Reitti: Suomi-Ruotsi-Tanska-Saksa-Luxemburg-Ranska-Saksa-Itävalta-Italia-Slovenia-Kroatia-Slovenia-Itävalta-Tsekki-Puola-Suomi
Ajankohta: elo-syyskuu 2011
Kesto: 4 viikkoa
Matka: 5850 km
Aloittaessani moottoripyöräilyä mielessäni oli yhdistää se vanhaan suosikkiharrastukseen matkailuun. Keväällä pyörä vaihtui paremmin 2 päällä matka-ajeluun soveltuvaksi ja useamman lähes 1000 km:n Suomen kierroksen jälkeen uskoimme jaksavamme ajaa pidemmänkin reissun. Päätimme katsastaa Eurooppaa moottoripyörän selästä, minä kuskina ja vaimoni kyydissä.
Lähtiessä emme tienneet kuinka pitkälle päätyisimme. Käytännössä ainoa rajoitus oli, että 4 viikon kuluessa olisi syytä olla takaisin. Muutenkin matkan periaatteena oli, että varauksia ei tehdä ja reittiä katsotaan 1-2 päivää eteenpäin. Vähäisistäkin suunnitelmista voisi poiketa jos siltä tuntuisi. Kroatia kummitteli mielessä kaukaisimpana maana, jossa voisimme käydä.
Kun lähtö ensimmäiselle ulkomaan moottoripyörämatkalle koitti, tunne oli hieno ja ainutkertainen. Ajelimme pienessä tihkusateessa Viking Linen terminaaliin Turkuun. Meidän lisäksemme laivaan oli tulossa vain 2 muuta moottoripyörää. Autokannella laitoin pyörän eturenkaan seinää vasten ja laivan henkilökunta vakuutti, että siinä se pysyy ilman liinoja ja pysyihän se.
Aamulla varhain laivan siivooja herätteli vaikkemme olleet mielestämme vielä lähelläkään satamaa. Emme ole viime aikoina tottuneet aikaisiin aamuherätyksiin, mutta unet karisivat silmistä tehokkaasti Tukholman tunnelien melko vilkkaassa arkiaamuliikenteessä. Hetken painelimme E4-moottoritietä kunnes poikkesimme rannikon puolelle pienemmille teille. Se kannatti, varsinkin alkumatkalle osui kapeita välillä vain yhden kaistan levyisiä virheettömällä asfaltilla päällystettyjä tyhjiä maalaisteitä. Suomessa vastaavat tiet olisivat luonnollisesti sorapäällysteisiä. Rikkonaisella rantaviivalla tuli pari lossiakin, joista ensimmäinen kulki puolen tunnin välein ja toinen lyhyempi lähti heti liikkeille kun ajoimme lossille.
Jatkoimme rannikon tuntumassa ajaen E22-tietä vain lyhyitä matkoja. Välillä eksyimme soratiepätkillekin. Koko matkan aikana ohitimme satoja peura/kaurisvaaramerkkejä, mutta ainoa otus tiellä nähtiin Ruotsin syrjäseuduilla. Onneksi se ylitti tien riittävän kaukaa edessämme.
Yöksi päädyimme Kalmarin keskustaan. Ennakkoajatus oli poiketa siltaa pitkin Öölannin saarella, mutta se näytti lättänältä ja seuraavana päivänä otimme suunnan kohti Juutinraumaa. Karlskronan pohjoispuolen pikkutiet olivat tylsiä suomalaistyyppisiä metsäpätkiä, Skånen maaseudulla oli jo vähän mukavampaakin pätkää.
Majapaikan hakeminen jäi taas melko myöhään iltaan, kun ajoimme alkuinnostuksessa vähän pidempää päivää. Malmön seutu olikin koko matkan haastavin yöpaikan löytämisen suhteen. Siinä vaiheessa uskoimme vielä liikaa navigaattorin ehdottamiin majoituksiin, nyt tiedämme, että niihin ei voi luottaa yhtään. Pari navigaattorin tyhjää arpaa, pari erittäin kallista tai täyttä hotellia sekä pientä väsymistä kunnes petipaikka lopulta löytyi.
Seuraavana aamuna taaksemme jäi "Last Exit in Sweden" ja olimme Juutinrauman melko massiivisella sillalla. Tanskasta ei ole paljoa kertomista, ajoimme Rodbyhavnin lautalle enimmäkseen isoja teitä. Lautalle ei tarvita varauksia, maksu hoidetaan tietulliaseman kaltaisessa kopissa ja mopoille on asialliset sidontapaikat. Kolmen vartin lauttamatkan jälkeen ajoimme Lyypekkiin, jossa olimme lopulta 2 yötä. Lepopäivä ajamisesta teki jo hyvää ja se sattui olemaan osittain sateinenkin.
Saksassa ajoimme enimmäkseen keskikokoisia teitä. Niillä on pientä ja vähän isompaa kylää välillä vain muutaman kilometrin välein. Se rytmittää ajoa omalla tavallaan. Kylässä taajamanopeus, kiihdytys maantienopeuteen ja kohta taas jarrutus taajamaan.
Autoja Saksassa on valmistettu ilmeisesti liikaa, niitä oli tien päällä välillä jatkuviksi jonoiksi asti. Moottoripyöriäkin on niin paljon, etteivät ne jaksa edes toisiaan morjestaa. Ehkä viikonloppu lisäsi liikennettä. Ruotsin pikkuteillä totuimme jo siihen, että ajamme käytännössä yksin.
Hannoverin ohituksessa kokeilimme rajoittamatonta autobaanaa pätkän. Näyttäisi, että monin pakoin vanhoja saksalaisten autobahnojen pinnan laatu häviää suomalaisille, kroatialaisille ja puolalaisille. Meidän kuormallamme 150 km/h tuntui riittävältä nopeudelta vallitsevissa tuulissa. Siinäkin vauhdissa taustapeilejä saa tarkkailla huolella, välillä takaa saattaa suhahtaa ajoneuvo reilummalla nopeudella. Näitä nopeita kuskeja oli kyllä jo Tanskankin moottoriteillä, jossa suurin sallittu on paljon vähemmän.
