Saapuessani rannikkokaupunki Sete:een, jouduin ottamaan Ibis-hotellin, vaikka olinkin jo päättänyt että ”muovihotelleissa” en yöpyisi. Tämä siksi, kun nettiä ei ollut niissä viidessä hotellissa, joista sitä olin kysellyt. Olihan tässä sentään oma suihku ja wc kuitenkin. Adven sain hotellin valvotulle p-paikalle, aivan ikkunani alle. Ajosaappaat olivat päivän ajosta likomärät, vaikka sateista ei ollut enää tietoakaan. Ja nyt, koska olin Adventure- mies, tai ainakin melkein, kävelin kaupungille paljain jaloin ostaakseni parit paninit ja ison pullon Zumoa hotellihuoneeseeni. Olkoonkin että kaduilla oli ties mitä; käärmeistä- huumeneulohin, koirankikkarat ja autojen alleen laskemat tuotteet ja tietty ne lukemattomat lasinsirpaleet. Mutta oletin, että tämä minun "uusi mode" nyt vaati tuon. Siinä sitten eräskin paikallinen maahanmuuttaja, jolla oli sellainen basaarimyymälä, jonka oviverhojen takaa kadulle tulvi itämaisia, suitsukkeen tuoksuisia tummia sävelmiä, niin eikö sen käynyt heti sääliksi minun paljaat varpaani. Alkoi näet kaupata oveltaan minulle sandaaleja. Halvalla tai ainakin melkein ilmaiseksi ne olisin saanut, mutta kun sanoin sille olevani Adventure- mies, hiljeni hän kerralla sanattomaksi. Toki saattoi säikähtää myös Suomen kielen teräviä konsonantteja tai risupartaani. Voisihan sitä nukkua lattiallakin, ihan vaan uuden ”moden” takia, ja koska en ollut partaakaan viikkoon ajanut, vain tuota Advea sen sijaan, niin mitäs sitä enää suihkussakaan kävisin. Hampaatkin saisi jäädä pesemättä. Ajotakkikin alkoi olla jo niin ruokottoman näköinen, että jos yhtään näillä kadulla kumartuisin, vaikkapa ajokenkää kiristämään, niin varmasti olisi jo joku kohta pari- kolme euron kolikkoa ojentamassa. Niin paljon takkiin oli sittiäisten ja kovien koppakuoriaisten tuhoutuneita ruhoja iskeytynyt ihan läjiksi, joita etenkin Espanjan pohjoisrannikon motarilla oli ajotakkiin paukahdellut. Hotellihuoneessa lähettelin sitten illan mittaan kaverilleni viestejä, eli mm etelän liikennekulttuurista: ”Portugalin punaiset ovat sellaiset liikennevalot, joita kylän koosta riippuen, on jokaisessa kylässä vähintään yhdet, yleensä kahdet, mutta niitä olla 4:tkin. Eli homma menee näin, että kun lähestyt kylää, niin muutama sata metriä ennen punaisia, on ensin keltaiset vilkkuvat valot, jotka varoittavat liikennevaloista. No sitten, kun olet juuri lähestymässä vihreänä palavia valoja, niin sitten, kas-, nehän vaihtuvatkin juuri ennen kuin olisit läpäissyt ne, punaisiksi! Siinä sitä sitten ihmettelet, että miksi ne juuri nyt vaihtuivat, kun koko kylässä ei näy ketään, eikä missään”… Näistä käsittämättömistä ja lukemattomista punaisista valoista päättelinkin; jos ohjastaja lähestyy valoja normaalilla lähestymisnopeudella, ne pysyvät vihreänä. (pääsääntöisesti näin). Jos ohjastaja lähestyy valoja ylinopeudella, vaihtuvat ne punaisiksi juuri siksi! - Jos Advemies lähestyy valoja ylinopeudella, mitä sitten? Ei sieltä oikealta eikä vasemmalta ketään tule, ei tule, kun ketään ei näy, ei autolla, ei jalan. Silloin vain vaihdetaan yhtä vaihdetta pienemmällä, ja kiihdytetään.
