Reitti: Tampere-Vaasa-Uumaja-Trondheim-Geiranger-Kapellskär-Naantali-Tampere (linkki karkeaan reittiin)
Ajankohta: kesäkuu 2012
Kesto: 12 päivää
Matka: 3000 km
Niinhän siinä sitten kävi, että viime kesän ensimmäiseltä ulkomaille suuntautuneelta moottoripyöräilyretkeltä jäi kova polte päästä vastaavan tapaiselle matkalle uudestaan. Talven pimeinä iltoina luin Alppien passoista ja tein jopa kuvitteellisen Euroopan reitin, jonka voisi ajella kesällä.
Kevään edetessä selvisi, että minulla ja vaimollani olisi kesäkuussa 2 viikon yhteinen loma. Mielikuvat ajaa Piemonteen ja viipyä siellä hieman pidempään eivät parhaalla mahdollisella tavalla sopineet tähän aikatauluun. Viime kesän matkalla olimme oppineet, mikä on meille sopiva matkavauhti ja Italia oli nyt vaan hieman liian kaukana. Rekkakuljetus tai vuokraus paikanpäällä kävivät myös mielessä, mutta eivät tuntuneet omalta vaihtoehdolta juuri nyt.
Karttaa katsellessa lähempänä olevista kohteista nousi heti esiin Norja. Olen käynyt Oslossa ja lapsena Pohjois-Norjassa, mutta siinä kaikki kokemukset tuosta luonnonkauniista naapurimaasta. Odotuksissa oli, että Norjassa olisi paljon hienoja maisemia ja teitä. Atlantic Road oli tuttu jostain automainoksesta, mutta se ei vakuuttanut. Geiranger-vuono ja Trollstigenin serpentiinitie sen sijaan pääsivät alustavalle reitille.
Loman lähestyessä sääennusteita tuli vilkuiltua suurella mielenkiinnolla. Ennakkomielikuvissa Norjassa sataa usein ja voi olla kesälläkin viileää. Se ei kuitenkaan yhtään haitannut, halusimme mennä paikan päälle katsomaan ja kokemaan.
Lopulta odotettu lähtö koitti ja matka alkoi ajamalla Vaasaan, jossa yövyimme Vaskiluodon leirintäalueella. Siitä olisi lyhyt matka seuraavana aamuna RG Linen terminaaliin, josta matkustaisimme Ruotsin puolelle. Ainakin tänä kesänä RG Linen konkurssipesä liikennöi väliä ja hinnat ovat laskeneet aikaisemmasta. Meidät 81 euron hinta (2 henkilöä ja 1 pyörä SMOTOn alennuksella) houkutteli ylittämään meren tältä kohdalta.
4 tunnin lauttamatkan ja lihapulla-annoksen jälkeen teki jo kovasti mieli ajamaan. Olin tehnyt etukäteen Garminin Mapsourcella reitin, joka kiemurteli pienempiä teitä. Karttaohjelmassa on tieto sorateistä, mutta kävi ilmi, että täällä päin tiedoissa on paljon virheitä. Onneksi ruotsalaiset soratiet olivat kovapintaisia ja irtosorattomia ja pääsimme etenemään niitäkin melko vauhdikkaasti Högäkustenin kallio- ja järvimaisemissa. Ensimmäisenä Ruotsin ajopäivänä matka ei edennyt linnuntietä paljoakaan, mutta kauempana rannikosta tievaihtoehdot vähenivät ja Norjan raja alkoi lähestymään.
Vietimme toisen ja viimeisen telttäyön Östersundin läheisyydessä. Kesämakuupussimme olivat osoittautuneet hieman viileiksi Skandinavian kesäöissä.
Matkan edetessä maisemat muuttuivat hieman Suomen Lapin kaltaisiksi. Åren tienoilla näkyviin tulivat ensimmäiset osittain lumihuippuiset tunturit. Norjan rajalta tie alkoi laskettelemaan alaspäin jokiuomaa myötäillen.