Hannoverin jälkeen tasainen pohjoissaksalainen maisema alkoi jo vähän aaltoilla. Ei aikaakaan, kun pääsin ensimmäistä kertaa kokeilemaan kuinka pyörä taittuu serpentiinimutkiin. Ajolinjat olivat alkuun aika hakusessa.
Ajoimme Mosel-joen laakson kautta kohti Luxemburgia. Viiniviljelmien keskellä ajoimme välillä joen mukaan loivasti kaartuilevaa isompaa tietä ja välillä koukkasimme laaksoa reunustaville rinteille.
Saksassa päivämatkat vakiintuivat 250 km:n paikkeille. Matkan ensimmäisen tuhannen kilometrin aikana takapuoli vähän puutui, mutta onneksi ihminen on sopeutuvainen ja ajokunto koheni matkan edetessä. Silti pidimme siitä, että päivän ajot oli ajettu hyvissä ajoin iltapäivällä, vaikka joka päivä näin ei syystä tai toisesta käynytkään. Koko ajan kuumenevat ilmatkin suosivat aamupäiväpainotteisia siirtymiä.
Saksassa ja Luxemburgissa kävi useaan otteeseen niin, että navigaattoriin suunniteltu päivän reitti osui tielle, joka oli kokonaan suljettu. Eipä se paljon haitannut, kun tieverkosto on niin tiheä, mutta tottakai sulut sattuivat kartalla kiharaisimman näköisille teille.
Alsace oli yksi kohteista mikä oli jo lähtiessä mielessä ja seuraavaksi Ranskan puolella ajoimme tämän alueen kautta. Vanhojen alsacelaiskylien talot olivat kuin karamelleja. Turismi on jännä ilmiö. Vastaavan kokoiset kylät Luxemburgin rajan tuntumassa olivat aavemaisen autioita vailla mitään palveluja, Alsacesssa ne kuhisivat elämää ja enimmäkseen saksalais- sekä ranskalaisturisteja.
Mitä suuremmat parkkialueet kylän keskustan ulkopuolella, sitä vähemmän meillä oli intoa jäädä kyseiseen kylään. Päädyimme pieneen Niedermorschwihriin pariksi yöksi. Majoitus oli länsieurooppalaiseksi huokea 37 e/yö. Välipäivänä ajoimme lyhyen lenkin läheisillä kukkuloilla, jossa oli välillä asfalttipäällysteisiä metsäautoteitä, joilla saattoi tulla tukkirekka keskellä tietä vastaan.
Alsacessa pyörä kellahti parkissa kyljelleen. Hieman alaspäin viettävä maa, vaihde vapaalla, pieni nojaus takalaukkuun ja pyörä valui sen verran eteenpäin, että sivujalka taittui alta. Muistoksi jäivät jäljet sivulaukkuun ja kahvasuojaan sekä kytkinkahva uuteen paikkaan. Ajoa pystyi jatkamaan, mutta turha kaato otti päähän. Jos tässä reissussa joku haaveri piti tapahtua, niin olkoon se tämä.
Reitti oli saavuttanut läntisimmän pisteensä ja Kroatia alkoi vaikuttamaan realistiselta. Olimmekin jo moneen otteeseen kertoneet olevamme matkalla Kroatiaan, kun sitä oli meiltä kyselty. Eiköhän siis toteuteta puheet.
Sitä ennen piti kuitenkin hoitaa uusi takarengas alle. Muutama sähköposti ja asia oli sovittu Saksan puolella Freiburgissa olevaan liikkeeseen. Sillä välin kun Herr Stork laittoi uutta kumia alle, Frau Stork kertoi juttuja Alppien moottoripyöräreiteistä ja näytti paikallisen Moto Guzzi-kerhon valokuva-albumeja. Me ajattelimme ajavamme Alppien "yli" Grossglocknerin kautta, jos vain kelit olisivat suosiolliset.
Etelä-Saksasta ajelimme suhteellisen ripeästi kohti Itävaltaa Boden-järven pohjoisrantaa myötäillen. Vesikuurojakin osui matkalle, mikä tarkoitti, että vasen jalkani oli märkä. TCX:n töppösistä on 3 vuoden vähäisellä käytöllä murtunut sauma ehkä vaihdevivun käyttämisestä aiheutuneen liikkeen seurauksena. Kengän saa kuivaksi seuvaaksi aamuksi vain jos asiaa auttaa hiustenkuivaajalla. Onneksi sellainen kuului paikallisen landgasthofin varustukseen ja maisematkin olivat kohdillaan ensimmäisten lumihuippujen pilkottaessa matalampien pyöreiden kukkuloiden takana. Tietkin olivat nautittavimpia ajettavia tähän mennessä.
Kaunis viikonloppupäivä ja paikallisten kesälomakausi eivät ole hyvä yhdistelmä Saksan ja Itävallan rajan tuntumassa. Autojono Innsbruckiin menevää tietä mateli kävelyvauhtia. Moottoripyörä on kätevä kulkuneuvo tällaisissa olosuhteessa. Kun olin hetken katsellut mallia paikallisilta motoristeilta, matka alkoi taittua nopeammin. Pahin suma oli poistuttaessa B307 maksulliselta yksityistieltä, jonka toisessa päässä oli siltatyömaa ja liikennevalot. Paikoillaan seisova autojono oli 5 km, moottoripyörällä siitä pääsi ohi.