Seuraavana aamuna, mietin aamiaissalissa valitsenko vain joitain Adve- miehelle sopivaksi katsomiani tuotteita; iso kulhollinen kuivia muroja ilman mitään kostukkeita ja lopuksi parit muovimukit ja lautasliinat hyvin pureskeltuna perään. Sitten iso ja taatusti receptionin misjöölle asti kuuluva röyhtäisy, jonka jälkeen pyyhkisin suupieleni vieressä istuvan liikemiehen takinhihaan tai sitten salin tyylikkään keltaisiin verhoihin. Vai ottaisinko sittenkin sen perinteisen, 10 sämpylää, parit croissantit, 2 kaakaota, tuoremehut ja jogurtit käsittävän setin? Valitsin jälkimmäisen, jotta jaksaisin tänään jo sinne Alppien juurille. Nizza oli nähty useaan kertaan ja Monacossa taas menisi rahat, vaikka siellä en mitään pelaisikaan. Asetin seuraavaksi tavoitteeksi asetin Petruis- nimisen kylän, jonka läpi olin aiemminkin ajellut, sieltä kun pääsisi Italian suuntaan helpoiten. Siispä sinne. Aurinkoa ja lämmintä riitti jälleen, niin että juotavat olivat melkein koko ajan lopussa. Erään mutkan jälkeen tuli vastaani ambulanssi ja taas melkein omalla kaistallani –ohhoh! Olipas sillä kiire totesin, kun jo samassa näin keltaliivipoliisin, -onnettomuus! Asfaltin reunalla ja osittain hiekalla huilasi sähkönsininen tupla äksä, ja koska kuskia oli piipaa- autolla äsken tuotu kiireellä vastaan, oli ohjastaja kaiketi vielä kunnossa, eli häntä oltiin viemässä kaiketi sairaalaan ehjättäväksi?
Tämä tapaus muistutti näiden mutkateiden vaarallisuudesta, jos mikä. Pertuikseen saavuin sitten vastaavasti nopeasti, kiitos näiden leveiden ja nopeiden, mutta valitettavasti maksullisten moottoriteiden ansiosta. Lähestyin jo pikkuhiljaa ikivanhaa Brianconin linnoituskaupunkia, mutta sitä ennen Advea piti hieman valmistella alppiteitä ja etenkin, edessäni 2360 m:n korkeudelle kohoavaa ja todella mutkaista Col d´ Izoardia varten. Kiersin Wilberssiin tiukkuutta lisää, tarkastin reppuni kiinnitykset, suljin ajotakin hihansuut ja vaihdoin kypäräkameraani tyhjän muistikortin ja sitten se hauskuus taas alkoi. Armotonta vääntöä ylös, oikealle ja taas alas ja vasemmalle, rajuja kierroslukuja lähes rajoittajaan ja alamäessä vastaavasti toistuvien moottorijarrutuksien miehekkäitä pakoputkiräjähtelyjä aina jarruja välillä säästääkseni. Toki muutamia uhkarohkeita alamäkeen ohittelujakin taisi tuolla vilahtaa ja muutamia röyhkeitä mutkien oikomisia vastaantulijoista välittämättä. En enää muista, voi toki kamerasta tarkistaa. Tiedättehän te mitä nuorien ajajien aina välillä tekee mieli tehdä. Unelma reitti, etenkin tällaiselle Advelle, jossa vääntöä tuntui riittävän, eikä kyydissä ollut mitään ylimääräistä painoa.
