• Tervetuloa uudistetulle moottoripyora.org -foorumille! Onko ongelmia? Palautetta? kerätään tähän ketjuun kootusti asiat. Mikäli et pääse ketjuun kirjoittamaan, voit myös olla sähköpostilla yhteydessä. Teknisen tuen sähköposti löytyy yhteystiedot -sivulta. Mikäli et pääse kirjautumaan, yritä ensin salasanan palautusta.

Kotkan ja Marjatan Meksikon reissu 2016

  • Keskustelun aloittaja Keskustelun aloittaja kotka
  • Aloituspäivä Aloituspäivä
Rupesimme valmistautumaan ruokailuun. Ryhmä oli suorittanut pienen vakoilumatkan ja palasi kertoen, että ravintolasta on ruoka loppunut ja se on suljettu. Johan on piru! Ryntäsimme ruokasaliin jossa istuskeli meksikolaisia perheitä ja perheettömiä nälkäisen näköisinä. Onneksi salissa oli baari avoinna. Vatsat kurnien istuskelimme ruoattomassa ruokasalissa, kunnes keittiössä rupesi tapahtumaan edes jotakin. Kokki oli löytänyt kätköistään ranskalaisia perunoita ja makkaroita. Petteri hyökkäsi tiskille ja pian ryhmälle n. 12 henkeä oli tarjolla pari annosta makkaraperunoita. On se hienoa kun näin kaukana kotoa saa suomalaista perusruokaa. Vain sinappi puuttui !



Tässä vaiheessa vielä nälkä kurnii.




Nyt jo helpottaa. Pallerot ovat makkaranpätkiä.



Voittamaton yhdistelmä. Tarja taikoi jostakin oluen lisäksi täytekakkua !!!!




Saavuimme satamaan jolla oli hauska nimi: Popolobombo.


Naiset joutuivat taas kävelemään ja me miehet ajoimme komeasti pyörillä maihin jossa rouvat jo odottelivat. Oli pilkkopimeä kun lähdimme kohti Los Mochis:sia jossa oli tarkoitus yöpyä. Matka sujui onneksi kommelluksitta ja löysimme hotellimme Los Mochisissa. Kun kurvasimme pihalle, huomio kiinnittyi lukuisiin poiisiautoihin sekä hampaisiin saakka aseistautuneisiin virkapukuisiiin poliiseihin. Onneksi he katselivat meitä yhtä hyväntahtoisen uteliaina kun me heitä. Osoittautui että samalla pihalla sijaitsi myös poliisiasema.
Myöhäinen päivällinen nautittiin hotellin ravintolassa, jossa palvelu ei oikein toiminut. Ruoka oli kylmää ja myöhässä. Kimmo jäi kokonaan ilman sapuskaa ja miehellä keitti sen verran että meksikolaiset saivat kuulla kunniansa ja mies poistui takavasemmalle.


Aamu valkeni ja siirryimme hotellin aamiaissaliin jossa ilta korjautui kerralla. Aamiainen oli loistava. Valitettavasti osa porukasta oli erehtynyt aamiaiselle samaan alabaariin missä tuo päivällisen irvikuva oli tarjoiltu. Siirryimme vatsojamme kannatellen pyörien pakkaukseen. Toimenpidettä seurasivat lukuisat poliisit pyssyineen. Kun kysyin voimmeko ottaa kuvia, vastaus oli myönteinen. Kameroiden etsimet ropisivat kuin sade peltikatolle kun ryhmä pönötti poliisien kanssa. Olen jo vuosikymmeniä sitten oppinut, ettei aseistettuja sotilaita, poliiseja, vartijoita yms. pidä missään nimessä kuvailla ainakaan ilman lupaa. Luvan kanssa homma hoitui tällä kertaa.
 

Pyssy on melkein yhtä mitkä kuin me.








Matka alkoi kuten tavallista, loistavassa säässä. Ajelimme melkoista vauhtia moottoritietä kohti luodetta.






Tiemaksuja osataan nyhtää Sonorassakin

Ylitimme osavaltion rajan ja olimme Sonorassa, tässä tarunomaisessa osavaltiossa jossa kenraaliluutnantti T.J.A. Heikkilä isännöi Simo Penttilän loistavissa kirjoissa.











