Unelmapyöräni olisi mittojen mukaan käsintehty uniikkikappale, jossa olisi täydellinen runko ja alusta, tehokas moottori (+150hv) ja retro, mutta samalla moderni ulkoasu.
Sitä ei kukaan haluaisi varastaa, naapurin täti ei peruuttaisi sen päälle pimeässä, peileissä olisi sähkövirta ettei niitä väänneltäisi finninaamiasten teinien toimesta ja sen ulkonäkö herättäisi kiinnostusta vain kauniimman sukupuolen edustajissa. Yksikään känninen urpo ei tulisi kyselemään huippunopeutta, pummaamaan koeajoa, kysymään "paljonko toi kulkee sadalla?" tai kertomaan miten "aikoinaan ajoi Tunturilla itsekin". Sadepilvet väistyisivät sen tieltä ja kuivaisivat mennessään asfaltin, vieden sen pinnalta samalla pölyn ja hiekan mukanaan.
Se herättäisi niin suurta kunnioitusta teknis-taiteellisen utopian konkretisoitumana, että viranomaiset unohtaisivat allekirjoittaa mahdolliset sakkolaput tuijottaessaan pyörää vaiti, epäuskon ja maailmankuvan perustaa nakertavan hämmennyksen kuvastuessa heidän kasvoiltaan. Tämän pienen muotoseikan johdosta juttu toisensa jälkeen kaatuisi eri oikeusasteissa, tuomarin lausuessa joka kerta samat loppusanat: "on se kyllä hieno - on se kyllä hieno"!
Autolauttojen kansipoikien liinat eivät sen herkkää, mutta samalla kovaa maalipintaa naarmuttaisi. Samasta maalipinnasta lokin fekaali valuisi kuin hanhen selästä, auringonsäteiden heijastuessa kuin tuhansien jalokivien välkkyessä, jokaisen muuttaessa väriään kuin stroboskooppivalo Onnelan diskossa. Aurinko himmentyisi sopivasti Dingomaiseen purppuraan ja muuttaisi hyvää hyvyyttään kiertorataansa vain valaistakseen uljaan ratsastajan tietä mahdollisimman lempeästä kulmasta ilman vaaraa häikäisystä.
Ai niin, jotain unohtui: sen maksaisi joku muu!
