Palautuminen kolarista

[mikidor]

Kertokaahan kolarissa olleet, että miten olette selvinneet kolarin henkisestä puolesta?

Itse ajoin kolarin viime kesänä, aika tasan vuosi sitten. Oikealle kaartuvan mutkan takaa tuli 1,5 promillen humalassa minun kaistalla isopyöränen mopoilia vastaan josta sitten ajettiin nokkakolari. Cebari meni lunastuksee, kummatkii kuskit lähtii lansseilla sairaalaan. Itse pääsin melkein pelkällä säikähdyksellä, mopoilijan käsi taisi halvaantua..

Vasta viime viikolla tuli ajettua ensimmäisen kerran mp:ää kolarin jälkeen paikallisessa mp:liikkeessä koeajon muodossa (ja tulikin ostettua semmoinen Hornetti  

). Vähän siitä kavereitten kanssa keskusteltiin, että näinköhän sitä koskaa enää uskaltaa pyörän selkään kun en edes kyydissäkään käynyt.

Kolarin jälkeen tosiaan minut vietiin lanssilla sairaalaan ja samana iltana puhuin itseni ulos sieltä (kaikki ok -periaatteella). Seuraavana päivänä takaisin sairaalaan tarkastukseen ja siitä seuraavana arkipäivänä vielä yksityiselle lääkärille tarkastukseen. Kaikki kuvat otettiin yms. ja kaiken pitäisi olla (nyt) kunnossa.

Siinä kolarin ja sairaalareissun jälkeen kotona keskusteltiin vaimokkeen kanssa vähän aikaa ja sitten nukkumaan (nukuin kai aika hyvin ottaen olosuhteet huomioon..). Enpä muuten saanut enää samana kesänä ostaa pyörää vaikka kuinka intin, että kolari ei ollut minun vika (ja lukeehan käräjäoikeuden päätöksessäkin niin  

 Aika monesti on tullut ajateltua, että miten jokin muu "lopputulos" olisi vaikuttanut asiaan: Mitäpä jos vastapuoli olisi kuollut (vaikken myötätuntoa oikein tunne, mitäs ajelee kännissä) tai mitä jos mopo olisi tullut eri kulmassa ja itse en vaikkapa enää kävelisi koskaan.

Kertokaahan muutkin omia kokemuksia kolarin jälkeisestä henkisestä hoidosta vaikkei itselläni sitä kauheasti ollutkaan.

 

[Paso]

kannattaa tosiaankin puhua ns suu puhtaaksi siitä onnettomuudesta. se auttaa kummasti asiaa. jos sitä juttua vaan pitää sisällään ni se vaikuttaa mielessä ja alitajunnassa paljon pidempää. itse en ole kolarissa ollut osapuolena, mutta auttajan roolissa kyllä ollut. siinä kolaripaikalla touhutessa ei tuntunut yhtään miltään, mutta 1-2h tapahtuman jälkeen alkoi kädet täristä ja puhe alkoi vähän sammaltaa (selvinpäin olin enkä polta tupakkaa

). sitä alkaa tosiaankin myöhemmin miettimään, että mitä tapahtui ja entä jos itse olisi ollut uhrina? paljon liikuskelee ajatuksia mielessä eikä uni meinannut tulla illalla.

tosiaankin reilusti ammattiauttajien kanssa juttelemaan tai jonkun muun tutun kanssa. pääasia että kertoo siitä tapahtumasta jollekin niin se henkinen toipuminen sujuu paljon paremmin.

 

[böödi]

Ei jäänyt mitään pelkotiloja. Tosin en muuta kuin lensin auton yli asvalttiin tekemään kuperkeikkoja ynnä muita hienoja kierähdyksiä kun auto semmoisen keltapunaisen kolmion takaa tuli ah niin ihanasti eteen

Vaivoja jäi ainoastaan lonkka, mikä joskus vielä tuntuu

Viime kesänä sattui toukokuussa, pyörä lunastukseen, heti kun sain vakyhtiöstä rahat niin uus pyörä alle ja ei kyllä mitään arastelua ollut ajamisen suhteen. Jos ei lasketa sitä, että ajattelutapa on tyyliin että jokainen auto on potentiaalinen tappaja..

