Sitä pääsi, pappa, hurjan pyörän kahvoihin toissailtana. Päräytin kilosuklaalla vieraisille ja isäntä tyrkytti raaseria koeajolle. P...le, kyllä se on kokeiltava, ku kerran tarjotaan! Meinas kyllä jäädä lähtemättä, ku en tienny, että vaikka vapaalla, ni pitää olla kytkin pohjassa, ku käynnistää. Omituista!. Pyörä on varsin matala ja kyykky. Vanha mies totesi heti, että tälle selälle liian kyykky.
Lähdin varovasti –toisen omaisuutta ja eritoten pyörää, tulee kunnioittaa. Nainen vielä huuteli perään, että aja varovasti, ku et oo pitkään aikaan kyykyllä ja kun sulla on se lahjakorttikin. Kuka sitä akkojen rätkytyksestä...
Kun pääsin pikkukaupungin keskustan ydinalueelta ulos, pääsin sitten koettamaan, onko koneessa mitään ”kotona”. Oli siellä. Vaikka nopeusrajoitukset ja kortin menettämisen pelko, rajoittivat tehokkaasti pyörän resurssien kokeilua, tuli kuitenkin selväksi, että vääntöäkin löytyy. Tämä kyykky tarjoaa ”mennään, ku kysytään” ominaisuudet, ilman hillitöntä vaihtorulianssia. Tuntu myös, että alla oli ”jotain”. Nää pikkukyykyt on niin snadeja ja kevyitä, että papparainen ei siihen tahdo tottua. Jarrut vaikutti kanssa todella tunnokkailta, eli käsiteltävyys vaikutti priimalta.
Ku oli pitkää suoraa, vastaan ei tullu ketään, eikä ollu ohitettavia, kyselin hajapusan resursseja pienemmillä vaihteilla. Vaikka en edes käyny niillä kierrosalueilla, että pyörä olisi varsinaisesti alkanu puhumaan, tunsi raa’an voiman ihan stongassa asti. Jep, jep, tämmönen paapalle ja hyvästi kortti. Sitä taas muisti, miksi ajelee nakulla. Jos aerodynamiikka olisi nykyistä parempi, ei vauhtia tuntisi ja silloin se tahtoo karata, se nopeus. Ulkomailta se tartunta on tullu. Vaikka rajoituksia on kyllä ympäri Eurooppaa, niin käytäntö taas... Siellä, se hajapusa, olis riemukas ohjastettava.
Hajapusan omistajalle muuten tiedoksi: ei oo privaa tullu