Heräsin aamulla hyvin levänneenä Aronan hotelli Floridasta. Edellinen ajopäivä oli vielä hyvin mielessäni, kun reitille oli osunut muutamia uusia passoja, joissa sain ajosaappaiden kärkiin lisää terävyyttä: Col les Bains, Col du Labouret, Col du Pontis, joka erityisesti tuntui olevan Adventure-miehelle tehty, sen surkean pinnan ja jyrkkien sekä tiukkojen mutkiensa takia. Mutkien säde ei ollut paria metriä enempää ja kun tie oli vielä kallellaan! Sitten olin kiertänyt vielä Sestrien, sen kuulun laskettelukeskuksen kautta, vuorilta paukutellen alas ja suoraan keskelle Torinon kaaos- iltaruuhkaan splittailemaan ja Timpalle kiitos, kun ei ollut sivulaukkuja mukana. Säästyi nimittäin ainakin 8 erilaista peiliä, kiinnikkeineen. Niin ja menihän Adve autoviallakin sileänä paremmin. Avasin verhot ja näin ikkunasta kirkkaan Lago Maggioren, joka ei häikäisevämpi voinutkaan olla. Saapuessani illalla hotellin eteen, oli siinä suomalaisten K1200GT siististi parkissa, joten nytpä voisin hyvinkin tavata heidät aamiaispöydässä. Aamiaissali olikin tyhjä, joten se meidän tapaaminen siirtyi tuonnemmaksi. Eli vasta sitten, kun pakkailin Advea matkalle uudelleen tuli Terhi ja Hannu siihen pyörillemme juttelemaan. He olivat Korsikalta tulossa ja sitten yhtä matkaa Sveitsiin olimme menossa. Ajelimme jonkin matkaa peräkanaa järven rantaa ylemmäs, vähän eri tahtiin tosin, kun aina jompikumpi ohitti toisensa, vuoron perään. Pysähtelimme kuvailemaan ja juomaan, milloin mitenkin, mutta lopulta tiemme erkani. Hellettä piisasi edelleen, mikä ei enää ollut yllätys. Heti aamukympiltä oli jo taas +28c varjossa, niin poikkesin uimassa Maggioressa parikin eri kertaa, ennen kuin jatkoin kohti Sveitsin mutkapätkien parhaimmistoa, eli ”Fun factory- Adventure- San Bernardinoa! Viimeksi tuo passo olikin sakean sumun valtaama, mutta nyt aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja rengas piti. Todella mainiota tankoilua, vazen-oikea, ylös ja ylös, urheiluautoja kiusaten. Uskomatonta, kuinka toiset kuvittelivat, että jollain autolla voisi päästä Adventurea karkuun? Viihdettä riittikin aivan ylös, aina jäiselle passo- huipun järvelle asti, jossa palkitsin itseni viimeisellä Espanjan niin hunajaisella mandariinilla. Keräsin nyt juurikin niitä ajofiiliksiä, joita olin suunnitellut täältä saavan. Aurinkoa, hyvää tietä, mutkaa, lunta. Pyöriä tuli ja meni jatkuvasti sinne tänne. Oli uusinta uutukaista, mutta myös vanhempia kulttipyöriä, nostalgisia, joita harvemmin missään enää näkee. Valkotukkaisia herrasmiehiä, tiukoissa nahkoissaan, joilla oli kyydissä, huomattavasti nuorempia naisia. Kaikesta päätellen, pyöräily pitää nuorena. Mutta aikansa kutakin. Nyt jatkettiin boxerin - ja pakoputkenpaukkeella, pitkät ja loppumattomalta tuntuvat tiukat mutkapätkät alas ja edelleen alas, ja vielä alemmas laakson pohjalle asti. Tulin illaksi Berguniin eli Albula-passon alkumetreille ja Hotel Ladinaan. Olikohan ensimmäinen kerta, kun en edes kysynyt huoneeni hintaa, vain koska tämä oli hyvällä paikalla ja kuulemma erinomaisen hyvällä buffet- aamiaisella. Huomenna kun oli vielä syntymäpäiväni, niin ihan senkin johdosta välillä näin. Niin ja tulihan tuolle Timpan Vingjetelle tänään käyttöä, kun olin äsken ja ihan laillisesti kaasutellut tuon laaksotien aidan parempaa, eli sitä nopeampaa