Joka ajelun alussa on vähän inhottavaa. Epämukavaa. On kuuma, kylmä, varusteet painaa, paikat puutuu. Sitten vähän myöhemmin, aikaisintaan n. puolen tunnin - tunnin ajelun jälkeen, kun ns. ajohiki (saks. Fahrschweiss) on pinnassa, kehon ja mielen valtaa kuin vaivihkaa olotila, jossa pyörästä ja miehestä tulee yksi kokonaisuus. Rajapinta häviää ja ajatukset vapautuvat rutiinitoiminnoista. Joskus tämä tunne antaa odottaa itseään kauemminkin. Kuuma kone tuntuu kehon jatkeelta ja ajaminen on yhtä luonnollista kuin juoksu. Kumipyörät ovat kuin omat jalat, pyörivät ja voimakkaat. (Juostessa, pyöräillessä, luistellessa tai hiihtäessä tämä tunne tulee yleensä nopeammin, mutta se on täysin verrattavissa moottoripyörän selässä koettavaan.) Matkamittarin, polttoainemittarin, nopeusmittarin ja peilienkin tarkkailu muuttuu tiedostamattomaksi. Vaihteita vaihtaa perstuntuman perustella ja korvakuulolta. Koneen laulu ja kolahdukset ovat kuin hengitys ja sydämenlyönnit. Maa virtaa ohitse joka puolelta. Voi melkein nähdä maapallon pyörivän moottoripyörän pyörien alla. Mutkat lukee varjoista ja puista, ohitukset lähtevät luontevasti, kaukaa, risteykset ja rampit aina sopivilla kierroksilla. Tässä ajoeuforiassa vääriä ajolinjoja tai vaihtoja ei esiinny, silmät eivät kuivu eikä sade tartu visiiriin. Ja uskokaa tai älkää, tämä on totta lähes jokaisella pidemmällä ajomatkalla, vaikkakin vain ohikiitävän hetken.
Silti, vuonna 2006 olen ensimmäisen kerran harkinnut tämän harrastuksen lopettamista. Ja siksi tähän ketjuun vastasin.