä päässeet sisään. Hotellissamme oli pesukone jota olimme jo kaivanneetkin joten saimme pyykit pestyä pitkästä aikaa.



Harrikka olympiakaupungissa.

Illalla lähdettiin syömään ja kyllä olympiakaupungissa oli vaihtoehtoja. Löysimme päivällis- puffetin jossa ruoan lisäksi olivat perusjuomat samaan hintaan. Ainoastaan kalliit viskit ja konjakit piti maksaa itse. Pientä sovinismia olin havaitsevinani kun minun puffetti maksoi 4000 jeniä ja Marjatan ainoastaan 3000 jeniä. Ei se tahtia haitannut eikä ravintola meistä kovin paljon voittoa saanut. Tarjolla oli lukuisia ruokia joista suurimmasta osasta en tiennyt mitään, mutta hyvää oli ja sehän on pääasia halvan hinnan lisäksi.
Pienessä tihkusateessa jätimme Olympiakaupungin uinumaan ja suunta oli kohti kaupunkia nimeltä Nikko. Nimellä ei luultavasti ole mitään tekemistä pienten kauko-ohjattavien sähköautojen kanssa, tai sitten on. Kaupunki on kuitenkin tärkeimpiä temppelikaupunkeja Japanissa. Lisäksi se on käsittääkseni Japanin pyhin paikka historiallisessa mielessä.



Fukushima ei ole myöskään kaukana.



Bambumetsikköä

 

[kotka]

Matkalla Nikkoon

Saavuimme Nikkoon pienessä tihkusateessa. Ohitimme keskustan ja löysimme temppelialueen parkkipaikan jonka jälkeen alkoi kaikki mennä päin aunusta. Ajoin parkkipaikan portille, laitoin automaatin vaatimat jenit koneeseen ja portti nousi ylös. Rupesin ajamaan sisään, jolloin portti lonksahti takaisin alas ennen kuin olin parkkialueella. Joku häiriö, tuumasin ja aioin antaa Marjatalle lisärahaa koneeseen. Mitään ei tapahtunut, paitsi perääni alkoi kertyä autojono. Marjatta seisoi automaatin vierellä videoiden tapahtumaa. Jono kasvoi takanani. Sitten saapui paikalle mies joka hyvällä englannilla sanoi, että moottoripyörät eivät pääse tälle parkkialueelle vaan kadun toisella puolella oleva parkkipaikka huolii moottoripyörät. ”Se lukee selvästi tuossa:” sanoi mies ja näytti japaninkielistä kylttiä. Kyllä varmasti lukikin, mutta enhän minä sitä ymmärtänyt. Automaatin yhteydessä oli onneksi puhelin ja mies soitti vahtikoppiin tien toisella puolella. ”Teidän on siirrettävä pyörä kadun toiselle puolelle”. Nyt taas keitti kunnolla. Perässäni olevat autot olivat aivan p…..seessäni kiinni eikä harrikkaa saanut käännetyksi ennen kuin koko sakki oli peruutellut muutaman metrin. Englantia puhuva kaveri onneksi selitti autoilijoille nähtävästi että ilman pakittamista homma ei etene. Sain pyörän sitten ympäri ja happamat japsit pääsivät parkkiin. Marjatta hyppäsi kyytiin ja ajoin kadun toiselle puolelle jossa olikin hyvä parkkipaikka. Sain myöskin koneeseen upottamani 500 jenin kolikon takaisin.

Olimme valmiita lähtemään tutustumaan temppeleihin kun Marjatta kysyi, onko videokamera sinulla? ”Ei kai se mulla voi olla kun olen vaan pyörän kanssa temppuillut” vastasin. ”Ei se ole minullakaan”:tuli vastaus pikkuisen epävarmasti. Voi vitu, kamera varmasti jäi parkkipaikan automaatin päälle kun kaivoin lisärahaa portin aukaisua varten. Livahdimme äkkiä liikennettä halveksuen kadun yli parkkipaikan portille jossa kameraa ei tietenkään ollut. Koska oppaiden mukaan japanilaiset ovat rehellistä sakkia, ajattelin että löytäjä on ehkä vienyt kameran lähiravintolaan. Eipä ollut kameraa sielläkään. Menimme takaisin pyörälle ja tarkistimme kaikki paikat siellä. Ei mitään. Toinen parkkipaikan naisista osasi muutaman sanan englantia ja sanoi että paras soittaa poliisi paikalle. Poliisiauto kurvasi luoksemme ja rupesimme tekemään katoamisilmoitusta.