puolta. Aikaisemmin olin ajanut sitä aidan metsänpuoleista asfalttia, jossa ei tarraa tarvittu. Aamulla, heräsin taas yhtä seikkailu vuotta vanhempana ja todella runsaan buffet- aamiaisen jälkeen, starttailin Advea kohti Davosia. Sinne olin aikonut mennä, mutta sinne en sitten kuitenkaan pääsyt, mutta ei välitetä tässä vaiheessa enää pienistä yksityiskohdista. Aamun ensimmäinen passo, Albula, meni paremman puutteessa, sanotaanko, noin alkuverryttelynä, ja muuta ihmeellistä siellä ei oikeastaan sitten näkynytkään. Paitsi jos ei lasketa yhtä lihavaa murmeli-pariskuntaa mukaan, joka jolkutti oikealta tien ylitse ja kumpaakaan suuntaan katsomatta! Pitäisi nyt sentään vähän kuunnella edes, milloin on Adventure tulossa. Isoja nuo olivatkin, eli ainakin sellaisen "missen" kokoluokkaa! Kaasutin Albulan alas parin muun aamuaikaisen pärrämiehen kera, vetovuoroja vaihdellen, ja tullessani pikkukyliin: Zernez, Scuol, Pfunds, Tösens, Prutz, Imst, olikin jo olo kuin kotiin olisin tullut. Niin monesti täällä olin ajellut, etenkin silloin, kun pidin Garmischia tukikohtana. Sieltä kun oli niin hyvä tehdä päiväkierroksia ympäriinsä, silloin aikoinaan kun pyöräni sai olla siellä yhden kaverin tallissa parina talvena. Imst:issä tankkasin Adven 33 litran tankin täyteen, litrahinnan ollessa vain 1.39e. Kallein menovesi oli toistaiseksi ollut Torinossa, 1.59e, ja kun en sen hintaa heti katsonut, otin tietenkin tankin täyteen ja sehän olikin melkein typötyhjä. Törkeää, etenkin jos sitä vertasi Samnaun euron hintaiseen verovapaaseen. Samnaun bensaa en nytkään ollut matkalla unohtanut, ei vaan tällä kertaa kiinnostanut ajella ylös vuoristoon edes takaisin tankkausta varten. Tänään olin luvannut mennä tapaamaan Kurtia, Munchenistä tunnin ajonpäähän pohjoiseen, Hilpoltsteiniin, eli se oli nyt seuraava tavoitteeni. Fernpass olikin taas aika ruuhkainen, koska oli sunnuntai. Nopeutta pystyin pitämään vain 50km/h ja jo kaverinikin aikoinaan varoitti tästä, että tästä kannatti ajaa vain aikaisin aamusta, tai vastaavasti illalla myöhään. Ohittelut kun eivät tällä passolla olleet mahdollisia, ja toisekseen, kun loputon autojono näkyi edessä, mitä se olisikaan auttanut. Garmisch oli entisensä, mutta sieltä ulos autobaanalle ajaessani, olikin suuri osa Munchenin asukkaista päättänyt tulla myös tänään tänne. Oli nimittäin pitkä, yli 8km:n ”stau”, mutta onneksi vastaantulevien kaistalla. Niin että kun päästelin, n 170km vauhtia ulos, kohti Muncheniä, niin kaiteen toisella puolen olivat molemmat kaistat totaalisen seis. Toivottavasti autoissa oli ilmastointi kunnossa ja paljon juotavaa, koska päivästä tulisi heille pitkä. Pohjoiseen johtava A9-tie veti aivan hyvin, koska olihan viikonloppu, jolloin rekat puuttuvat kokonaan. Tänään kun sai ajella vain ne harvat kylmäkone- rekat. Eli vapaassa käytössäni olivat kaikki 3 -kaistaa, vaikka eihän tuota oikeaa tullut juuri muutoin käytettyä, ellei liikenne ollut aivan olematonta. Silloin käydään toki oikeallakin, hieman huilaamassa, niin ja ryhmityttäessä aina parin tunnin välein, huoltamolle tankkaamaan siirtyessä.