 

[amiko]

itse olen ollut kolarissa vaikkakin olin 13vuotias ja äijän kyydissä pyörä taisi olla intruder. auto ajoi kolmion takaa kylkeen. tuosta nyt on jo tietysti aikaa jo pian 13 vuotta. itselle ei pahempia traumoja tai pelkotiloja jäänyt, muutama ruhje siinä tuli. puhumista kaikki vissiin suosittelee eikä saa ajatella et mitä jos ja jos..ymm. sen olen huomannut vaikka en kyseisellä kotipaikkakunnalla enään asukkaan mutta aina tulee siinä risteyksessä varottua semmonen trauma jäi

heti vain pyörän selkään kun kykenee niin ei rupea vierastamaan/pelkäämään mopoa

 

[ookirak]

Pian on kulunut  vuosi omasta kolarista, jossa olisi ollut huomattavasti todennäköisempää kuolla, kuin jäädä henkiin.
Tarina on  alla olevan  linkin takana. Nimimerkkini on sitten tarinan kääntynyt pelikuvakseen. (salasana unohtui )

http://www.moottoripyora.org/cgi-bin....t=53836

Tarina sinänsä on kömpelösti kirjoitettu ja sen suurin merkitys oli asian "kertominen", Tarina ei suoraan anna  vastausta tai näkökulmaa kysymykseen, mutta ketjun kommenteissa on muutamia  näkemyksiä avaajan  kysymykseen.

Itselläni henkisten vammojen  parantumisessa riittävän nopeasti saadulla ammattiavulla oli hyvin tärkeä merkitys.

Suureksi avuksi olivat myös ystävät, jotka jaksoivat kuunnella toistamiseen ja toistamiseen samaa tarinaa kolarista.
Asian kertominen on kuulemma keino purkaa ja käsitellä traumaa.  

Vanhan mopon tuhouduttua hankin uuden pyörän heti, kuin mahdollista, ja on sillä jo reilu kymppi ja yksi rengas ajettukin.
Kummallista  asiassa on se, että kolarin jälkeen mopolla ajo ei hirvittänyt enempää, kuin ennenkään .  
Autolla ajaminen sen sijaan hikoilutti  vähän hirveesti ensi alkuun.  Tuntui, että joka toinen vastaantulija oli koukkaamassa eteen. Kai se johtuu siitä, että autossa istuu kovin matalalla, ja väistämismahdollisuuksia ei juuri ole. Mopolla tulee sellainen ehkä harhainenkin olo, että on "tilanteen herra" .

Vajaan vuoden jälkeen onneksi kuitenkin aika harvoin tapahtuma  palautuu välähdyksenomaisesti mieleen häipyäkseen aina vaan pidemmäksi aikaa.

Shrinkkini kertoi, että ihmiset ovat kovin erilaisia kokemaan traumoja. Toiset ovat kuin teräskuulia, jotka pomppaavat kiveen törmätessään ilman minkäänlaista  naarmua. Toisiin taas jää  lommoja, joiden  korjaaminen vaatii aikaa ja työtä. - Kai se niin on.

Tämän "yleistä keskustelua turvallisuudesta "-osion yläosassa taitaa olla kriisiavun (MOTUKKA) yhteystietoja.
Sieltä sain korvaamattoman ensiavun. Kansanterveystyön kanssa meinasi usko loppua.

 

[toumash]

Karikoo: mulla oli toi sama horkka, en ees tajunnut sitä ennenkuin luin sun tarinas. Mutta oireet ihan samat, oli vähän vilu ja kädet tärisivät, tätä kesti noin tunnin. Tuo ei vaan silleen jäänyt mieleen kun huomion vei jokapuolella ollut puolankielinen hälinä ja pelko siitä että pyörän ympärille liimaantunut poikajoukko alkaa kähveltää kamoja.