Kaksi viikkoa matkaa tuli täyteen Itävallassa, mutta emme suinkaan kääntyneet takaisin kotiin päin vaan ajoimme kohti Grossglockneria. Pätkältä peritään 19 euron tiemaksu. Lähdimme kiemurtelemaan virheetöntä baanaa ylös kohti reilussa 2500 m:ssä olevaa korkeinta kohtaa. Mutkat ovat monesti sisäänpäin kallistettuja ja sopivan loivia, ainakin Saksan ja Ranskan pikkuteiden neulansilmien jälkeen. Taivas oli melkein pilvetön, maisemat olivat "vuoristoiset" ja reitti kokemisen arvoinen. Aika varovaisesti ensikertalainen ajeli, eikä pyöräkään ihan terävimmin kiihtynyt jyrkimmissä nousukohdissa. Jotkut alppimaiden asukit päästelivät melkein polvi maassa.
Seuraavana maana tuli Italia, jossa ajoimme Dolomiittien maisemissa. Cortina d'Ampezzo oli karu liian isoksi paisunut alppityylinen turistikylä, joka on talvisin laskettelukeskus. Sijainti vuorten keskellä on ihan hieno, mutta missään Italiassa emme ole tavanneet niin tympeitä ihmisiä. Paikka vaikuttikin vähän rikkaiden italiaanojen lomanvietto- ja näyttäytymispaikalta, jossa käydään vuoristovaelluksella Vuittonit kainalossa ja parkkeerataan Ferrari jalkakäytävälle illallisen ajaksi. Hintataso oli melko kallis. Ympäröivät tiet ovat mukavia, tosin Itävallan jälkeen huonompia pinnaltaan. Yöpymisen hoitaisin jossain muualla kuin Cortinassa, mutta sekin on toki vain oma mielipide.
Me lähdimme muualta etsimään Italiaa sellaisena kun olemme sen oppineet tuntemaan. Päädyimme Udinen kaupunkiin ja se tuntuikin kotoisammalta. Pidimme siellä välipäivän ajeluista.
Aina silloin tällöin tuntui siltä, että vasemman käden sormet ovat sentin liian lyhyet eivätkä ylety hyvin kytkinkahvalle. Päätin ajaa lähimpään Yamaha-huoltoon. Kahva ei ollut vääntynyt vaikka se oli siltä tuntunut ja hetkessä kahva oli säädetty minulle oikeaan paikkaan. Tästä operaatiosta ei veloitettu mitään. Kun olimme jo lähteneet liikkeille, asentaja juoksi vielä perään ja viittoi pysähtymään. Hän oli huomannut, että ketju on liian löysällä. Ja olihan se löysä, vaikka se oli "juuri äsken" Saksassa kiristetty. Ilmeisesti ketju alkoi olla viimesillään, kun venyminen nopeutui. Kaveri sääti ketjujen kireyden tarkasti kuorman kanssa, eikä vieläkään suostunut ottamaan rahaa. Päin vastoin hän muisteli suomalaisia rallikuskeja kuten Henri Toivosta ja Hannu Mikkolaa. Lopulta sain annettua vähän rahaakin sillä verukkeella, että tarjoan oluet.
Udinesta lähtiessä poikkesimme suuressa ostoskeskuksessa, jossa oli myös alan liike Megamoto. Kokeilin läpi laajahkot määrät Alpinestarsin, Dainesen ja Gaernen kenkiä. Kaikkien merkkien tehtaitahan sijaitsee ihan lähistöllä. Jotenkin oli sellainen kutina, että kotimatkalla on vielä käyttöä vedenpitäville kengille ja ostin parhaiten jalkaan sopivat Gaernet sopuhintaan 129 e. Kaupan päälle saimme vielä molemmille liikkeen mainospaidat.
Italiasta suuntasimme kohti Slovenian rajaa pienessä vesisateessa. Slovenian puolella tien pinnat hieman yllättäen paranivat ja Soca-joen laakson mutkatie oli yksi mieleenpainuvimmista koko matkallamme. Vehreä lähes subtrooppinen kasvillisuus ja kostea ilma loivat paikkaan tunnelmaa, jota ei olisi Euroopasta uskonut löytyvän.
Joillakin paikallisilla oli valitettavasti epämiellyttävä tapa leikata mutkissa vauhdilla vastaantulijan kaistalle. Tätäkö se olisi näissä "itäblokin" maissa.
Slovenia jäi meille läpikulkupaikaksi ja tavoittelimme jo Kroatian rajaa. Tähän mennessä olimme olleet pelkästään EU:n aluella, mutta Kroatian rajalla jonotimme passintarkastukseen. Aikataulutuksemme oli sikäli hyvä, että jonot olivat valtavan paljon pidemmät toiseen suuntaan. Saksalaisten kesälomakausi oli päättymässä ja heitä riitti pitkiksi jonoiksi raja-asemalla ja pääväylällä.
Pian näimme Välimeren ja houkutus pysähtyä heti uimaan oli suuri. Lämpötila oli 30 asteen yläpuolella, mutta ajoimme vielä hetken kunnes poikkesimme pieneen rantakylään. Saimme huoneen yksityisten talosta meren rannalta ja menimme uimaan mereen. Hieman mietitytti kun mopo jäi parkkiin palmun alle talon eteen kylän rantakadun varteen, mutta eipä ollut hyviä vaihtoehtojakaan.
Seuraavaksi ajelimme pätkän rantatietä kunnes käännyimme sisämaahan. Olimme 2 yötä Plitvicen kansallispuiston tuntumassa ja välipäivänä kävimme katsastamassa turkoosit järvet ja vesiputoukset. Plitvice on Euroopan mittakaavassa hieno ja omanlaisensa luontokohde, jossa on helppo tehdä pieni lenkki, kun juna vie ylämäkeen ja erimittaisia reittejä pääsee kävelemään alamäkeen.
Kroatiassa oli halpaa. Majoituksia tien varsilla mainostettiin halvimmillaan 70-80 kunalla eli n. 10 eurolla. Tuntuu, että rannikolla ja Plitvicen suunnalla jokainen vähänkään isomman talon omistava laittaa kyltin pihalle ja odottelee pientä lisätienistiä turisteilta. Majoituksia oli siis hyvin helppo löytää ainakin tähän aikaan vuodesta. Ruokakin on halpaa, mutta ei välttämättä kovin kummoista. Meillä ei ollut paikallista valuuttaa, eurot ja Visa kelpasivat kaikille.