Saavuimme kaupunkiin nimeltä Ciudad Obregon jossa nautimme jo vakioksi muodostunutta välipalaa.
 



Selvittyämme kaupungista, suuntasimme koilliseen. Tie huononi selvästi. Ajelimme pienten kylien läpi. Kaikenlaiset kaupustelijat huutelivat peräämme. Huomiota kiinnittivät myös lukuisat poliisipartiot. Torjuivatko vallankumousten poikasia vai olivatko pääsiäisen takia, en tiedä.













Näissä on tyyliä.








Nyt rupesi tulemaan mutkaa matkaan. Tie rupesi kiemurtelemaan vallan mahdottomasti ruveten myös nousemaan kohti vuorten rinteitä.
 







Pieni tauko paikalla.

Lisäksi tien pinta alkoi olla paikoitellen järkyttävässä kunnossa. Matkanteko alkoi olla vaivalloista, ykköstä ja kakkosta vuorotellen potkien pääsimme kuitenkin eteenpäin. Harrikat kuitenkin sytkyttivät vakaasti. Onneksi liikenne oli vähentynyt melkein olemattomiin. Maisemat alkoivat selvästi jylhetä, palmupuut olivat vaihtuneet pinjamäntyihin. Suuret kallio-ja kivimuodostelmat reunustivat ryhmän reittiä matkalla Yecoraan, kylään jossa oli tarkoitus yöpyä.




Oikea tuntuu olevan suunta navista huolimatta.












Sonoraa
 
Aloi olla hämärä kun saavuimme Yecoraan. jossa huomasimme että olikin itseasiassa varsin kylmä. Yecora osoittautui kyläpahaseksi keskellä Sonoran vuoristoa. Petterillä ei ollut hotellia varattuna joten se oli haettava. Hän suoritti tutkimusmatkan jonka tuloksena löysimme vaatimattoman motellin.





Pääsimme huoneeseen. Siellä ei ollut lämmityslaitetta mutta yhdessä nurkassa törrötti valtava takka. Takkapuita ei kuitenkaan ollut.






Parisänky oli varsin jykevää tekoa, se oli valettu betonista! Ei jouset valittaneet selän alla. Onneksi petivaatteita oli riittävästi että emme palelleet.

Päivällispaikaksi valikoitui pieni vaatimaton perheravintola, jossa saimme kuitenkin erinomaista meksikolaista maalaisruokaa. Pientä sekaannusta syntyi kun ruokalistassa oleva ”filetto” olikin kalaa eikä sisäfilettä. Lisäksi kielitaito ei aivan meinannut riittää kun Krisse halusi kasvisruokaa. Onneksi kädet pelasivat apuna ja kaikki olivat tyytyväisiä.

Aamu valkeni taas kauniina mutta koleana, olimmehan Sonoran vuoristossa.
Nautimme aamiaisen samassa illallispaikassa. Pientä hämmennystä herätti tilaamamme tuoremehu joka osoittautui makehkoksi piimäksi. Lisäksi tilattu kahvi oli kiehuvaa vettä johon lisäsimme esillä olevaa ”nescafe” pulveria.




Aamiaispaikkamme Yecorassa.



Kaunis, kolea aamu Yecoran motellin pihalla.

Matka jatkui kohti Creel: nimistä vähän suurempaa kaupunkia joka oli alueen keskuspaikka. Tie jatkui mutkaisena mutta selvästi parempikuntoisena joten taas nautittiin ajamisesta. Nousimme myös koko ajan korkeammalle.














Ilma oli raikas ja mieli avoin kun vaihdoimme taas osavaltiota. Sonora vaihtui Chihuahua:ksi. Tuo eksoottinen sanahirviö tarkoittaa espanjanopettajani mukaan ”Koirien Maata” paikallisella intiaanimurteella.













Chihuahuan vuoristoa.
 



Saavuimme Creeliin joka ei kuitenkaan koollaan häikäissyt. Creel on kuitenkin merkittävä rautatiepysäkki Los Mochisin ja Chihuahuan, eli osavaltion samannimisen pääkaupungin välillä olevan rautatien varrella. Motellimme osoittautui pieneksi mökkikyläksi.