Navi hoiti opastuksen Kurtin luokse kätevästi, ja olipas kiva tavata hänet ihan livenä. Toistaiseksi kun olimme olleet tuttuja vain netin välityksellä. Ensimmäiseksi, Adve piti viedä hänen autotalliinsa varjoon, pois kuumuudesta, koska tänään olikin ollut matkani kuumin päivä, +32´c, mittarissa! Kylmää juotavaa käteen, seuraavaksi heti suihkuun, ja sitten syömään. Kieltämättä hieno ohjelma, joka katkaisi kyllä yksitoikkoisen autobaana-ajon sopivasti. Tallissaan Kurt esitteli hänen bränikkää GS1200:sta, enkä viitsi edes kertoa, millä herkuilla se olikaan, enkä etenkään sitä, mitä hän siitä maksoi! Iskin kuitenkin takaisin todeten, että se ei ollut Adventure. Kurtin paikallis- ja Saksan tuntemus, oli kehittynyt vuosien saatossa erinomaiseksi, ja kun en sitten jäänytkään hänelle yöksi, tiesi hän heti kertoa, millä teillä ruuhkaa olisi tähän aikaan vähiten. Minun olisi hyvä ottaa suunnaksi Berliini, perinteisen Kasselin, eli tien A7 sijaan A9. Suunta siis Berliiniin ja sitten vähän ennen sitä, kääntyisin Madgeburgiin. Matka olisi Frederikshamniin muutenkin aivan sama. Sieltä hyppäisin sitten laivalla Osloon, sieltä voisin jatkaa vaikka Preikestolenille, katsotaan sitten. Mutta nyt oltiin vasta Hilpoltsteinissa, ja täältä oli matkaa Madgeburgiin vielä, 400km joka ei yli +30c asteen helteessä ollut mikään läpihuutojuttu. Juotavaa piti varata matkaan runsaasti, jota Kurt auliisti kyllä tarjosikin. Silloin, kun kuumuus ylittää +30c asteen, ja vaikka kaikki ajovarusteiden luukut olisivat auki, ei ilma tuossa kuumuudessa enää yhtään viilennä. Oli siis aivan sama, ajoinko 200km/h vai 160km/h, ei vaikutusta. Ihme ja kumma, mutta tänään oli kaikista kuumin ajopäivä. Ei tällaista hellettä ollut Espanjassa, eikä edes Portugalin aavikoilla. Adven lämpötilamittari oli lahjomaton, sen näyttäessä ilta seitsemältä +35´c tullessani lopulta Hallen ohitustielle. Hikisenä ja hyvin paahdettuna, läheltä Magdeburgia löysin sattumoisin hotelli Classik:in, eikä tarvinnut pitkään miettiä, otanko sen vai jatkanko vielä kuumaa autobaanaa. Sen alakerrasta löytyi jopa ihan oikea, Suomalainen sauna ja arvatkaapa vain, miltä tuntui päästä sen kuumille lauteille tuskanhelteisen ajopäivän päätteeksi! Lauteilla maatessani, kertaisin kuinka päivän aikana, olin Adven menoakin kokeillut ja oli Timpan Advessa ihan soiva pata. Sen 215km/h, se tuntui 6:lla menevän, kiesien ollessa 7500rpm/min, kun punainen alkoi 8000rpm:ssä. Tosin, olihan meikäläisen ajotakin hihat ja vetoketjut, yms. kaikki luukut olleet täysin avoinna, toimien suurina ilmanvastuksina. Myös lahkeet olivat lepattaneet lepakkojen tavoin. Mutta jos olisin sulkenut kaikki räppänät, ja vetäissyt lahkeet, vielä ajosaappaiden päälle, niin saattaisi se sitten ottaa sen 220km/h. Touratechin- iso ikkuna, vielä alas laskettuna.
Sitten taas muutamia huurusvinkkejä germaanian autobaana-ajoon, eli ota mukaan:
- 50 senttisiä, useita ja monta, pakollisia wc- käyntejä varten. Wc- automaatit valvovat niiden läpi kulkua, ja sen lipun talteen ottamalla, voit sitten ostaa vaikka sämpylöitä iltapalaksi, jotka maksavat juuri 50 senttiä kpl. Liput eivät ole asemakohtaisia, eli ne kannattaa säilyttää myöhempää tarvetta varten.
- Juomapulloja, väh 2 kpl:tta, joita voit sitten täyttää wc:ssä.
- Juomapulloteline, pyörään asennettavaksi, tai mieluusti 2 kpl. Aina ei voi splitata, joten jos esim. onnettomuus katkaisee matkasi autobaanalla, tarvitset juotavaa ja paljon!
- Kosteuspyyhkeitä virkistystä ja käsipesuja varten, ( ei koske Adventure-miähiä, heillä on vain karkeaa santapaperia ).