Nyt olimme kääntyneet jo kotiinpäin ja otimme vähän vauhtia Kroatian hyviltä maksullisilta moottoriteiltä ja painelimme ohi Zagrebin ja samantien Slovenian läpi takaisin Itävaltaan. Itävallassahan (kuten Sloveniassakin) pitää olla maksullinen vignette eli tarra, jos ajaa moottoriteitä. Jo menomatkalla päädyimme vahingossa pätkälle moottoritietä ja taas olin tehnyt reitin huolimattomasti ja se ohjasi moottoritielle. Tälläkin kertaa menin vaan navigaattorin ohjeiden mukaan ja päästelimme monta kymmentä kilometriä ilman tarraa. En halua tietää sakon suuruutta, mikäli tästä olisi jäänyt kiinni.
Ketjut olivat alkaneet pitää päivä päivältä pahempaa ääntä, eikä rasvauskaan auttanut ja ajattelimme, että emme kuuntele niitä kotiin asti. Myös takajarrupala oli melko lopussa. Itävallan Grazin Yamaha-liikkeessä oli osia hyllyssä ja jätimme pyörän sinne sillä välin kun ajoimme paikallisbussilla vanhaan keskustaan. Saimme melkein kokonaisen taukopäivän, kun haimme pyörän seuraavana iltapäivänä. Kaikki tärinät ja äänet olivat poissa, pyörä oli kuin uusi ja valmiina Itävallan hienoille teille.
Matka-aika alkoi olla vähissä ja otimme suhteellisen suoraa linjaa pohjoiseen, joten seuraavaksi reitille osui Tsekin tasavalta. Pikkutiet olivat osittain huonossa kunnossa ja ajoimme hitaasti Telciin, jossa yövyimme.
Seuraavana päivänä oli matkan ainoa oikea sadepäivä. Goreasu ja uudet ajokengät joutuivat tosi testiin. Molemmat saavat hyvän arvosanan ja olimme Puolassa.
Kolmen ja puolen viikon reissaamisen jälkeen oli jo kova halu kotiin ja tässä vaiheessa varasimme Gdynia-Helsinki lauttaliput. 580 km ja kaksi päivää kuulosti realistiselta Puolassakin.
Puolassa oli hyvin tarjolla aidattuja parkkialueita, joissa setä "valvoo" kopissa. Maksua perittiin 20 zlotyä / yö. Puolassa euroilla maksaessamme otimme muutaman kerran vaihtorahat zloteina ja maksoimme niillä pikkuostokset. Ruoka kuuluu tähän kategoriaan, halvimmillaan jonkinlaisen annoksen sai alle 1,5 eurolla.
Ennakkoon Puolassa ajelu hieman arvelutti. Pitihän se mennä omin silmin katsomaan ja kokemaan.
Välillä teillä on yli 5 cm:n syvyistä teräväreunaista uraa, ikäänkuin tien pohja pursuaisi ulospäin. Välillä tiet ovat virheetöntä asfalttia. Enimmäkseen siltä väliltä. Suomalaiset pienemmät tiet roudan sulamisen aikaan vaativat ihan yhtä paljon tarkkaavaisuutta.
Puolassa näimme eniten tietöitä tällä matkalla. Homma hoidetaan niin, että vähän väliä toinen kaista on suljettu liikenteeltä ja liikennevalot päästävät autot työmaan ohi vuorotellen molemmista suunnista. Tämä hidastaa matkantekoa kummasti.
Puolaan on myös rakenteilla paljon uutta moottoritietä. Ilmeisesti ensi kesän jalkapallon EM-kisat ovat yksi syy suurempimittaiseen tieverkoston parannukseen. Voisi olettaa, että muutamien vuosien kuluttua puolalaiset tiet pärjäävät hyvin eurooppalaisessa vertailussa.
Aggressiivisia ohittelijoita on Puolassa paljon, niitä näkee vilkkaamilla teillä jatkuvasti. Me saimme tällä matkalla pehmeän laskun Kroatian ja Tsekkien kautta, sielläkin näitä sankareita riittää. Mielestäni näiden kanssa pärjää kyllä. Hyvissä ohituspaikoissa suorilla voi itse vähän hiljentää ja antaa tilaa. Koko ajan pitää tarkkailla vastaantulevaa kaistaa sillä silmällä ja mieluiten peesasin jotain autojonoa sopivan etäisyyden päästä.
Voi myös poiketa välillä pääväyliltä. Silloin muuta liikennettä on olemattomasti, mutta teiden kunto voi olla haasteellinen ja keskinopeus sen mukainen.
Hyödyllisimmät matkatavarat olivat miniläppäri ja navigaattori. Ilmaisia WLANeja oli todella hyvin tarjolla joka maassa. Tämä on selvästi muuttunut parin viime vuoden aikana. Netistä voi katsastaa säätilaa, tulevia kohteita, majoitusvaihtoehtoja tai muita tarvittavia palveluja. Varsinkin loppumatkasta kun reitti oli selvä, teimme monesti niin, että katsoimme netistä muutamia majapaikkoja etukäteen, vaikka emme niitä varanneetkaan. Varsinkin pidempinä ajopäivinä on kiva mennä suoraan ennalta valittuun paikkaan.
Koko matka suunnistettiin navigaattorilla (Garmin Zumo 660). Ilman sitä reitti olisi ollut aika lailla erilainen. Nyt menimme välillä pikkuteitä, joita yleiskartoista ei edes löydy. Ja navigaattori tietää aina seuraavan risteyksen, josta pitää poiketa. Toki välillä navi eksyy ajokelvottomille reiteille, mutta se on aika pieni haitta. Ilman navia tulisi ajettua paljon enemmän isompaa tietä ja isompien kaupunkien kautta. Paperikarttaa on hyvä levitellä hotellihuoneessa antamaan isoa kuvaa.
