Aihetta hieman sivuten täytyy kertoa avartava kokemus katseen vaikutuksesta menosuuntaan.
Olin kuusikymmenluvun jälkimmäisellä puoliskolla juuri aloittanut koulun ja saanut lahjaksi 26-tuumaisen nuorisopyörän (!). Oli muuten ensimmäinen pyöräni. Sillä piti opetteleman ajamista. Kun satula oli laskettu alimpaan mahdolliseen asentoon, ylsin juuri ja juuri polkemaan. Kaikki samanikäiset ja vanhemmat muistanevat, että silloiset pyörät oli tehty ankkurimetallista eikä lentokonemetallista kuten nykyisin, eli pyörä oli siis melkoisen painava jauhesammuttimen kokoiselle jannulle. Mutta eihän se innostusta mitenkään latistanut, vaan harjoittelemaan piti vain päästä. Asuttiin silloin kesät maalla ja siellähän olikin kaupungin keskustaan verraten paljon turvallisempaa harjoitella oikein öljysorapintaisella maantiellä, jolla saattoi vilkkaimpaan aikaan kulkea jopa useampi auto päivässä. Koska vanhemmat olivat töissä eikä ollut isompia sisaruksia, naapurin tyttö - noin 10v itseäni vanhempi - lähti mukaan avustamaan. Valittiin sitten maantieltä noin puolen kilometrin mittainen suora harjoittelupätkäksi ja lähtöpaikalla oli pieni kumpare, josta oli hyvä lähteä polkemaan alamäkeen.
Tyttö piti pyörää pystyssä tavaratelineestä ja kiipesin satulaan. Sovittiin, että lähden polkemaan ja tyttö pitää kiinni tarakasta, jotten kaadu. Sanomattakin selvää, että pyörässä ei myöskään ollut vaihteita, joten alkuvauhdin saamiseksi piti polkea tosissaan. Kun vauhti lisääntyi, polkeminen tietenkin helpottui. Sotkin menemään niin kiivaasti kuin pystyin ja kohta tuntui, että no näinhän tämä sujuu. Sain rakkineen pysymään hyvin tien suuntaisenakin, kun katselin suoraa tietä tiukasti eteenpäin. Kun olin päässyt noin puoliväliin suoraa, aloin miettiä, että aika juoksija se naapurin tyttö mahtaa olla, kun se ilmeisesti vieläkin pitää tarakasta kiinni. Käänsinpä päätä vilkaistakseni taakse miten se tyttö siellä juoksee.
Tässä kohtaa kaikki arvannevat kuinka pikkupojalle kävikään.
Aivan, kun pää kääntyy, lähtee pyörä kuin maagisen voiman viemänä katseen suuntaan. Tässä tapauksessa siis pyörä kääntyi ja etupyörä putosi maantieojaan, johon se pysähtyi kuin seinään ja pikkupoika lensi kaaressa kuin tykin suusta suoraan ohrapeltoon noin 5m päähän ojasta. Kaikki kävi niin äkkiä, että huomasin vain yhtäkkiä makaavani ohrapellossa ihmetellen mitenkäs tässä nyt näin kävi.
Naapurin tyttö tietenkin pelästyi niin, että meinasi tulla pissat housuun. Loppujen lopuksi ei käynyt pojalle eikä pyörällensä kuinkaan, vaan harjoittelu jatkui yhtä kokemusta rikkaampana.
Tarinan opetuksena: katseen pitäminen menosuuntaan helpottaa huomattavasti moottoripyörän ohjastamista. Se kannattaa opetella siis heti alkumetreiltä. Myöhemmin, kun on aikansa harjoitellut, katseen suuntaaminen on jo mennyt selkäytimeen eikä vauhdin kasvaessa ja kaiken tapahtuessa yhä nopeammin tarvitse enää miettiä sitä.
Olin kuusikymmenluvun jälkimmäisellä puoliskolla juuri aloittanut koulun ja saanut lahjaksi 26-tuumaisen nuorisopyörän (!). Oli muuten ensimmäinen pyöräni. Sillä piti opetteleman ajamista. Kun satula oli laskettu alimpaan mahdolliseen asentoon, ylsin juuri ja juuri polkemaan. Kaikki samanikäiset ja vanhemmat muistanevat, että silloiset pyörät oli tehty ankkurimetallista eikä lentokonemetallista kuten nykyisin, eli pyörä oli siis melkoisen painava jauhesammuttimen kokoiselle jannulle. Mutta eihän se innostusta mitenkään latistanut, vaan harjoittelemaan piti vain päästä. Asuttiin silloin kesät maalla ja siellähän olikin kaupungin keskustaan verraten paljon turvallisempaa harjoitella oikein öljysorapintaisella maantiellä, jolla saattoi vilkkaimpaan aikaan kulkea jopa useampi auto päivässä. Koska vanhemmat olivat töissä eikä ollut isompia sisaruksia, naapurin tyttö - noin 10v itseäni vanhempi - lähti mukaan avustamaan. Valittiin sitten maantieltä noin puolen kilometrin mittainen suora harjoittelupätkäksi ja lähtöpaikalla oli pieni kumpare, josta oli hyvä lähteä polkemaan alamäkeen.
Tyttö piti pyörää pystyssä tavaratelineestä ja kiipesin satulaan. Sovittiin, että lähden polkemaan ja tyttö pitää kiinni tarakasta, jotten kaadu. Sanomattakin selvää, että pyörässä ei myöskään ollut vaihteita, joten alkuvauhdin saamiseksi piti polkea tosissaan. Kun vauhti lisääntyi, polkeminen tietenkin helpottui. Sotkin menemään niin kiivaasti kuin pystyin ja kohta tuntui, että no näinhän tämä sujuu. Sain rakkineen pysymään hyvin tien suuntaisenakin, kun katselin suoraa tietä tiukasti eteenpäin. Kun olin päässyt noin puoliväliin suoraa, aloin miettiä, että aika juoksija se naapurin tyttö mahtaa olla, kun se ilmeisesti vieläkin pitää tarakasta kiinni. Käänsinpä päätä vilkaistakseni taakse miten se tyttö siellä juoksee.
Tässä kohtaa kaikki arvannevat kuinka pikkupojalle kävikään.
Aivan, kun pää kääntyy, lähtee pyörä kuin maagisen voiman viemänä katseen suuntaan. Tässä tapauksessa siis pyörä kääntyi ja etupyörä putosi maantieojaan, johon se pysähtyi kuin seinään ja pikkupoika lensi kaaressa kuin tykin suusta suoraan ohrapeltoon noin 5m päähän ojasta. Kaikki kävi niin äkkiä, että huomasin vain yhtäkkiä makaavani ohrapellossa ihmetellen mitenkäs tässä nyt näin kävi.
Naapurin tyttö tietenkin pelästyi niin, että meinasi tulla pissat housuun. Loppujen lopuksi ei käynyt pojalle eikä pyörällensä kuinkaan, vaan harjoittelu jatkui yhtä kokemusta rikkaampana.
Tarinan opetuksena: katseen pitäminen menosuuntaan helpottaa huomattavasti moottoripyörän ohjastamista. Se kannattaa opetella siis heti alkumetreiltä. Myöhemmin, kun on aikansa harjoitellut, katseen suuntaaminen on jo mennyt selkäytimeen eikä vauhdin kasvaessa ja kaiken tapahtuessa yhä nopeammin tarvitse enää miettiä sitä.