Majoituimme aivan viihtyisiin mökkeihin jonka jälkeen oli taas vuorossa yksi matkamme huippukohdista.





Creelistä on lyhyehkö matka El Divisaderoon, pieneen kylään joka on aivan ”Barranca del Cobre” eli Kuparikanjonin varrella. Tämä kanjoni hakkaa koollaan mm. Grand Canyonin mennen tullen. Tuo edellä mainuttu rautatie kulkee pitkälti tätä kanjonia pitkin tai ainakin sen vierellä, ja sieltä opaskirjan mukaan on suorastaan järisyttävät näkymät. Valitettavasti meksikolaiset eivät ole osanneet markkinoida kanjonia samalla tavalla kun jenkit omaansa.









Matka El Divisareroon oli valtavan upea hyväkuntoista mutkatietä pitkin. Komeat mäntymetsät vaihtelivat huimiin vuoristonäkymiin ja kalliomuodostelmiiin.


Saavuimme El Divisaderoon jossa ei ihmisiä juurikaan näkynyt. Yksi hotelli sentään oli alueella.
 


















El Barranca Del Cobre Chihuahua Mexico. Valitettavasti kuvat eivät tee oikeutta kanjonin koolle.



Pian olimme kanjonin äärellä. Paikalle oli onneksi rakennettu aita ja näköalapaikat. Hienolta näytti, joskin paikan valtavuus toisaalta laimenti näkymää, koska sitä ei pystynyt hahmottamaan.



Jännitystä piisaa
 









Kamerat kuitenkin surisivat ja paikalla olevat ”Tarahumara” heimon intiaanit myyskentelivät perinteisiä korujaan ja matkamuistojaan. Pienet Tarahumara tytöt olivat opetelleet espanjaa sen verran että osasivat pyytää :”Un Peso, por favor”. Kolikon saatuaan tytöt juoksuttivat sen kiltisti äidilleen.

Nämä Tarahumarat ovat asuneet ja asuvat kanjonin varrella ja pohjalla, jonne on mentävä pitkiä tikapuita pitkin jos vaan pää kestää.

Matka Creeliin sujui hyvin upeita maisemia edelleen ihastellen ja hyvä päivällinen motellin ruokasalissa kruunasi taas loistavan ajopäivän.



Meksikolaista ”Rural” eli maalaisromanttista tyyliä motellimme receptionissa.




Tällaiset mökit olivat käytössämme Creelissa.
 
Häikäisevä kirkas, kolea aamu sarasti kun heräsimme mökeissämme uuteen päivään. Hyvän aamiaisen yhteydessä selvisi, että muutamassa mökissä oli ollut kylmä koska kaasulämmitin ei toiminut. Onneksi kukaan ei ollut jäätynyt ja matka pääsi alkamaan. Tie jatkui vaihtelevan hyvänä ja maisemat pysyivät mielenkiintoisen upeina.








Olimme kuitenkin ylittäneet Sierra Madren ja ja vaikka olimme korkealla, maisema muuttui tasangoksi, joka oli pääosin viljeltyä.





Saavuimme Ciudad de Cuautemochiin, Meksikon viimeisen atsteekkipäällikön mukaan nimettyyn kaupunkiin. Täällä nautimme välipalaa ja virvokkeita sekä jatkoimme kohti osavaltion samannimistä pääkaupunkia. Chihuahua jossa asuu n. 850 000 asukasta on jo kohtalaisen kookas kaupunki.



Chihuahuan portti.

Olisin halunnut yöpyä kaupungissa mutta se ei kuulunut matkaan, joten tyydyimme käymään ” Pancho Villan” museossa. Olin laittanut museon osoitteen jo Suomessa gps:sään, ja samoinhan siinä kävi kuin La Pazissakin. Kone näytti mitä sattui. Onneksi paikalle saapui paikallinen motoristi jonka perässä löysimme museoon.








Museon, joka aikanaan toimi Villan asuntona, patio.
 






Tähän autoon Pancho Villa murhattiin. Takana näkyy edelleen luodinreikiä.




Kenraali Pancho ja korpraali Kauko.



Seinällä Pancho Villan kuolinnaamio. Vitriinissä kipsiaihio johon naamio valettiiin.