Vihdoin, Madgeburg - Hannover ja autobaana vihdoinkin tummana! Eli aamulla oli taas niin tuskaisen kuumat odotukset tulevan päivän lämpötilojen suhteen, kun Advea pakatessani, tuntui, että oli jo +20´c varjossa, vaikka boxeri ei ollut vielä edes tulilla. Mutta sitten pohjoisen suunnilla, näin taivaalla onneksi vähän tumman puhuvaa, joten olisikin hyvä, jos sinne olisi muodostumassa pilvien kokoontuminen. Ja niin kohta jo alkoikin tuulemaan siihen malliin, minkä näki kaikista lipputangoista. Suuntasin nyt siis Hannoveria kohden, josta tie myöhemmin haarautuisi Hampuriin. Hihojen suut, ilmastointiräppänät, kaulusta unohtamatta, laitoin kaikki vetoketjut visusti kiinni, ja sitä ennen, puin tietenkin tuliliivin takin alle. Oli siellä sitten valmiina, jos sattuisi tulemaan kunnolla vettä. Tuulilasinkin nostin reilusti ylemmäs, joten nyt olin valmiina jatkamaan matkaa pysähtymättä pisaroiden iskeytyessä visiiriin. Autobaanalla kun ei ole lupa pysähtyä, eikä se olisi mahdollistakaan, koska levikkeitä on todella harvassa. Siitä sitten boxeri karjuen takaisin baanalle, ja kuutosta pesään. Ja sitten jo kohta ”wiipis”, Trail Attack- takunen ilmoittikin, ettei se ollut aivan paras vesikelin rengas, kun parissa kohdin alkoi luistamaan siihen malliin, että oli nyt ajettava sovussa. Mentiin sitten vain alle 150km/h nopeuksia, ja olihan se tietysti jo kulunutkin. Ei satanut, mutta baana oli vedestä märkänä. Näkemäni saderintama oli mennyt jo ohitse, joten kaikkien luukkujen sulkeminen oli sittenkin ollut turhaa, vaan mistä tuon olisin voinut tietää. Taivas kun oli edelleen totaalisen mustanpuhuvana. Matkanopeus hiipi vähitellen ylemmäs, ja kohta olikin taas ihan mitä sattuu, kunnes eräässä loivassa kaarteessa huomasin sen mitä olin pelännyt! Huomasin, vaikka en sitä ensin huomannut, eli kameroita, kaksin kappalein ja sellainen takaa- ampuva, puskakamera! Tuollaiseen en yksinkertaisesti ollut mitenkään varautunut, kun katseellani olin scannaillut vain niitä sillanpylväitä mihin ne yleensä sijoitellaan. Toki nekään kaikki, kun eivät kuvaa takaapäin, mutta nyt nämä, mitenkähän tässä oikein kävi? Tuohon en kyllä olisi millään ennättänyt hidastaa, vaikka siihen olisikin ollut mahdollisuus. Muuta liikennettä kun ei edelleenkään ollut, eikä takana tullut ketään. Toivotaan nyt vain, että ne olivat poissa käytöstä, tai rikki. Dejavu, iskee kuin miljoona volttia - totean, kun mikä sitten vielä pahempaa! Aivan sama vielä toistui kymmenen km:n jälkeen ja aivan samalla lailla! En olisi millään voinut arvata, että kameroita on perätysten! Nyt sitten ajelin vastaavasti muutamat kympit ihan nätisti, mutta sitten kun sitä sadetta ei tullutkaan ja tie ennen Hannoveria erkani Hampurin suuntaan, niin loppuivat puskakameratkin. Tilalle tuli nyt runsaasti sakeaa sumua. Kiusallinen hernerokka tuli tielle, aina missä vain oli vettä lähettyvillä, etenkin suurilla Hampurin silloilla. Silloin ajonopeus oli vain ja ainoastaan alle 100km/h. Ja vasta tunnelien jälkeen, sumu onneksi hellitti, joten taas alkoi matka joutua. Sinitaivas tuli näkyviin vasta 40km ennen Flensburgia, jolloin myös lämmöt alkoivat vastaavasti nousta, siis ei Adven, vaan ympäristön. Outo juttu ihmettelin, kuinka se olikaan aina sama homma, vuodenajasta riippumatta? Nimittäin jo heti rajalla, Tanskaan tullessa, lemusi tuo tuttu ja ikävä haju nenään. Lannan ja sikaloiden lemu, jota esiintyy koko maata kattavasti. Aloin hajusta välittämättä ja ajankulukseni etsiä paikallisten tutkia ja kameroita, nyt oikein tosissaan. Mutta niin vain kävi, että koko tuolla matkalla Flensburg- Frederikhavn en niitä löytänyt, en ensimmäistäkään. Ihmettelin asiaa sitten eräällä huoltamollakin, yhden satunnaisen HD- miehen kanssa joka kertoi ajaneensa ennen tupla- äxällä, mutta sen tullessa kameroiden ja tutkien johdosta kalliiksi, oli hänen vaihdettava pyörä HD:hen.