Yövyimme Trondheimin vuonon rannalla kivassa leirintäalueen mökissä. Tämänkaltaiset mökit osoittautuivatkin meille parhaaksi majoitusvaihtoehdoksi ja päädyimme yöpymään Norjassa pelkästään sellaisissa. Tarjontaa oli paljon ainakin meidän reitillämme. Kaikissa oli sähköpatteri, jolla sisälämpötilan saa haluamakseen. Lähes kaikissa oli jääkaappi, jonka kyllä otimme aina pois seinästä. Eväät säilyivät ulkoläpötilassakin ja näin mökeistä tuli aivan hiljaisia. Liesi oli kaikissa, mutta kattiloita ja astioita vain muutamissa. Yhtä lukuun ottamatta kaikissa oli ilmainen langaton internet. Suihkujen toimiminen vain poleteilla ja kolikoilla oli yleistä. Hinta-laatusuhteeltaan parhaita olivat pienet yksittäisten perheiden pitämät paikat. Mökkiöiden hinnat olivat haarukassa 350-550 NOK (43-76e) ja yhdessäkään paikassa ei ollut täyttä vielä tähän aikaan vuodesta. Yleensä yhdessä mökissä olisi ollut tilaa neljällekin.
Seuraavana aamuna satoi rankasti. Päätimme jäädä samaan mökkiin toiseksikin yöksi lepuuttamaan hieman kipeytynyttä alaselkääni ja ajoimme ainoastaan ruokakauppaan. Kassalla leuka oli loksahtaa lattiaan. Pienet ostoksemme maksoivat lähes 50 euroa. Olin kyllä tietoinen, että Norjassa on kallista, mutta että ruoka on näin kallista. Suomessa on halpaa tähän verrattuna.
Sade loppui illalla ja seuraavana päivänä suuntasimme kohti etelää. Hetken kuluttua tie kiemurteli pitkät matkat luonnonkoskea seuraillen. Vastaavia koskenlaskupätkiä näimme myöhemmin useita. Iltapäivällä kiersimme jo vuonojen rantoja tehden välillä poikkeamia korkeammalle merenpinnasta.
Tiet ja maisemat alkoivat vastata odotuksia. Ilmakin oli oikein hyvä, vaikka välillä tulikin sadekuuroja juuri sillä puolen vuorta tai vuonoa, missä itse olimme. Tie oli kuiva silloin kuin satoi ja märkä silloin kun ei satanut. Vuorien ja vuonojen keskellä säätila voi muuttua nopeastikin.
Ravintoloihin näillä seuduilla ei vahingossa törmää. Missään ei ole edes Suomen ja Ruotsin syrjäisemmilläkin seuduilla yleisiä kebab-pizzerioita tai emme vaan löytäneet niitä. Kaupungeissa tilanne olisi varmasti toinen, mutta niissä emme käyneet. Syömisten suhteen aloimmekin tehdä niin, että ostimme ilta- ja aamupalan Coop-marketeista ja kun pysähdyimme johonkin sopivaan mökkikylään, ei tarvinnut enää miettiä mistä saisi ruokaa.
Reissu alkoi olla puolessa välissä ja seitsemäs matkapäivä valkeni täysin pilvettömänä. Sinisen taivaan alla lähdimme kohti peikon tikkaita eli Trollstigeniä, joka on Norjan kuuluisin turistitie.
Itse serpentiinipätkä ei ole mikään erikoinen ajaa. Tiukkoja neulansilmiä ja lähes suoraa pätkää seuraavaan neulansilmään, joita on kaikkiaan 11. Tie on kapeanpuoleinen, mutta tähän aikaan vuodesta muuta liikennettä oli melko vähän. Lähes kaikki ulkomaalaisturistit olivat joko saksalaisia tai hollantilaisia. Muunmaalaiset olivat harvinaisuus. Norjassa emme törmänneet yhteenkään suomalaiseen.
Tie 63 Trollstigenistä jatkui vuorten välissä mukavasti mutkitellen välillä lumenkin keskellä.