Paperihommien jälkeen me kaksi hapanta suomalaista turistia siirryimme temppelialueelle vaikka ei sillä hetkellä mikään kiinnostanutkaan. Sovimme kuitenkin että käynyt mitä käynyt ja sillä siisti, ei ruveta syyttelemään eikä rähisemään asian tiimoilta. Onneksi kummallakin oli i phonet joilla saimme kuvattua temppeleitä niin videolle kuin filmillekin. Paikka oli valtavan upea. Sinne vaan piti kiivetä mäen juurelta ja suurimmat temppelit sijaitsivat tuon jyrkän mäen huipulla. Ilma oli kostea ja sumuisen lämmin joten hiki virtasi varmasti kaikilla ihmisillä joita alueella oli ja meitähän oli paljon.



Historiallista muuria Nikkossa



Rankat rappuset





Alueen kaukaisimmassa nurkassa sijaitsee Shogun, Ieyasu Togugawan, 1600 -luvulla kuolleen shogunaatin perustajan tuhkauurna ja tämä paikka ymmärtääkseni on japanilaisille se pyhin paikka koska Ieyasu Togugawa oli mies joka alisti ja samalla yhdisti Japanin siihen saakka varsin eripuraiset heimot.
Togugawat hallitsivat maata 250 vuoden ajan ja tämä aika teki maasta valloittamattoman. Lisäksi Japanissa oli rauhallista, kulttuuri ja taiteet kukoistivat. Mutta 1853 saapui amerikkalainen kommodori Mathew Perry laivoineen maahan ja Togugawat tekivät sen virheen että laskivat jenkit maihin. Tästä alkoi ketjureaktio joka pakotti Japanin tekemään sopimuksia useiden länsimaiden kanssa. Meni vähän historiaksi mutta menköön….



Aavemaista………

Togugawan tuhkauurnalle johti valtavan pitkät ja jyrkät kiviportaat. Jaksoin itse hätäisesti käydä paikalla jossa oli varsin kummitusmainen tunnelma. Valtavat japaninsetrit ympäröivät aluetta ja sumuriekaleet leijailivat aavemaisesti puiden välissä. Linnut eivät laulaneet vaan lentelivät äänettömästi uurnan yläpuolella. Japanilaiset olivat hiljaa ja kumartelivat uurnaa kohti. Ainoastaan kameroiden groteskit naksahdukset rikkoivat tämän suorastaan luonnottoman hiljaisuuden.




Shogun Ieyasu Togugawa

 

[kotka]

Astelin takaisin liukkaita kiviportaita ja saavutettuani Marjatan lähdimme kohti parkkialuetta koska matkan oli jatkuttava. Pääsimme alas parkkipaikalle jossa seisoskeli tutunnäköinen poliisiauto josta toinen poliiseista viittoi minut luokseen. ”Your camera is found” sanoi poliisi hymyillen. Siellähän kameramme oli parkkipaikan hoitajan kädessä. Kamera oli löytynyt maasta aivan tuloportin kohdalta. Kelasimme onnellisina tapahtunutta ja tulimme johtopäätökseen että Marjatta oli laittanut kameran väliimme harrikan penkille kun kurvasimme parkkiin ja kurvissa kamera oli lentänyt satulan päältä. Testasin kameran toiminnan ja se näytti selvinneen ilman vaurioita lentomatkastaan.



Kameramme löytänyt parkkipirkko onnellisena.