Turhin matkatavara oli ajoasun tikkivuoret ja hyvä näin. Kelit olivat paremmat mitä olisimme voineet toivoa.
Ajankohta: elo-syyskuu 2011
Kesto: 4 viikkoa
Matka: 5850 km
Aloittaessani moottoripyöräilyä mielessäni oli yhdistää se vanhaan suosikkiharrastukseen matkailuun. Keväällä pyörä vaihtui paremmin 2 päällä matka-ajeluun soveltuvaksi ja useamman lähes 1000 km:n Suomen kierroksen jälkeen uskoimme jaksavamme ajaa pidemmänkin reissun. Päätimme katsastaa Eurooppaa moottoripyörän selästä, minä kuskina ja vaimoni kyydissä.
Lähtiessä emme tienneet kuinka pitkälle päätyisimme. Käytännössä ainoa rajoitus oli, että 4 viikon kuluessa olisi syytä olla takaisin. Muutenkin matkan periaatteena oli, että varauksia ei tehdä ja reittiä katsotaan 1-2 päivää eteenpäin. Vähäisistäkin suunnitelmista voisi poiketa jos siltä tuntuisi. Kroatia kummitteli mielessä kaukaisimpana maana, jossa voisimme käydä.
Kun lähtö ensimmäiselle ulkomaan moottoripyörämatkalle koitti, tunne oli hieno ja ainutkertainen. Ajelimme pienessä tihkusateessa Viking Linen terminaaliin Turkuun. Meidän lisäksemme laivaan oli tulossa vain 2 muuta moottoripyörää. Autokannella laitoin pyörän eturenkaan seinää vasten ja laivan henkilökunta vakuutti, että siinä se pysyy ilman liinoja ja pysyihän se.
Aamulla varhain laivan siivooja herätteli vaikkemme olleet mielestämme vielä lähelläkään satamaa. Emme ole viime aikoina tottuneet aikaisiin aamuherätyksiin, mutta unet karisivat silmistä tehokkaasti Tukholman tunnelien melko vilkkaassa arkiaamuliikenteessä. Hetken painelimme E4-moottoritietä kunnes poikkesimme rannikon puolelle pienemmille teille. Se kannatti, varsinkin alkumatkalle osui kapeita välillä vain yhden kaistan levyisiä virheettömällä asfaltilla päällystettyjä tyhjiä maalaisteitä. Suomessa vastaavat tiet olisivat luonnollisesti sorapäällysteisiä. Rikkonaisella rantaviivalla tuli pari lossiakin, joista ensimmäinen kulki puolen tunnin välein ja toinen lyhyempi lähti heti liikkeille kun ajoimme lossille.
Jatkoimme rannikon tuntumassa ajaen E22-tietä vain lyhyitä matkoja. Välillä eksyimme soratiepätkillekin. Koko matkan aikana ohitimme satoja peura/kaurisvaaramerkkejä, mutta ainoa otus tiellä nähtiin Ruotsin syrjäseuduilla. Onneksi se ylitti tien riittävän kaukaa edessämme.
Yöksi päädyimme Kalmarin keskustaan. Ennakkoajatus oli poiketa siltaa pitkin Öölannin saarella, mutta se näytti lättänältä ja seuraavana päivänä otimme suunnan kohti Juutinraumaa. Karlskronan pohjoispuolen pikkutiet olivat tylsiä suomalaistyyppisiä metsäpätkiä, Skånen maaseudulla oli jo vähän mukavampaakin pätkää.
Majapaikan hakeminen jäi taas melko myöhään iltaan, kun ajoimme alkuinnostuksessa vähän pidempää päivää. Malmön seutu olikin koko matkan haastavin yöpaikan löytämisen suhteen. Siinä vaiheessa uskoimme vielä liikaa navigaattorin ehdottamiin majoituksiin, nyt tiedämme, että niihin ei voi luottaa yhtään. Pari navigaattorin tyhjää arpaa, pari erittäin kallista tai täyttä hotellia sekä pientä väsymistä kunnes petipaikka lopulta löytyi.
Seuraavana aamuna taaksemme jäi "Last Exit in Sweden" ja olimme Juutinrauman melko massiivisella sillalla. Tanskasta ei ole paljoa kertomista, ajoimme Rodbyhavnin lautalle enimmäkseen isoja teitä. Lautalle ei tarvita varauksia, maksu hoidetaan tietulliaseman kaltaisessa kopissa ja mopoille on asialliset sidontapaikat. Kolmen vartin lauttamatkan jälkeen ajoimme Lyypekkiin, jossa olimme lopulta 2 yötä. Lepopäivä ajamisesta teki jo hyvää ja se sattui olemaan osittain sateinenkin.
Saksassa ajoimme enimmäkseen keskikokoisia teitä. Niillä on pientä ja vähän isompaa kylää välillä vain muutaman kilometrin välein. Se rytmittää ajoa omalla tavallaan. Kylässä taajamanopeus, kiihdytys maantienopeuteen ja kohta taas jarrutus taajamaan.
Autoja Saksassa on valmistettu ilmeisesti liikaa, niitä oli tien päällä välillä jatkuviksi jonoiksi asti. Moottoripyöriäkin on niin paljon, etteivät ne jaksa edes toisiaan morjestaa. Ehkä viikonloppu lisäsi liikennettä. Ruotsin pikkuteillä totuimme jo siihen, että ajamme käytännössä yksin.
Hannoverin ohituksessa kokeilimme rajoittamatonta autobaanaa pätkän. Näyttäisi, että monin pakoin vanhoja saksalaisten autobahnojen pinnan laatu häviää suomalaisille, kroatialaisille ja puolalaisille. Meidän kuormallamme 150 km/h tuntui riittävältä nopeudelta vallitsevissa tuulissa. Siinäkin vauhdissa taustapeilejä saa tarkkailla huolella, välillä takaa saattaa suhahtaa ajoneuvo reilummalla nopeudella. Näitä nopeita kuskeja oli kyllä jo Tanskankin moottoriteillä, jossa suurin sallittu on paljon vähemmän.
