Jokunen teistä on ehkä lukaissut aloittamani viestiketjun
pelkopeikosta. Koko tämän kauden on ollut tarkoitus päästä radalle vähän treenaamaan noita ajolinjoja ja kallistuksia, mutta aina jostain syystä (lähinnä itsestäni riippumattomista) olen joutunut ratapäivät jättämään väliin.
Tasan vuosi sitten 1.9.2005 ajoin monen asian summana ojaan, ja tästä seurasi seuraavat 12tkm pelkoa ja inhoa mutkia kohtaan. 1.9.2006 suuntasin matkani Botniaringille .ORG!:n ratakauden päättäjäisiin ja täytyy sanoa, että se peikko jäi pois olkapäältä sinne Jurvan radalle ihmettelemään! On vielä tonnin ajettu uusi pyöräkin alla, joten paitsi olin tämän pyörän suhteen opetteluvaiheessa, ei sitä tiettyä varmuutta ollut onnettomuuden jälkeen löytynyt ajamalla, ajamalla eikä edes ajamalla.
Siis ensimmäistä kertaa radalla ja toivoin vain jotain kehitystä ajotaitoihini. Loistavan EAK-kouluttajan johdolla ajolinjat tulivat päivän mittaan tutuiksi ja varmuuttaa tiukkienkin mutkien kanttauksiin löytyi.
Päivän aikana ehdin ajaa 7x20min. Uskomatonta, miten pyörässä sitä suorituskykyä onkaan, ja vielä uskomattomampaa oli, miten paljon suorituskykyä kuskista löytyi. Ja tiedän, että pyörässäni suorituskykyä löytyy vielä rutkasti enemmänkin, kuskilta loppuu kantti jo paljon ennen sitä
Kotimatkaa taitettiin sen suoremman ja nopeamman reitin sijasta sittenkin samaa mutkaista reittiä pitkin mitä Jurvaan oli ajettukin, ja
ensimmäistä kertaa ehkä koskaan, tai ainakin onnettomuuden jälkeen, mutkat eivät tuntuneet vihollisilta, eikä niiden ajaminen tuntunut suorittamiselta. Suorastaan nautin mutkista, eikä edes lievä ylinopeus niissä mutkissa hirvittänyt.
Itseni ja parhaimman ajokaverinkin hämmästykseksi minulla kuluivat renkaat rypyille edestä 5mm ja takaa 2mm reunasta asti. Ei tätä suoritusta osannut edes kuvitella niistä lähtökohdista, mistä lähdin radalle ensimmäisellä setillä räpeltämään. Ajonopeus mutkissa lisääntyi n.30km/h:lla ensimmäisen ja viimeisen setin aikana, ajolinjat tuli opittua ja voi hurja, miten tajusinkaan, että ei se pyörä kaadu, vaikka sitä kanttaa. Jouduin puolen välin jälkeen jo nostamaan päkiät jalkatapeille, koska kallistusvara alkoi pienentyä ja seuraavaksi tossut olisivat jo saaneet kosketusta maahan. EAK-kouluttajan mukaan päivä ei enää paistanut asfaltin ja kengänkärjen välissä =) Aluksi kyllä hirvitti, mutta kierros kierrokselta aloin vain kantata rohkeammin ja pikkuhiljaa lisäsin vauhtia.
Täytyy sanoa, että tämä kokemus, lähemmäs 300km radalla päivän aikana, opetti enemmän kuin neljä kuukautta ja 12tkm ajoa kadulla. Nyt tuntuu niin paljon paremmalta ajaa ja samalla tuli oma uusi mopotinkin tutuksi. Tietää miten sitä käskytetään ja mihin se pystyy - ja sehän pystyy enempään mihin itse pystyn.
Tiesin kyllä, että on päästävä radalle hankkimaan juuri tätä kokemusta, mutta kokemus meni ihan kaikkien odotusten ylitse. Nyt tuntuu
ihan erilaiselta kuin ennen..
todistusaineistoa:
t. vieläkin täpinöissäni
edit: tarkennus