Tämän maan ehkä tunnetuimman kansallissankarin residenssi olikin upea paikka. Hevosvarkaasta kenraaliksi ylennyt, ja ainoana sotapäällikkönä Yhdysvaltain mantereelle hyökännyt mies on jättänyt oman jälkensä pysyvästi Meksikon historiaan. Museossa ei valitettavasti saanut kuvata, joten teimme kuten muutkin, filmasimme salaa toivoen otosten onnistuvan.





Matkan oli jatkuttava ja jätettävä tämä kiehtova kaupunki muistojen joukkoon.


Seuraava etappi oli Nuevos Casas Grandes, pienehkö kaupunki jonka alueella oli todella vanhaa Meksikoa. Pientä hankaluutta oli motellin löytymisen kanssa ja jouduimme ajelemaan pimeässä. HD:n valot ja Meksikolaiset katuvalot painivat samassa sarjassa joten pientä jännitystäkin riitti ennen majapaikan löytymistä.
Motellissa ei ollut lainkaan ruokailumahdollisuutta joten vietimme Italialaisen illan eli Petteri haki metrinkorkuisen kasan pizzoja joita nautimme Coronan ja muiden virvokkeiden kanssa sillä seurauksella että seuraavana päivänä osa porukasta oli ns. ”kuralla”.





Vaarallista touhua.




Aamun aloitimme tutustumalla historialliseen kohteeseen nimeltä Paquime. Paikka osoittautui kivistä rakennetuiksi muureiksi ja majoiksi jotka arkeologit ovat vuosien mittaan kaivaneet esiin. Ikää muureilla ja muilla raunioilla on lähes tuhat vuotta, joten uudisrakennuksista ei ollut kyse.
 











Pakollisten pönötysten jälkeen kävimme vielä herkullisella aamiaispuffetilla, josta osa pizzan syöjistä ei sattuneesta syystä pystynyt nauttimaan.

Matka jatkui ja olimme taas vuoristossa jota halkovassa solassa tie kulki. Tie oli hyvää ja miellyttävän mutkaista.












Saavuimme takaisin Sonoraan ja pian olikin edessämme tasankoa ja saavuimme Aqua Prietaan, pieneen rajakaupunkiin josta siirtyisimme Arizonaan Yhdysvaltain puolelle. Alkumatkalta tuttu aita törrötti vierellämme kun ajoimme kohti raja-asemaa. Tosin se ei ollut aaltopellistä kuten Tijuanassa.






Edessä USA. Takana hieno kokemus Meksikosta.
 
Pikkuisen jännitti miten viranomaiset suhtautuisivat maan vaihtoon ilman maahanatulolomakkeita ja passin leimoja. No, Saavuimme rajalle. Meksikon puolella ei ollut taaskaan ristinsielua kyselemässä joten ajoimme kylmästi USA:n puolelle. Siellä sentään oli sievä jenkkityttö uniformussaan. Hän keräsi passit kaikilta ja hävisi jonnekkin. Odottelimme aikamme ja sitten paikalle saapui miespuolinen rajamies passit kourassa. Hän hetken ihmetteli ryhmäämme, rupesi naureskelemaan ja palautti passit toivottaen tervetulleeksi Jenkkeihin.





Meksiko jäi taakse ja ajelimme hyvässä järjestyksessä kohti ainutlaatuista Lännenkaupunkia nimeltä Tombstone. Olimme Marjatan kanssa käyneet kaupungissa ja sain Petterin ymppäämään tämän reitin varrella olevan historiallisen nähtävyyden mukaan. Kaupunki on nähtävästi parhaiten entisenlaisena säilynyt lännen kaupunki.
Täällä myös tapahtui kuuluisa OK Corralin revolveritaistelu jossa kaupungin legendaarinen sherffi Wyatt Earp veljineen lähetti konnagallerian autuaamille metsästysmaille 26.10.1881.




Tombstonessa




Tarjan askel vetää väkisinkin kauppaan jonka logo näkyy kuvan vasemmassa ylälaidassa.
Syyllistyimmepä itsekin samaan.


Tombstone oli täynnä turisteja joten ainoastaan kiertelimme hieman pääkadun varrella.