Hannoverin jälkeen tasainen pohjoissaksalainen maisema alkoi jo vähän aaltoilla. Ei aikaakaan, kun pääsin ensimmäistä kertaa kokeilemaan kuinka pyörä taittuu serpentiinimutkiin. Ajolinjat olivat alkuun aika hakusessa.
Ajoimme Mosel-joen laakson kautta kohti Luxemburgia. Viiniviljelmien keskellä ajoimme välillä joen mukaan loivasti kaartuilevaa isompaa tietä ja välillä koukkasimme laaksoa reunustaville rinteille.
Saksassa päivämatkat vakiintuivat 250 km:n paikkeille. Matkan ensimmäisen tuhannen kilometrin aikana takapuoli vähän puutui, mutta onneksi ihminen on sopeutuvainen ja ajokunto koheni matkan edetessä. Silti pidimme siitä, että päivän ajot oli ajettu hyvissä ajoin iltapäivällä, vaikka joka päivä näin ei syystä tai toisesta käynytkään. Koko ajan kuumenevat ilmatkin suosivat aamupäiväpainotteisia siirtymiä.
Saksassa ja Luxemburgissa kävi useaan otteeseen niin, että navigaattoriin suunniteltu päivän reitti osui tielle, joka oli kokonaan suljettu. Eipä se paljon haitannut, kun tieverkosto on niin tiheä, mutta tottakai sulut sattuivat kartalla kiharaisimman näköisille teille.
Alsace oli yksi kohteista mikä oli jo lähtiessä mielessä ja seuraavaksi Ranskan puolella ajoimme tämän alueen kautta. Vanhojen alsacelaiskylien talot olivat kuin karamelleja. Turismi on jännä ilmiö. Vastaavan kokoiset kylät Luxemburgin rajan tuntumassa olivat aavemaisen autioita vailla mitään palveluja, Alsacesssa ne kuhisivat elämää ja enimmäkseen saksalais- sekä ranskalaisturisteja.
Mitä suuremmat parkkialueet kylän keskustan ulkopuolella, sitä vähemmän meillä oli intoa jäädä kyseiseen kylään. Päädyimme pieneen Niedermorschwihriin pariksi yöksi. Majoitus oli länsieurooppalaiseksi huokea 37 e/yö. Välipäivänä ajoimme lyhyen lenkin läheisillä kukkuloilla, jossa oli välillä asfalttipäällysteisiä metsäautoteitä, joilla saattoi tulla tukkirekka keskellä tietä vastaan.
Alsacessa pyörä kellahti parkissa kyljelleen. Hieman alaspäin viettävä maa, vaihde vapaalla, pieni nojaus takalaukkuun ja pyörä valui sen verran eteenpäin, että sivujalka taittui alta. Muistoksi jäivät jäljet sivulaukkuun ja kahvasuojaan sekä kytkinkahva uuteen paikkaan. Ajoa pystyi jatkamaan, mutta turha kaato otti päähän. Jos tässä reissussa joku haaveri piti tapahtua, niin olkoon se tämä.
Reitti oli saavuttanut läntisimmän pisteensä ja Kroatia alkoi vaikuttamaan realistiselta. Olimmekin jo moneen otteeseen kertoneet olevamme matkalla Kroatiaan, kun sitä oli meiltä kyselty. Eiköhän siis toteuteta puheet.
Sitä ennen piti kuitenkin hoitaa uusi takarengas alle. Muutama sähköposti ja asia oli sovittu Saksan puolella Freiburgissa olevaan liikkeeseen. Sillä välin kun Herr Stork laittoi uutta kumia alle, Frau Stork kertoi juttuja Alppien moottoripyöräreiteistä ja näytti paikallisen Moto Guzzi-kerhon valokuva-albumeja. Me ajattelimme ajavamme Alppien "yli" Grossglocknerin kautta, jos vain kelit olisivat suosiolliset.
Etelä-Saksasta ajelimme suhteellisen ripeästi kohti Itävaltaa Boden-järven pohjoisrantaa myötäillen. Vesikuurojakin osui matkalle, mikä tarkoitti, että vasen jalkani oli märkä. TCX:n töppösistä on 3 vuoden vähäisellä käytöllä murtunut sauma ehkä vaihdevivun käyttämisestä aiheutuneen liikkeen seurauksena. Kengän saa kuivaksi seuvaaksi aamuksi vain jos asiaa auttaa hiustenkuivaajalla. Onneksi sellainen kuului paikallisen landgasthofin varustukseen ja maisematkin olivat kohdillaan ensimmäisten lumihuippujen pilkottaessa matalampien pyöreiden kukkuloiden takana. Tietkin olivat nautittavimpia ajettavia tähän mennessä.
Kaunis viikonloppupäivä ja paikallisten kesälomakausi eivät ole hyvä yhdistelmä Saksan ja Itävallan rajan tuntumassa. Autojono Innsbruckiin menevää tietä mateli kävelyvauhtia. Moottoripyörä on kätevä kulkuneuvo tällaisissa olosuhteessa. Kun olin hetken katsellut mallia paikallisilta motoristeilta, matka alkoi taittua nopeammin. Pahin suma oli poistuttaessa B307 maksulliselta yksityistieltä, jonka toisessa päässä oli siltatyömaa ja liikennevalot. Paikoillaan seisova autojono oli 5 km, moottoripyörällä siitä pääsi ohi.
Kaksi viikkoa matkaa tuli täyteen Itävallassa, mutta emme suinkaan kääntyneet takaisin kotiin päin vaan ajoimme kohti Grossglockneria. Pätkältä peritään 19 euron tiemaksu. Lähdimme kiemurtelemaan virheetöntä baanaa ylös kohti reilussa 2500 m:ssä olevaa korkeinta kohtaa. Mutkat ovat monesti sisäänpäin kallistettuja ja sopivan loivia, ainakin Saksan ja Ranskan pikkuteiden neulansilmien jälkeen. Taivas oli melkein pilvetön, maisemat olivat "vuoristoiset" ja reitti kokemisen arvoinen. Aika varovaisesti ensikertalainen ajeli, eikä pyöräkään ihan terävimmin kiihtynyt jyrkimmissä nousukohdissa. Jotkut alppimaiden asukit päästelivät melkein polvi maassa.