Pikkuhiljaa laskimme seuraavan vuonon rantaan, jossa pieni autolautta vei meidät toiselle rannalle n. 10 euron hintaan. Pienen ajon jälkeen maisema aukesi Geiranger-vuonolle lintuperspektiivistä. Tämä vuono on niin jyrkkäreunainen, että vesiputoukset suihkuavat sen seinämiä ja rantaan ei ole voitu rakentaa tietä. Alunperin olin ajatellut ajella näissä komeissa maisemissa Hellesyltiin autolautalla, mutta onneksi tulin järkiini. Ei se vuono kummemmalta näytä veden pinnan tasosta ja moottoripyöräilemäänhän tänne on tultu, eikä lauttamatkustajiksi.
Syvällä Geiranger-vuonolla oli ankkurissa kaksi suurta valtameriristeilijää. Ilmeisesti kaikki tuhannet matkustajat oli pakattu bussien kyytiin ja kuljetettu jollekin näköalapaikalle katsomaan vuononäkymiä. Olimme nousemassa serpentiiniä Geirangerin kylästä kun busseja tuli toinen toisensa perään vastaan neulansilmämutkissa poikittain. Tuli mieleen, että kyllähän täällä moottoripyörällä sekaan mahtuu. Toista se olisi asuntovaunun vetäminen. Ei ihme, että suuri osa karavaanareista liikkuu matkailuautoilla ja asuntovaunut ovat lähes pysyväisparkissa leirintäalueilla. Ylempänä tie rauhoittui ja kasvillisuus muuttui pikkuhiljaa karummaksi.
Geirangerista noustuaan tie meni hetken matkaa lähes puolentoista kilometrin korkeudessa merenpinnasta. Tällaisia maisemia en etukäteen ollut odottanut ja ne olivat todella hienoja. Suomen Lapissa on hieman vastaavaa, ei tosin yhtä jyrkkiä maastonmuotoja. Siellä liikutaan jalan, suksilla tai moottorikelkalla, täällä menee sulat tiet lumivallien keskellä. Aurauskeppien pituudesta päätellen talvella lunta voi olla todella reippaasti.
Kun emme menneet Hellesyltiin, olin katsonut kartasta uuden reitin tietä 258. Sehän olikin soratie reilulla irtosepelillä, joten päätimme jatkaa tietä 15 länteen tunturimaisemien keskellä.
Päivä oli moottoripyörämatkailua parhaimmillaan. Tiet ja maisemat olivat hienoja ja hyvin vaihtelevia. Illalla ruohokattoisen mökkimme ulkoseinässä lämpömittari näytti +24 astetta vaikka olimme vielä yli 400 metrin korkeudella merenpinnasta. Tämä selittää, miksi busseja väistellessä tuli tikkivuorissa hiki. Viilennystä oli kyllä helppo hakea lumesta.
Seuraava päivä oli myös lämmin. Kompensoimme asiaa nousemalla Jotunheimenin vuoristoaluetta sivuavaa tietä 55 jälleen yli kilometrin korkeuteen. Siellä täällä tien laidassa oli lampaita. Lumimaisemien jälkeen serpentiinitie putosi Lustrafjordenin rantaan. Alhaalla oli niin kuuma, että lopetimme ajelun hyvissä ajoin iltapäivällä.
Yön nukuttuamme tuntui, että voisimme jo lähteä kotiinpäin. Sää oli ollut niin täydellinen, että se ei voinut kuin huonontua ja siltä ennusteiden mukaan näyttikin. Lisäksi selkäni tulisi toipumaan paremmin kotihoidossa vaikkapa Euro2012-välieriä seuraten. Norjassa olisi varmasti vielä paljon lisää nähtävää ja meillä olisi muutama päivä aikaa, mutta päätös suunnata kohti Kapellskäriä piti. Jääpähän vielä reilusti uusia paikkoja koluttavaksi, jos päädymme tännepäin myöhemmin uudestaan.