Tyytyväisinä kiittelimme ja hyvästelimme poliisit ja parkkiliisat ja matka jatkui kohti seuraavaa kohdetta joka oli nimeltään Motegi. Täällä sijaitsee Motegi Twin circuit eli moottorirata sekä Honda museo. Ajelimme kaikessa rauhassa pikkuisia teitä pitkin kohti Motegia. Kamera episodi oli kuitenkin muistissa joten ei viitsinyt muutamasta liikennevalosta tai japanilaispapasta 30 km nopeudesta olla moksiskaan. Saavuimme Motegiin illansuussa. Paikka oli aivan toisenlainen mitä olimme odottaneet. Paikka ei ollut edes kaupunki vaan kyläpahanen. Löysimme hotellin joka meinasi rikastua kustannuksellamme joten lähdimme kälkkimään koko paikasta. Laitoin sitten zumoon hotellihaun ja kone näytti kuin näyttikin hotellia parin kilometrin päässä. Paikka osoittautui ryokan:iksi, perinteiseksi japanilaiseksi hotelliksi. Tämä tarkoittaa sitä, että kengät otetaan jalasta jo ulko-ovella. Huoneessa ei ole tuoleja eikä sänkyjä. Meillä oli matala pöytä telkkaria varten. Kylpyhuone on käytävällä, miehille ja naisille erikseen.
Päätimme että otamme huoneen koska yhden yön viettää vaikka katiskassa. (Vrt. Mummo jouluyönä) Hotellissa oli myös ravintola ja ilmoitin että saavumme päivälliselle peseydyttyämme.



Suihkunraikkaana syömään Motegissa.

Ravintola olikin yllätys. Siellä oli runsaasti ihmisiä vaikka ryokan itse vaikutti tyhjältä meitä lukuun ottamatta. Meidät ohjattiin pöytään, joka oli n. 30 senttiä lattiasta ja pöydän keskelle oli upotettu kaasugrilli. Onneksi kyse oli harhasta, pöytä oli naamioitu matalaksi ja jalat mahtuivat kivasti pöydän alle. Sitten kaveri toi valtavan pyöreän vadin jossa oli korealaisittain paperinohueksi leikattuja sianlihaviipaleita ja jotka oli taitavasti aseteltu vadille vihannessuikaleiden kanssa. Saatuaan vielä juomatoivomuksemme, kaveri pisti grillin päälle ja minä rupesin grillailemaan lihoja ja lisukkeita. Ruoka olikin herkullista ja sitä oli runsaasti, emme edes jaksaneet syödä kaikkea. Siirryimme illalla huoneeseemme ja pian alkoikin kuorsaus kuulua.



Ryokan Motegissa

Aamulla kun heräsimme, emme kumpikaan meinanneet päästä ylös koska olimme aivan kankeina. Ei ollut ryokan meitä varten.



Aamiainen Motegissa



Lähtö Motellilta



Museota etsimässä.

Aamiaisen jälkeen kyselin museon sijaintia jonka hotellin kaveri ylimalkaisesti kertoikin. Lähdimme ajamaan kaverin osoittamaan suuntaan. Minkään valtakunnan opasteita ei ollut missään, oli vaan metsää ja pienehköjä maataloja. Pian kuitenkin tien molemmin puolin oli panssariaitojen rajaamia käytöstä poistettuja parkkialueita ihan sikanaan. Mikään muu ei viitannut mahdolliseen museoon. Harkitsin jo matkan jatkamista, kun puiden takaa vilahti rakennuksen nurkka ja siinä Hondan logo. Käännyimme ympäri ja pian olimme komean sisääntuloportin edessä ja kopissa tietenkin tytöt rahastamassa.



Motegi Twin Circuit

Portilla olevassa infossa mainostettiin alueella olevaa hotellia ja huvipuistoa ja muutakin aktiviteettia. Oli suorastaan järjenvastaista että missään Motegin alueella eikä teiden varsilla ollut lainkaan infoa tällaisesta paikasta.
Ajelimme museolle joka osoittautuikin komeaksi rakennuksesi. Kun narisin tiskillä oleville tytöille puutteellisesta infosta, vastaus oli ainoastaan: ”ai am soli, sööl”. Museossa oli Hondan tuotteita maatalouskoneista formula-autoihin ja robotteihin. Moottoripyöräosasto oli myös käymisen arvoinen, joskaan custom pyöriä ei ollut lainkaan. Museossa oli myös Honda-tuotteiden myymälä, mutta sielläkään ei ollut mitään meitä kiinnostavaa.