Seuraavana maana tuli Italia, jossa ajoimme Dolomiittien maisemissa. Cortina d'Ampezzo oli karu liian isoksi paisunut alppityylinen turistikylä, joka on talvisin laskettelukeskus. Sijainti vuorten keskellä on ihan hieno, mutta missään Italiassa emme ole tavanneet niin tympeitä ihmisiä. Paikka vaikuttikin vähän rikkaiden italiaanojen lomanvietto- ja näyttäytymispaikalta, jossa käydään vuoristovaelluksella Vuittonit kainalossa ja parkkeerataan Ferrari jalkakäytävälle illallisen ajaksi. Hintataso oli melko kallis. Ympäröivät tiet ovat mukavia, tosin Itävallan jälkeen huonompia pinnaltaan. Yöpymisen hoitaisin jossain muualla kuin Cortinassa, mutta sekin on toki vain oma mielipide.
Me lähdimme muualta etsimään Italiaa sellaisena kun olemme sen oppineet tuntemaan. Päädyimme Udinen kaupunkiin ja se tuntuikin kotoisammalta. Pidimme siellä välipäivän ajeluista.
Aina silloin tällöin tuntui siltä, että vasemman käden sormet ovat sentin liian lyhyet eivätkä ylety hyvin kytkinkahvalle. Päätin ajaa lähimpään Yamaha-huoltoon. Kahva ei ollut vääntynyt vaikka se oli siltä tuntunut ja hetkessä kahva oli säädetty minulle oikeaan paikkaan. Tästä operaatiosta ei veloitettu mitään. Kun olimme jo lähteneet liikkeille, asentaja juoksi vielä perään ja viittoi pysähtymään. Hän oli huomannut, että ketju on liian löysällä. Ja olihan se löysä, vaikka se oli "juuri äsken" Saksassa kiristetty. Ilmeisesti ketju alkoi olla viimesillään, kun venyminen nopeutui. Kaveri sääti ketjujen kireyden tarkasti kuorman kanssa, eikä vieläkään suostunut ottamaan rahaa. Päin vastoin hän muisteli suomalaisia rallikuskeja kuten Henri Toivosta ja Hannu Mikkolaa. Lopulta sain annettua vähän rahaakin sillä verukkeella, että tarjoan oluet.
Udinesta lähtiessä poikkesimme suuressa ostoskeskuksessa, jossa oli myös alan liike Megamoto. Kokeilin läpi laajahkot määrät Alpinestarsin, Dainesen ja Gaernen kenkiä. Kaikkien merkkien tehtaitahan sijaitsee ihan lähistöllä. Jotenkin oli sellainen kutina, että kotimatkalla on vielä käyttöä vedenpitäville kengille ja ostin parhaiten jalkaan sopivat Gaernet sopuhintaan 129 e. Kaupan päälle saimme vielä molemmille liikkeen mainospaidat.
Italiasta suuntasimme kohti Slovenian rajaa pienessä vesisateessa. Slovenian puolella tien pinnat hieman yllättäen paranivat ja Soca-joen laakson mutkatie oli yksi mieleenpainuvimmista koko matkallamme. Vehreä lähes subtrooppinen kasvillisuus ja kostea ilma loivat paikkaan tunnelmaa, jota ei olisi Euroopasta uskonut löytyvän.
Joillakin paikallisilla oli valitettavasti epämiellyttävä tapa leikata mutkissa vauhdilla vastaantulijan kaistalle. Tätäkö se olisi näissä "itäblokin" maissa.
Slovenia jäi meille läpikulkupaikaksi ja tavoittelimme jo Kroatian rajaa. Tähän mennessä olimme olleet pelkästään EU:n aluella, mutta Kroatian rajalla jonotimme passintarkastukseen. Aikataulutuksemme oli sikäli hyvä, että jonot olivat valtavan paljon pidemmät toiseen suuntaan. Saksalaisten kesälomakausi oli päättymässä ja heitä riitti pitkiksi jonoiksi raja-asemalla ja pääväylällä.
Pian näimme Välimeren ja houkutus pysähtyä heti uimaan oli suuri. Lämpötila oli 30 asteen yläpuolella, mutta ajoimme vielä hetken kunnes poikkesimme pieneen rantakylään. Saimme huoneen yksityisten talosta meren rannalta ja menimme uimaan mereen. Hieman mietitytti kun mopo jäi parkkiin palmun alle talon eteen kylän rantakadun varteen, mutta eipä ollut hyviä vaihtoehtojakaan.
Seuraavaksi ajelimme pätkän rantatietä kunnes käännyimme sisämaahan. Olimme 2 yötä Plitvicen kansallispuiston tuntumassa ja välipäivänä kävimme katsastamassa turkoosit järvet ja vesiputoukset. Plitvice on Euroopan mittakaavassa hieno ja omanlaisensa luontokohde, jossa on helppo tehdä pieni lenkki, kun juna vie ylämäkeen ja erimittaisia reittejä pääsee kävelemään alamäkeen.
Kroatiassa oli halpaa. Majoituksia tien varsilla mainostettiin halvimmillaan 70-80 kunalla eli n. 10 eurolla. Tuntuu, että rannikolla ja Plitvicen suunnalla jokainen vähänkään isomman talon omistava laittaa kyltin pihalle ja odottelee pientä lisätienistiä turisteilta. Majoituksia oli siis hyvin helppo löytää ainakin tähän aikaan vuodesta. Ruokakin on halpaa, mutta ei välttämättä kovin kummoista. Meillä ei ollut paikallista valuuttaa, eurot ja Visa kelpasivat kaikille.