Satamassa ja lyhyestä jonotuksesta ei mitään uutta, joten kohta jo rullasin Stea Linen alukseen, joka olikin aivan ok, ihan sanotaanko Silja Galaxyn luokkaa. Oli ravintolat ruokasaleineen, tax-free myymälöineen ja hyttejä myöten, kutakuinkin samaa tasoa. Itselleni laivamatkat kun ovat vain ns.”välttämätön paha”, niin siirryin pian omaan hyttiini tv:n ääreen lepäilemään. Adventure- miehen, tai melkein sellaisen hyvien ja syvien unien jälkeen, aamulla saavuimme kapeaa Oslovuonoa pujotellen Osloon kuten pitkin. Säätyypin lämpötila oli nyt armollisempi, silti sen pysytellessä edelleen loistavana. Itse kaupunki ei ollut tavoitteena tälläkään kertaan, vaan ulosajo ja nopea suunta Ruotsiin, oli nyt mielessäni. Eikä tuossa ulosajossa, sitten mitään ihmeitä ollutkaan mikä olisi ollut uutta. Hämmästelin vain edelleen tuota heidän ikuista E6:sen tietyömaata. Kello oli 07:30, ja voitte kuvitella millaiset kaupunkiin tulevan liikenteen jonot siihen aikaan tuolla oli. Sitten vielä kun muutaman viikon päästä mukaan lisätään turistit, germaanit, italiaanot, bussit, asuntovaunut, jne. Toivotonta. Oma kaistani itään veti kuitenkin suhteellisen hyvin, mutta tuleva kaista oli sen 6 - 8km totaalisen tukossa, ihan kuin viime vuonnakin, ja sitä ennen, ja sitä, jne. Luulisi norskeilla riittävän öljyrahoja niin, että olisivat jo rakentaneet, vaikka kelluvan "Highwayn" merenlahden päälle, tai sitten maan alle. Norskit kun ovat muuten niin kovia kairaamaan tunneleita ja menevät kivestä läpi. Sitten se matkan ikävin vaihe, ajo norjasta ruotsiin, ei ole lyhyenkään tarinan arvoinen, joten sitä ei ole tässäkään. Mutta ehkä tuosta ruotsin liikenteestä vähäsen: On se vaan niin ihme kulttuuri rakentaa sitä vaijerikaidetta aivan joka paikkaan, ja se kun vaan lisääntyy koko ajan ja millä vauhdilla! Esim. tämä E18, siinä kun on sillä vaijerilla suojattu ulkokaarteet ja kalliot juu, mutta sitä ei voi ymmärtää, kun vaijeria vedetään myös sisäkaarteeseen ja paikkoihin, jossa tie kulkee pellon vieressä? Siis kaiteella estetään ajoneuvojen suistuminen pellolle -haloo! Tuntuu olleen tilatun kertalaakista vaijerikaidetta ja isolla rahalla, kun sitä niin viritellään kaikkiin mahdollisiin paikkoihin? Ihmettelin samasta syystä, Frihamnenin satamassa, miksi ei sataman autokaistoja ollut aidattu, samoin kuin autojen laivaan ajamista vaijeriaidoin? Muutoin kun sitä näkee kaikkialla. Kohti Tukholmaa ajaessani, piti käydä vielä uimassa parikin kertaa, ja sitten Kristianhamnissa menin kirjastoon tutkimaan laivojen aikatauluja. Päivän varaustilanne yllättikin täysin! Vaikka oli tiistai, Viking Line:n kaikki hytit olivat jo menneet ja vieläpä sviittejä myöten! Eli aikaisesta ja lämpöisestä keväästä ja kesästä johtuen, sesonki olikin jo päällä. Onneksi sain liput Siljalta, tosin heidän nettisivunsa tahkosivat niin, että oma varaukseni meni hieman "mytylleen", eli mp:n sijaan, olin varannut kotilopaikan, josta laivalla sain kuitenkin hyvityksenä 3 x 5 euron laivasetelit tuliaisnamuja varten. Ja tarina sopinee lopettaa kertauksena Ruotsalaisesta ajokulttuurista, tai mitä se oli. Nimittäin, muistanette, silloin kultaisella 70- ja 80- luvulla, silloin siellä oli lähes sääntö, että takana tulevalle annettiin tietä ja kunnolla. Tie aukeni hyvissä ajoin kun