 

[Hadar]

Olen ollut kevarionnettomuudessa syyllisenä osapuolena, seitsemäntoista vuotiaana.
Kukaan ei kuollut, loukkaanui kylläkin.
Kenellekään ei jäänyt vammoja. Olisi voinut jäädä, pahojakin.
Olisi voinut kuolla, kaksikin.
Oli vain kaikki suojelusenkelit kodalla silloin. Niin, heidän apu on kait kohdallani tarkkaan käytetty, turha ärsyttää kohtaloa enempää.
Kipeää teki silloin, kipeää tekee vieläkin.
Ei ole asiaa selväksi puhuttu, ei vieläkään.
Kolmekymmentäkolme vuotta meni, ennenkuin ostin seuraavan moottoripyörän.
Kolmekymmentäkolme vuotta auttaa antamaan anteeksi, mutta ei unohtamaan, eikä tarvitsekaan.
Enempää en tästä asiasta pysty haastamaan, en vieläkään...

 

[MattiR]

Ei ihminen pysty moniakaan asioita unohtamaan .. eikä pidäkään unohtaa ..
on ihan hyvä, kun oppii tulemaan arjessa toimeen niiden asioiden kanssa ..
Mistä se sellain ajatus on oikein tullutkaan, että pitäisi unohtaa? Oman
lapsen kuolema on mm. sellainen asia, jonka kanssa on opeteltava
tulemaan toimeen, mutta on aivan liiaksi vaadittu, jos lapsi pitäisi unohtaa.
Aika usein kuitenkin kuulee ihmisten huokaavan, että eivät pysty unohtamaan ...

 

[Hannu59]

Yksi talvi meni jäseniä jumpatessa ihmetellen että tarviiko romutetun tilalle enää uutta mopoa.

Pahiten meni rikki korvien välinen kallistuksenvakaaja, joka ei tankslapperiin päättyneen sladin jälkeen anna enää kallistaa ollenkaan.

 

[tiggeri]

Vakavin mälli, ~140 km/h päin hirveä sattui onneksi piikilllä teinipoikana. Meninki oli siis "nofear" ja takaisin selkään heti kun uuden pelin vakuutusyhtiön lunastaman paikkeeksi sai.
Sittemmin ajoin autolla yli 15 vuotta myöhemmin saman lajin edustajan (ja auton) hengiltä ja fiilis oli ihan toinen. Asiaa piti purkaa pään sisältä varmaan puoli vuotta pois. Kirjoittaa paperille, jutella, kirjoittaa uudelleen ja taas jutella. Ihan faktana tuossa pentuna ajetussa mällissä oli henki varmaan hyvin pienen sattuman kautta kotiin pelattu kotilolla ajetun ollen ihan peruskauraa. Niin se ihmisen mieli muuttuu kun tulee maileja mittariin...
Terapiaa tarvitsee kuitenkin varmasti aina isommasta kolarista toipumiseen. Oli se sitten omassa lähipiirissä harjoitettua tai ammattiauttajalle juteltua. Ihmisen päähän mahtuu rajallinen määrä käsityskyvyn rajoilla olevaa informaatiota, jota tuollaisessa kolaritilanteessa aivot keräävät aika uskomattoman annoksen. Suunnilleen muistaa jokaisen karvankin asennon elukan kuontalossa, hajut, ajatukset, pienen pienet yksityiskohdat.
Asia erikseen jos on siinä määrin "reikäinen pää", ettei tavara jää poukkoilemaan kallon sisäpuolelle, kuten itsellä joskus perheettömänä ja kuolemattomana oli.

 

[naikou]

Vakavin mälli, ~140 km/h päin hirveä sattui onneksi piikilllä teinipoikana. Meninki oli siis "nofear" ja takaisin selkään heti kun uuden pelin vakuutusyhtiön lunastaman paikkeeksi sai.
Sittemmin ajoin autolla yli 15 vuotta myöhemmin saman lajin edustajan (ja auton) hengiltä ja fiilis oli ihan toinen. Asiaa piti purkaa pään sisältä varmaan puoli vuotta pois. Kirjoittaa paperille, jutella, kirjoittaa uudelleen ja taas jutella. Ihan faktana tuossa pentuna ajetussa mällissä oli henki varmaan hyvin pienen sattuman kautta kotiin pelattu kotilolla ajetun ollen ihan peruskauraa. Niin se ihmisen mieli muuttuu kun tulee maileja mittariin...
Terapiaa tarvitsee kuitenkin varmasti aina isommasta kolarista toipumiseen. Oli se sitten omassa lähipiirissä harjoitettua tai ammattiauttajalle juteltua. Ihmisen päähän mahtuu rajallinen määrä käsityskyvyn rajoilla olevaa informaatiota, jota tuollaisessa kolaritilanteessa aivot keräävät aika uskomattoman annoksen. Suunnilleen muistaa jokaisen karvankin asennon elukan kuontalossa, hajut, ajatukset, pienen pienet yksityiskohdat.
Asia erikseen jos on siinä määrin "reikäinen pää", ettei tavara jää poukkoilemaan kallon sisäpuolelle, kuten itsellä joskus perheettömänä ja kuolemattomana oli.