Ajoimme tämän retken viimeisen vuononranta-tunneli-serpentiini-tunturipätkän. Uutena kokemuksena olivat tien 53 muutama lyhyt jyrkästi kaartuva tunneli. Niissä ei ollut keinovalaistusta eli tunneliin piti mennä hieman sokkona ja hetken päästä näki ulospääsyaukon valon, jota kohti sai tähdätä. Reitin aikaisemmissa tunneleissa oli ollut sähkövalot, mutta yleensä niin himmeät, että liian tummilla aurinkolaseilla ei ole mukava ajaa useamman kilometrin pätkää.
Serpentiininousun jälkeen suunnistimme pienessä sateessa Lillehammerin suuntaan ja sieltä myöhemmin Ruotsin puolelle. Pikkuhiljaa maisemat palautuivat lähelle suomalaistyyppistä. Suomeen verrattuna jäi ihmetyttämään, eikö Norjassa ja Ruotsissa ole yhtäkään hyttystä. Mitä pahaa suomalaiset ovat tehneet?
Vaikka sääennusteet lupasivat sateita Ruotsiin, päätimme varata lautan seuraavalle aamulle ja jatkaa täyttä marssivauhtiamme Kapellskäriin. Vettä tulikin sitten ihan kunnolla. Jos ajaisi tällaisissa olosuhteissa useammin, niin sadeasu menisi hankintaan. Eniten vettä meni läpi hanskoista. Tuuli oli myös aika navakkaa. Pääsimme perille rannikon tuntumaan ja hotellihuone kelpasi. Hyvä puoli on se, että tällaisen päivän jälkeen pienet sateet eivät enää tunnu missään.
Suomeen palaavat matkat päättyvät näköjään jonkinlaiseen laivamatkaan. Valitsimme nopeimman vaihtoehdon. Itämeren aallot keinuttivat Finnarrow-paattia maakravun mielestä reippaasti. Onneksi avomerta oli vain muutaman tunnin pätkä, kunnes laiva tuli suojaisempaan Ahvenanmaan saaristoon. Laivamatka sujui leppoisasti matkakertomusta kirjoittaen ja matkalipun hintaan (2 henkilöä ja 1 pyörä SMOTOn alennuksella 123 euroa) sisältyvistä kahdesta ateriasta nauttien. Ensimmäinen niistä tosin oli meille liian aikaisin, melkein heti hotelliaamiaisen perään.
Suomessa keli oli lähes kuiva ja ajelimme tuttuja reittejä kotiin saunomaan. Retki oli kaikin puolin onnistunut ja palkitseva. Lähdemme heti tilaisuuden tullen jälleen matkamoottoripyöräilemään, todennäköisesti vaihteeksi jonnekin etelämpään.
Ajankohta: kesäkuu 2012
Kesto: 12 päivää
Matka: 3000 km
Niinhän siinä sitten kävi, että viime kesän ensimmäiseltä ulkomaille suuntautuneelta moottoripyöräilyretkeltä jäi kova polte päästä vastaavan tapaiselle matkalle uudestaan. Talven pimeinä iltoina luin Alppien passoista ja tein jopa kuvitteellisen Euroopan reitin, jonka voisi ajella kesällä.
Kevään edetessä selvisi, että minulla ja vaimollani olisi kesäkuussa 2 viikon yhteinen loma. Mielikuvat ajaa Piemonteen ja viipyä siellä hieman pidempään eivät parhaalla mahdollisella tavalla sopineet tähän aikatauluun. Viime kesän matkalla olimme oppineet, mikä on meille sopiva matkavauhti ja Italia oli nyt vaan hieman liian kaukana. Rekkakuljetus tai vuokraus paikanpäällä kävivät myös mielessä, mutta eivät tuntuneet omalta vaihtoehdolta juuri nyt.