Nyt olimme kääntyneet jo kotiinpäin ja otimme vähän vauhtia Kroatian hyviltä maksullisilta moottoriteiltä ja painelimme ohi Zagrebin ja samantien Slovenian läpi takaisin Itävaltaan. Itävallassahan (kuten Sloveniassakin) pitää olla maksullinen vignette eli tarra, jos ajaa moottoriteitä. Jo menomatkalla päädyimme vahingossa pätkälle moottoritietä ja taas olin tehnyt reitin huolimattomasti ja se ohjasi moottoritielle. Tälläkin kertaa menin vaan navigaattorin ohjeiden mukaan ja päästelimme monta kymmentä kilometriä ilman tarraa. En halua tietää sakon suuruutta, mikäli tästä olisi jäänyt kiinni.
Ketjut olivat alkaneet pitää päivä päivältä pahempaa ääntä, eikä rasvauskaan auttanut ja ajattelimme, että emme kuuntele niitä kotiin asti. Myös takajarrupala oli melko lopussa. Itävallan Grazin Yamaha-liikkeessä oli osia hyllyssä ja jätimme pyörän sinne sillä välin kun ajoimme paikallisbussilla vanhaan keskustaan. Saimme melkein kokonaisen taukopäivän, kun haimme pyörän seuraavana iltapäivänä. Kaikki tärinät ja äänet olivat poissa, pyörä oli kuin uusi ja valmiina Itävallan hienoille teille.
Matka-aika alkoi olla vähissä ja otimme suhteellisen suoraa linjaa pohjoiseen, joten seuraavaksi reitille osui Tsekin tasavalta. Pikkutiet olivat osittain huonossa kunnossa ja ajoimme hitaasti Telciin, jossa yövyimme.
Seuraavana päivänä oli matkan ainoa oikea sadepäivä. Goreasu ja uudet ajokengät joutuivat tosi testiin. Molemmat saavat hyvän arvosanan ja olimme Puolassa.
Kolmen ja puolen viikon reissaamisen jälkeen oli jo kova halu kotiin ja tässä vaiheessa varasimme Gdynia-Helsinki lauttaliput. 580 km ja kaksi päivää kuulosti realistiselta Puolassakin.
Puolassa oli hyvin tarjolla aidattuja parkkialueita, joissa setä "valvoo" kopissa. Maksua perittiin 20 zlotyä / yö. Puolassa euroilla maksaessamme otimme muutaman kerran vaihtorahat zloteina ja maksoimme niillä pikkuostokset. Ruoka kuuluu tähän kategoriaan, halvimmillaan jonkinlaisen annoksen sai alle 1,5 eurolla.
Ennakkoon Puolassa ajelu hieman arvelutti. Pitihän se mennä omin silmin katsomaan ja kokemaan.
Välillä teillä on yli 5 cm:n syvyistä teräväreunaista uraa, ikäänkuin tien pohja pursuaisi ulospäin. Välillä tiet ovat virheetöntä asfalttia. Enimmäkseen siltä väliltä. Suomalaiset pienemmät tiet roudan sulamisen aikaan vaativat ihan yhtä paljon tarkkaavaisuutta.
Puolassa näimme eniten tietöitä tällä matkalla. Homma hoidetaan niin, että vähän väliä toinen kaista on suljettu liikenteeltä ja liikennevalot päästävät autot työmaan ohi vuorotellen molemmista suunnista. Tämä hidastaa matkantekoa kummasti.
Puolaan on myös rakenteilla paljon uutta moottoritietä. Ilmeisesti ensi kesän jalkapallon EM-kisat ovat yksi syy suurempimittaiseen tieverkoston parannukseen. Voisi olettaa, että muutamien vuosien kuluttua puolalaiset tiet pärjäävät hyvin eurooppalaisessa vertailussa.
Aggressiivisia ohittelijoita on Puolassa paljon, niitä näkee vilkkaamilla teillä jatkuvasti. Me saimme tällä matkalla pehmeän laskun Kroatian ja Tsekkien kautta, sielläkin näitä sankareita riittää. Mielestäni näiden kanssa pärjää kyllä. Hyvissä ohituspaikoissa suorilla voi itse vähän hiljentää ja antaa tilaa. Koko ajan pitää tarkkailla vastaantulevaa kaistaa sillä silmällä ja mieluiten peesasin jotain autojonoa sopivan etäisyyden päästä.
Voi myös poiketa välillä pääväyliltä. Silloin muuta liikennettä on olemattomasti, mutta teiden kunto voi olla haasteellinen ja keskinopeus sen mukainen.
Hyödyllisimmät matkatavarat olivat miniläppäri ja navigaattori. Ilmaisia WLANeja oli todella hyvin tarjolla joka maassa. Tämä on selvästi muuttunut parin viime vuoden aikana. Netistä voi katsastaa säätilaa, tulevia kohteita, majoitusvaihtoehtoja tai muita tarvittavia palveluja. Varsinkin loppumatkasta kun reitti oli selvä, teimme monesti niin, että katsoimme netistä muutamia majapaikkoja etukäteen, vaikka emme niitä varanneetkaan. Varsinkin pidempinä ajopäivinä on kiva mennä suoraan ennalta valittuun paikkaan.
Koko matka suunnistettiin navigaattorilla (Garmin Zumo 660). Ilman sitä reitti olisi ollut aika lailla erilainen. Nyt menimme välillä pikkuteitä, joita yleiskartoista ei edes löydy. Ja navigaattori tietää aina seuraavan risteyksen, josta pitää poiketa. Toki välillä navi eksyy ajokelvottomille reiteille, mutta se on aika pieni haitta. Ilman navia tulisi ajettua paljon enemmän isompaa tietä ja isompien kaupunkien kautta. Paperikarttaa on hyvä levitellä hotellihuoneessa antamaan isoa kuvaa.
Turhin matkatavara oli ajoasun tikkivuoret ja hyvä näin. Kelit olivat paremmat mitä olisimme voineet toivoa.