siirryttiin pientareelle niin että takaa tuleva varmasti pääsi turvallisesti ohitse, oli molempien vauhti sitten mitä oli. Hyvin hieno tapa ja siitä sitten hienosti vilautettiin vilkulla kiitokseksi ja liikenne sujui, kaikilla oli hyvä mieli. Mutta nyt sitten: motarilla, näpytellää pc:tä tai pölistään puhelimeen tai sitten kuumennetaan huumeneulaa niin, ettei takana tulijoista välitetä tuon taivaallista! Motarilla ajetaan sitten letkassa tämän vasemman kaistan tukkijan vauhtia ja hermot kiristyy, vaikka olisi rauhallisempikin, saati Adventure- mies. Tätä toimitusta voi jatkua kilometrikaupalla ja kaikki kärsivät. Sitten varsinaisena uutuutena, (en onneksi törmännyt), mutta näin toisentyyppisenkin blokkauksen. Nimittäin, kun vaijerikaista levenee parin kilometrin matkalle, eli alkaa ohituskaista. Edellä ajava kotilo tukkii sen ohituskaistan niin, ettei siitä sitten kukaan pääse ohitse! Ja sama toistui toisaalla niin, että blokkaaja tukki ohituskaistan, eikä oikealtakaan olisi voinut mennä ohitse (kiellettyä sitä paitsi), kun joku mummeli päästeli siellä omaa mummovauhtiaan, eikä blokkaaja -sekakäyttäjä halunnut pahoittaa mummon mieltä menemällä tämän ohitse!
Mutta sitten jo jotain positiivistakin hieman; Tavatonta sentään, miten huonosti Siljalle, satamaan ajo oli opastettu! Siinä km, pari ennen laivaa, seurasin erään suomalaisen kotilon puikkelehdintaa ja epämääräistä liikehdintää. Etupenkeillä kun päät pyörivät ratin takana siihen malliin, että arvelin, ettei nyt ole suunta ihan täysin selvillä. Sitten seuraavissa punaisissa, ajoinkin sen kuskin oven viereen ja koputin ikkunaan ja kysyin; "Hei, tarvitsetteko apua?" Molemmat suomalais-naiset vastasivat kuin yhdestä suusta: "JUUU, me ollaan käyty jo keskustassakin kaksi kertaa!”
Pyysin heitä vain ajamaan perässäni, samalla valojen vaihtuessa vihreäksi. Siinä sitä sitten mentiin perätysten, kuin Ellun kanat konsanaan, ja lippuluukulle päästyämme, tytöt tulivat kiittelemään kovasti. Näin siis otettiin "Adveturepisteet" kotiin, ettei aina vaan mitään pahennusta herätellä.
Mutta nyt oli Adventure- mies viimein kotisohvalla ja täytyy todeta, että ilmat olivat suosiolliset jos mitä. Ei yhtään lintutörmäystä, ei yliajoa, joka tähän aikaan vuodesta olisi voinut olla todennäköistä, etenkin, kun Espanjan pikkukujilla ja kaduilla juoksenteli siellä täällä. niitä pieniä "nahka-kanoja" joilla ei vielä montaa sulkaa ollut. Enkä varmasti paljoa valehtele jos lisään, että tämä siirtoajo, ei olisi ollut millään muulla pyörällä näin hauska kuin juuri Adventure Gessulla! Tukeva alusta, jossa Wilberss- alusta, iso, huoleton tankki, korkea tuulisuoja jossa lisänä Laminar-lip. Alla Trial Attack:it, (kulutuskestävyys, ja sora-ajo), pitkä 6:nen, vääntävä kone, kevyt ja mutkiin taittuva, ja kaikki tämä, ilman mitään turhia laukkuja ja painoa.
Tappiot koko reissulla:
- 2 hyvää pudonnutta vesipulloa autovialla, joista vain toisesta näköhavainto. Tosin, ne olivat markettien vesipulloja, ja sitten repun rikkoontunut sivutaskun vetoketju. Siinä kaikki. Timppa sai näin pyöränsä kuumasta Etelä-Espanjasta, ja minä vastaavasti olla parin viikon ajan oikea, tai no, ainakin melkein Adventure- mies.
Kiitos mielenkiinnosta!
.
Olokeepa taas hyät ja kuulokkeet korville + näyttis isolleen!