Matka jatkui kohti Tucsonia, toista legendaarista lännenkaupunkia jossa hotelli odotti jo väsyneitä matkalaisia.





Aamulla kohteemme oli ”Old Tucson” 1930 luvulla rakennettu elokuvakaupunki. Kaupunki on täydellinen Villin Lännen kaupunki, paitsi se ei ole aito. Kaikki rakennukset ja kadut jne. ovat lavasteita. Alueella on kuvattu suuri osa Länkkäriklassikoista joissa on kaupunkikohtauksia. Mm. Rio Bravo. Lisäksi siellä tehdään edelleenkin sarjoja ja mainoksia.
Paikka oli hieno. Kävimme saluunassa jossa on kuvattu kuuluisa kohtaus Rio Bravosta: Alkoholisoitunut Dean Martin alentuu ottamaan kolikon sylkykupista.




Tässä paikassa kohtaus kuvattiin.




Tekniikka kehittyy. Akaisemmin hevosvarkaat hirtettiin.





 
Matka jatkui Arizonan erämaassa. Ohitimme osavaltion pääkaupungin: Phoenixin. Koukkasimme eräällä lentokoneiden ”hautausmaalla”. Johtuen Arizonan kuivasta ilmasta, näitä paikkoja on osavaltion alueella lukuisia. Sivilikoneita oli täällä sadoittain, osa jopa vielä Pan Am:in väreissä. Joku ryhmäläisistä tiesi kertoa, että pääosa koneista olisi vieläkin myytävänä.









Siirryimme sujuvasti viimeiseen osavaltioon Kaliforniaan. Eräällä bensa-asema alueella oli runsaasti pääosin mustia motoristeja komeine pyörineen. He olivat matkalla Arizonaan kokoontumisajoihin.



Mustan miehen pyörässä on muutakin väriä,





Alueella on myös panssarikenraali Pattonin museo.

Tämä originelli ja hienosteleva kenraali oli Jenkkien suuria sotapäälliköitä toisen maailmansodan loppuaikana. Museo oli hieno, joskin sotahistoriaa tuntemattomalle ehkä mitäänsanomaton. Tulipahan käytyä sielläkin.



Yöpymispaikka oli pieni kaupunki nimeltään Blythe jossa majoittauduimme tyypilliseen kalifornialaiseen motelliin jonka pihalla huojuivat palmut ja uima-altaassa liplatteli vesi kutsuvasti.





Viimeinen ajopäivä alkoi aurinkoisessa mutta tuulisessa säässä. Siirryimme päätieltä pois ja pian olimmekin Joshua Tree National parkissa. Tämä huimista luonnonmuovaamista kallioista ja karvaisista puistaan tunnettu puisto oli yhtä upea kuin aikaisemminkin.











Puiston jälkeen siirryimme taas isolle tielle ja ilma lämpeni niin että loppumatka sujui t-paitakelissä.







Anaheimissa pyörien palautus sujui helposti eikä ketään vihlonut mahdollinen lisämaksu.






Maileja harrikkaan kerty 2992 . 1 maili oli valmiina lähtiessä.

Ahtauduimme takseihin ja lentokenttähotellissa vietettiin jäähyväispäivällinen jonka aikana kerrattiin matkan kohokohdat sekä kohotettiin maljoja onnistuneen hienon reissun kunniaksi.

Seuraavana päivänä oli sitten kotiinlähtö. Porukka hyvästeli toisensa ja siirryimme lentokentälle sen mukaan miten lennot lähtivät. Lähtöselvitys oli jälleen kerran helppo eikä pitkistä jonoista joutunut kärsimään kuten joskus aiemmin.
Kotimatka sujui rutiinilla ja 0-keli Helsingissä palautti meidät viimeinkin maanpinnalle ja Suomen ilmastoon.
Matka oli kokonaisuudessan hieno ja antoisa. Ryhmämme oli täynnä kokeneita motoristeja ja mukavaa sakkia. Harrikat pelasivat jälleen kerran loistavasti. Kilometrejä karttui matkalla 4814 kpl. Lisäksi jokunen merimaili Torresin merellä.


Kiitokset kaikille mukanaolijoille.

Kotka ja Marjatta
 
Back
Ylös