Karttaa katsellessa lähempänä olevista kohteista nousi heti esiin Norja. Olen käynyt Oslossa ja lapsena Pohjois-Norjassa, mutta siinä kaikki kokemukset tuosta luonnonkauniista naapurimaasta. Odotuksissa oli, että Norjassa olisi paljon hienoja maisemia ja teitä. Atlantic Road oli tuttu jostain automainoksesta, mutta se ei vakuuttanut. Geiranger-vuono ja Trollstigenin serpentiinitie sen sijaan pääsivät alustavalle reitille.
Loman lähestyessä sääennusteita tuli vilkuiltua suurella mielenkiinnolla. Ennakkomielikuvissa Norjassa sataa usein ja voi olla kesälläkin viileää. Se ei kuitenkaan yhtään haitannut, halusimme mennä paikan päälle katsomaan ja kokemaan.
Lopulta odotettu lähtö koitti ja matka alkoi ajamalla Vaasaan, jossa yövyimme Vaskiluodon leirintäalueella. Siitä olisi lyhyt matka seuraavana aamuna RG Linen terminaaliin, josta matkustaisimme Ruotsin puolelle. Ainakin tänä kesänä RG Linen konkurssipesä liikennöi väliä ja hinnat ovat laskeneet aikaisemmasta. Meidät 81 euron hinta (2 henkilöä ja 1 pyörä SMOTOn alennuksella) houkutteli ylittämään meren tältä kohdalta.
4 tunnin lauttamatkan ja lihapulla-annoksen jälkeen teki jo kovasti mieli ajamaan. Olin tehnyt etukäteen Garminin Mapsourcella reitin, joka kiemurteli pienempiä teitä. Karttaohjelmassa on tieto sorateistä, mutta kävi ilmi, että täällä päin tiedoissa on paljon virheitä. Onneksi ruotsalaiset soratiet olivat kovapintaisia ja irtosorattomia ja pääsimme etenemään niitäkin melko vauhdikkaasti Högäkustenin kallio- ja järvimaisemissa. Ensimmäisenä Ruotsin ajopäivänä matka ei edennyt linnuntietä paljoakaan, mutta kauempana rannikosta tievaihtoehdot vähenivät ja Norjan raja alkoi lähestymään.
Vietimme toisen ja viimeisen telttäyön Östersundin läheisyydessä. Kesämakuupussimme olivat osoittautuneet hieman viileiksi Skandinavian kesäöissä.
Matkan edetessä maisemat muuttuivat hieman Suomen Lapin kaltaisiksi. Åren tienoilla näkyviin tulivat ensimmäiset osittain lumihuippuiset tunturit. Norjan rajalta tie alkoi laskettelemaan alaspäin jokiuomaa myötäillen.
Yövyimme Trondheimin vuonon rannalla kivassa leirintäalueen mökissä. Tämänkaltaiset mökit osoittautuivatkin meille parhaaksi majoitusvaihtoehdoksi ja päädyimme yöpymään Norjassa pelkästään sellaisissa. Tarjontaa oli paljon ainakin meidän reitillämme. Kaikissa oli sähköpatteri, jolla sisälämpötilan saa haluamakseen. Lähes kaikissa oli jääkaappi, jonka kyllä otimme aina pois seinästä. Eväät säilyivät ulkoläpötilassakin ja näin mökeistä tuli aivan hiljaisia. Liesi oli kaikissa, mutta kattiloita ja astioita vain muutamissa. Yhtä lukuun ottamatta kaikissa oli ilmainen langaton internet. Suihkujen toimiminen vain poleteilla ja kolikoilla oli yleistä. Hinta-laatusuhteeltaan parhaita olivat pienet yksittäisten perheiden pitämät paikat. Mökkiöiden hinnat olivat haarukassa 350-550 NOK (43-76e) ja yhdessäkään paikassa ei ollut täyttä vielä tähän aikaan vuodesta. Yleensä yhdessä mökissä olisi ollut tilaa neljällekin.