watafak, jos ajaa autolla hirvee 140 lasissa nii tuskin siitä selviää, niin sä piikillä

 

[tiggeri]

watafak, jos ajaa autolla hirvee 140 lasissa nii tuskin siitä selviää, niin sä piikillä

Kaikki mentiin mitä mopo kulki, Aprilia AF1 Arrowin putkella, korkeapainekannella, läpillä ja suuttimilla. Mittari kertoi yksilön kulkevan yli 180. Aamun sumussa älysin elikon kun olin jo aivan liian lähellä ja jarrutusjälkiä mitattiin kymmenen metriä. Eläin lensi törmäyksestä seitsemän metriä ja allekirjoittanut löytyi kolmensadan metrin päästä törmäyspaikalta pyöränraadon ollessa vielä sata metriä pitemmällä.
Tuloksena pari arpea, muutama mustelma ja paljon mainetta. Itsekin olen tuolloin ja sittemminkin yrittänyt löytää jonkinlaisia faktoja millaiset kertoimet Unibet antaisi yleensä henkiinjäämiselle saatikka omilla jaloilla poistumiselle moisen jälkeen (tosin jos tarkkoja ollaan, jalat eivät ihan kantaneet - lanssi vei pois).

 

[harmaahukka]

Luuta ja sidettä katkeili parisen vuotta sitten. Yhdellä leikkauksella ja kipseillä selvittiin. Etupää pohjasi ja rengas lipesi jarrussa ja sit mentiin asfalttipainia 230-kiloisen rautamötikän kanssa jonkin aikaa.

Pikku tilannehorkan poisti EAK, jossa toistin vastaavan tapahtuman moneen kertaan pikku hiljaa vauhtia lisäten, maksimeihin lopuksi päätyen. Sinne jäi trauma. Suosittelen vastavaa... menetelmä voi toki olla jokin muukin... mutta siis "tulta päin" - askel kerrallaan...

-hh-

 

[Juhis]

kerran olen lentäny (noin 60 km/h:sta) tankin yli auton tuulilasille,autoilijan virheen takia. oli loppukesä,ja kyllä se pienet pelot jätti mutta seuraavana kesänä taas uutta mopoa alle..

 

[Naakka]

Auto uukkarilla eteen, täysin yllätten (toisen auton, pakun takaa), 50km/h vauhdilla. Jarruttamaan ei ehtinyt metriäkään, komea ilmalento, mopo lunastukseen, hiusmurtuma käteen, pari mustelmaa.
Traumoja ei enempiä tullut, mopon puikkoihin heti kun vakuutusrahoilla uuden sai. Luotto muihin tielläliikkujiin kyllä meni. Oikeastaan pikkujuttu, joka edesauttaa hengissä selviämistä.
EAK:t useampaan kertaan käytynä, myös jo ennen tätä kolaria.
Mopoilu niin syvällä ettei edes tietoisuus riskeistä saa lopettamaan.
Kukkahattu kyllä olen. Vastuu, varsinkin muista, painaa aika kovin päälle.

 

[Masa]

Tere,

Nyt kun ikää alkaa olla 40 pintaan, niin sitä katselee asioita vähän eri valossa, kuin mitä silloin finnipäisenä 16-17 piikkihurjana. Sitä on tietynlainen herkkyys ja sopeutuvuus kadonnut, kun vertaa nuorempaan ikään. On alkanut ihan oikeasti pelkäämään kipua ja sitä että kuinka perhe pärjää, kun muutaman kerran ottanut kunnon pahkat. Mutta, kuten edelliset kirjoittajat on kertoneet, toiset on teräskuulia ja ei pelkää, vaikka hyvin tietää riskit ja kaiken sen mitä voi sattua... En mä tiedä, tietynlaista halua ja poltetta, elämäntapaa ja vapautta, jota kukaan ei voi karistaa, on tämä miksi sitä aina vaan jaksaa kammeta pyörän selkään.