 

[kotka]

Eräs Hondan rumimmista pyöristä.



Kilpapyöräosastoa



Keke Rosbergin auto




Honda museo



Marjatta museossa.






Erinomaista palvelua matkan varrella.

Matka jatkui hienossa säässä kohti itää ja Tyynen Valtameren rantaa, joskin koukkauksia tuli zumon temppuiluiden takia. Pääsimme viimein hermot riekaleina Mito nimiseen kaupunkiin josta käännyimme paperikartan opastuksella etelään kohti Tokiota. Tämäkin tie n 51 oli kartassa merkitty Highwayksi, mutta samanlainen liikennevaloja täynnä oleva hidas tie se oli kun muutkin vastaavat. Lisäksi jouduimme ajamaan pitkän ajan erään paska-auton perässä ja se oli näissä lämpötiloissa kidutusta jos mikä. Pääsimme autosta eroon ainoastaan pysähtymällä kahville.



Naritaan taidetaan päästä.

 

[kotka]

Kaistoja rupesi olemaan enemmän kun lähestyimme Naritaa jossa oli tarkoitus viettää seuraava yö. Koska en ollut varannut hotellia etukäteen netissä, maksoin taas itseni kipeäksi, mutta se oli oma vika. Pääsimme aivan tämän viehättävän kaupungin keskustaan ja pyöräkin pääsi pihalle suojaan. Olimme nyt tehneet täyden lenkin: Naritasta Naritaan. Värikkään illan jälkeen uni taas maittoi.



Narita. Näinhän siinä taas kävi.





Erinomainen ruoka-ja sakepaikka Naritan keskustassa.




Aamiaisen jälkeen oli taas jännitystä ilmassa.



Ohjelmoin zumoon seuraavan etapin joka oli Mount Fuji, japanilaisten pyhä vuori. Matka alkoi edelleen loistavassa tosin kuumassa säässä.









Tokiossa

 

[kotka]

Tuo helvetin rakkine pelasi taas hienosti Tokion keskustan alueelle saakka jonka jälkeen olimmekin Hanedan, Tokion toisen lentokentälle vievän tien varrella.

Taas kiemurreltiin ja kiroiltiin, kunnes löysin Jokohamaan osoittavan kyltin ja sitten zumon saatanakin rauhoittui. Ajelimme osin samoja teitä kun alkumatkallakin, mutta Jokohaman jälkeen siirryimme sisämaahan ja vuoristoon.









Ylöspäin kohti viiden järven aluetta.







Ensimmäiset järvet näkyvät.

Täällä vasta olikin hienoa. Liikenne oli hiljaista ja pitelin reilua satasta mittarissa jolloin molemmat pääsimme nauttimaan näistä suurenmoisista maisemista. Olin varannut huoneet Viiden Järven alueelta Lake Yamanakakon läheisyydestä. Tätä Viiden Järven aluetta paikalliset itse pitävät maan kauneimpana seutuna ja voimme yhtyä siihen. Motelli löydettiin pienen hakemisen ja käsillä puhumisen jälkeen. Paikka oli pieni ja vaatimaton, mutta hinta tasoitti pikkuisen Naritassa törsäämistä.






Residenssimme lake Yamanakakolla. Paikalla oli saksalaistyyppinen nimi ” Die Pause.”

Seuraavan päivän vietimme ajellen ristiin rastiin pitkin aluetta pysähdellen tilanteen mukaan. Ajoimme jossakin kylässä kun yhtäkkiä Fuji vuori näkyi oikealla puolellamme. Pysähdyimme ja saimme kun saimmekin muutamat kuvat tästä upeasta vuoresta.



Mount Fuji. Japanilaisten pyhä vuori