Noin neljä viikkoa onnettomuudestani. Ei silminnäkijöitä, ainakaan ilmoittautunut. Jäljistä päätellen olin mutkasta ulos tullessa väistänyt jotakin (lyhyestä jarrutusjäljestä näkee että ei ole menty mutkaa suoraksi), ei muistikuvia tapahtuneesta. Vauhti ollut 80-100km/h hieman aikaisemmin samalla tiellä eikä mitään syytä miksi olisi muuta ollut, rajoitus 80km/h. Heräsin ojasta henkeä en saanut. Sen kummemmin menemättä yksityiskohtiin niin kaikki mahdollinen tehtiin väärin: en hälyttänyt apua, pyöräkin siirrettiin myöhemmin paikalle tulijoiden avustuksella läheiseen pihaan, emäntä hakemaan. No lopulta sairaalaan ja onneksi ei edes luita poikki!
Paha aivotärähdys, kaksi viikkoa ainakin jopa ulospäin näkyviä oireita. Sääreen "reipas" kipu mustelman ja turvotuksen vuoksi, nyt tämä häipymässä ja vain rasituksessa sattuu, vasta nyt olen sitten huomannut, että 24h särkee polvea. Rasituksesta vaikea sanoa kun en ole kävelyä kummempaa vielä voinut harrastaa. Alkuun vahvat särkylääkkeet kun kipu sietämätöntä, nyt vain pakosta (liian harvoin, tyypillinen suomalainen mies: "pakko kärsiä").
Monia asioita käynyt mielessä. Ensinnäkin vaivaa aivan älyttömästi se, ettei ole kukaan kertomassa mitä on tapahtunut. Kuitenkin syytän itseäni vaikka miten jäljet kertovat, että olen yllättäin väistänyt (asiaan luonnollisesti kuuluu se, että olen selkeästi tähdännyt pientareelle ja ajatellut sieltä vain nousta takaisin tielle, kuoppaan sitten pysähtyi ajo ja alkoi lento) ja tiedän, ettei kyse ole hurjastelusta (töistä tulossa, rauhassa ajelin, ei mitään hätää tai kiirettä kun olin jo alle tunnin päästä kotoa). Toiseksi, sitä on monesti miettinyt kaikenlaista filmin näkemistä (jonka kyllä itse asiassa olen kerran nähnyt, ei liity mopoiluun) jne. mutta nyt vain tyhjää. Pelkkää tyhjää. Jotenkin se vain vaivaa. Ei ole mitään "valaistumista" elämän tarkoituksesta tapahtunut tai tilin tekeminen tai vastaavaa. En nyt tarkoita uskonnollista rippi-tyyppistä puhdistautumista (en ole uskonnollinen) mutta varsinkin kun kerran aikaisemmin kokemus lähellä piti -tilanteessa jossa kuitenkin kaikenlaista kävi mielessä ja vielä muisti ne sen jälkeen.
Sitten itse pyöräilyyn. Minulla ei ole omia lapsia mutta avokillani on. Koen olevani parisuhteessa jossa on rakkkautta ja paljon hienoja asioita (joo, ei ole miehistä puhetta). Lisäksi avokin lapset ovat elämässäni läsnä, kokevat myös minut läheiseksi vaikka heillä isät onkin. Kotona on aika paljon, jo kauden alussa, puhuttu pyöräilyn vaarallisuudesta. Tämä asia ei kuitenkaan ole koskaan konkretisoitunut ja etenkin kun muutoinkin olen tien päällä erittäin paljon niin en erityistä lisäriskiä koe saaneeni pyörästä. Nyt kuitenkin on niin, etten koskaan ole autolla joutunut onnettomuuteen, en edes ajanut ojaan. Aina olen onnistunut välttämään vahingot taidolla (kaiketi joskus tuurillakin) vaikka minun kilometreillä on väistämätöntä, että lähellä piti tilanteita tulee, syy 99%:sti tietenkin jossain muussa. No miten tämä sitten liittyy asiaan? No sillä tavalla, että nyt konkretisoitui pahalla tavalla se, että vaikka miten olisi rauhallinen jne kuski niin moottoripyörällä ne riskit vain ovat suuremmat. Koen velvollisuudekseni huolehtia omasta hyvinvoinnista myös läheistenkin vuoksi, en ole elämässä vastuussa vain itsestäni. Tämä seikka teki melko lailla vaikeaksi alkuun edes miettiä moottoripyöräilyn jatkamista. Onnekseni avokkini on ollut rohkaisemassa koko ajan alusta lähtien minua nousemaan heti kun mahdollista pyörän päälle, eikä pelkästään sen vuoksi, että itse tykkää mopoilusta. On kertonut, että hän on nähnyt miten se on vaikuttanut minuun. Miten paljon siitä pidän ja olisi suunnaton menetys jos tämän takia tämä jäisi kokonaan pois elämästäni.
Nyt kun viime to sitten pyörän jälleen sain, niin ei muuta kuin pyörän päälle (avokki jo liikkeen pihassa kyytiin, totta kai) ja ei kun tien päälle. On pakko sanoa, että kovin epävarmalta aluksi tuntui. Muutaman kilometrin jälkeen mietin, että onko tässä sittenkään mitään järkeä. Kuitenkin päätin käydä (työ)reissussa pyörällä ja nyt 900km ajaneena voin sanoa, että kyllä tässä järkeä on. Kyllähän tuo onnettomuus ajoittain mielessä pyöri, mutta ajoittain sitä vain nautti ajamisesta. Lisäksi polvi-/jalkasärky jota aikaisemmin ei ole ollut kyllä muistutti tapahtuneesta. Rehellisesti sanoen ei kuitenkaan lähelläkään niin hienoa kuin olisi voinut olla (keli aivan ihanteellinen pohjoisessa) ennen kolaria. Lisäksi säikähdin kyllä hirven nähdessäni todella pahasti. Jälkikäteen oli hienoa huomata, että säikähdyksestä huolimatta en teknisesti tehnyt mitään väärää (siis paniikkijarrutusta ojaan tjsp) mutta varmasti 180 pulssi hakkasi ja oli pakko pysähtyä puhaltelemaan seuraavaan kylään huoltoasemalle. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että ratkaisu jatkaa pyöräilyä oli oikea. Todennäköisesti hyvinkin pian alan taas nauttimaan siitä täysin rinnoin.
Tulihan pitkä teksti. Tässä kuitenkin ajatuksia. Toivon, että joku tämän luettuaan miettisi vielä kerran pyöräilyn lopettamista. Vaikka kaikenlaisia ajatuksia varmasti pyörii, jos siitä on nauttinut ja jos se on oikeasti tuonut iloa elämään niin miksi se pitäisi lopettaa?
Ja miten pyörän kävi? Kone käy, oikea sivupeili ehjä, oikea sivulaukku ehjä. Muuta ehjää ei sitten ollutkaan, mutkallakin oli. Raju tälli, ei tuosta pitäisi hengissä selvitä.
Keep on riding!
edit: oli muuten kolarin jälkeen ensimmäinen kerta kun näillekin sivuille uskalsin, niin tiukilla oli ajojen jatkamisen miettiminen
, mutta mitä on odotettavissa? Onnettomuudesta on kuitenkin vasta 4 viikkoa.