Mulla on tuoreessa muistissa tältä vuodelta toukokuussa, kun bussi kiilasi länsiväylällä ja edessä ajava autoilija teki paniikkijarrutuksen, kuinka silloin mentiin asfaltin pintaa suojelusenkelin mukana. Oikeastaan se, että kun pyörä oli 2 viikkoa korjattavana ja sillä ei päässyt ajamaan, teki mielessä pahaa jälkeä. Vaikka mä keskustelin asiasta ja siitä mitä tapahtui sen edessä ajaneen autoilijan kanssa (joka muuten oli miellyttävä n. 50-v nainen) monta kertaa ja uudelleen, pelko alkoi salaa hiipimään tuon 2 viikon aikana.

Kun sitten tän kuluvan kesäkuun alussa sain pyöräni alle, mä pelkäsin aluksi ihan kaikkea liikkuvaa, koska en ollut itse aiheuttanut sitä onnettomuutta... Vähitellen alkoi taas luottamus kasvaa pyörää ja liikennettä kohtaan ja nyt alkaa olla täysin palautunut. Kyllä mulla on mennyt ihan kokonainen kuukausi paljon ajellessa, että uskaltaa taas mutkassa ajaa ja luottaa pyörään. Mutta kyllä tämä tarina oli opiksi itselleni, että kolari voi sattua milloin vain, eikä uuden kolarin todennäköisyys ole yhtään pienentynyt, vaikka juuri äsken tuli kolaroitua.

Tämä kaikki sen yhteydessä, että minun hyvä ystäväni kuoli kehä 1:lla vuonna 94, jäätyään kuolleeseen kulmaan autolijan takana, pistää aina pienen pelon päälle. En mä tiiä, kai sitä haluaa vaan elää ja harrastaa, se pistää aina liikkeelle uudelleen. Jos sitä vaan kylmästi lopettaisi, mitä sitten, mitä sen tilalle... ?

terv,

 

[Nomad]

2005 elokuussa iäkäs pyöräilijä kääntyi eteen, ja minä ajoin häntä päin satasen vauhtia. Selostus tapahtumista löytyy tuolta turvallisuusosiosta muistaakseni ”mp ja polkupyörä kolaroi”.

Henkisestä selviytymisestä.
-Pari tuntia onnettomuuden jälkeen olo oli kuin Bruce Williksellä Särkymätön-leffassa – kuinka tästä voi selvitä lähes naarmuitta?
-Pari kolme yötä onnettomuuden jälkeen meni vähillä unilla, kun asiat pyöri mielessä. Olin viikon verran saikulla, enkä kyllä olisi toimistotöitä pystynyt tekemäänkään. Nuo päivät kului vähän kuin sumussa, asiat pyöri jatkuvasti mielessä. Koirien kanssa tein pitkiä metsälenkkejä. Lääkärissä käynti ja pyöräilijän omaisen tapaaminen muutaman päivän jälkeen olivat aika helpottavia kokemuksia – pillitin kuin pikkulapsi, kun tunteet oli ilmeisesti olleet hieman tukossa. Seuraavina viikkoina onnettomuus kävi mielessä muutamia kertoja päivässä – nykyisin ehkä jonkun kerran kuussa, ja aina onnettomuuspaikan ohi ajaessa.

-Ensimmäisiä kertoja autolla ajaessa tuli kytättyä pyöräilijöitä tavallista hanakammin. Mp:n päälle pääsin vasta seuraavana keväänä, ja se tapahtui lähes huomaamatta. Mopoilu on jatkunut onnettomuuden jälkeen normaalisti – tarkkailen muuta liikennettä ehkä entistä enemmän, joskin harrastin sitä aiemminkin.
-Nykyään elellään normaalisti. Jonkin näköistä terapiaa olisi ehkä voinut ottaa vastaan (sitä kyllä tarjottiin) onnettomuuden jälkeisinä päivinä. Elämään ja liikenteeseen suhtautuminen ei ole juuri muuttunut – no ehkä en ole enää niin tiukkapipoinen kohtuullisista nopeusrajoitusten ylityksistä, kumma kyllä.