Seuraavana aamuna satoi rankasti. Päätimme jäädä samaan mökkiin toiseksikin yöksi lepuuttamaan hieman kipeytynyttä alaselkääni ja ajoimme ainoastaan ruokakauppaan. Kassalla leuka oli loksahtaa lattiaan. Pienet ostoksemme maksoivat lähes 50 euroa. Olin kyllä tietoinen, että Norjassa on kallista, mutta että ruoka on näin kallista. Suomessa on halpaa tähän verrattuna.
Sade loppui illalla ja seuraavana päivänä suuntasimme kohti etelää. Hetken kuluttua tie kiemurteli pitkät matkat luonnonkoskea seuraillen. Vastaavia koskenlaskupätkiä näimme myöhemmin useita. Iltapäivällä kiersimme jo vuonojen rantoja tehden välillä poikkeamia korkeammalle merenpinnasta.
Tiet ja maisemat alkoivat vastata odotuksia. Ilmakin oli oikein hyvä, vaikka välillä tulikin sadekuuroja juuri sillä puolen vuorta tai vuonoa, missä itse olimme. Tie oli kuiva silloin kuin satoi ja märkä silloin kun ei satanut. Vuorien ja vuonojen keskellä säätila voi muuttua nopeastikin.
Ravintoloihin näillä seuduilla ei vahingossa törmää. Missään ei ole edes Suomen ja Ruotsin syrjäisemmilläkin seuduilla yleisiä kebab-pizzerioita tai emme vaan löytäneet niitä. Kaupungeissa tilanne olisi varmasti toinen, mutta niissä emme käyneet. Syömisten suhteen aloimmekin tehdä niin, että ostimme ilta- ja aamupalan Coop-marketeista ja kun pysähdyimme johonkin sopivaan mökkikylään, ei tarvinnut enää miettiä mistä saisi ruokaa.
Reissu alkoi olla puolessa välissä ja seitsemäs matkapäivä valkeni täysin pilvettömänä. Sinisen taivaan alla lähdimme kohti peikon tikkaita eli Trollstigeniä, joka on Norjan kuuluisin turistitie.
Itse serpentiinipätkä ei ole mikään erikoinen ajaa. Tiukkoja neulansilmiä ja lähes suoraa pätkää seuraavaan neulansilmään, joita on kaikkiaan 11. Tie on kapeanpuoleinen, mutta tähän aikaan vuodesta muuta liikennettä oli melko vähän. Lähes kaikki ulkomaalaisturistit olivat joko saksalaisia tai hollantilaisia. Muunmaalaiset olivat harvinaisuus. Norjassa emme törmänneet yhteenkään suomalaiseen.
Tie 63 Trollstigenistä jatkui vuorten välissä mukavasti mutkitellen välillä lumenkin keskellä.
Pikkuhiljaa laskimme seuraavan vuonon rantaan, jossa pieni autolautta vei meidät toiselle rannalle n. 10 euron hintaan. Pienen ajon jälkeen maisema aukesi Geiranger-vuonolle lintuperspektiivistä. Tämä vuono on niin jyrkkäreunainen, että vesiputoukset suihkuavat sen seinämiä ja rantaan ei ole voitu rakentaa tietä. Alunperin olin ajatellut ajella näissä komeissa maisemissa Hellesyltiin autolautalla, mutta onneksi tulin järkiini. Ei se vuono kummemmalta näytä veden pinnan tasosta ja moottoripyöräilemäänhän tänne on tultu, eikä lauttamatkustajiksi.
Syvällä Geiranger-vuonolla oli ankkurissa kaksi suurta valtameriristeilijää. Ilmeisesti kaikki tuhannet matkustajat oli pakattu bussien kyytiin ja kuljetettu jollekin näköalapaikalle katsomaan vuononäkymiä. Olimme nousemassa serpentiiniä Geirangerin kylästä kun busseja tuli toinen toisensa perään vastaan neulansilmämutkissa poikittain. Tuli mieleen, että kyllähän täällä moottoripyörällä sekaan mahtuu. Toista se olisi asuntovaunun vetäminen. Ei ihme, että suuri osa karavaanareista liikkuu matkailuautoilla ja asuntovaunut ovat lähes pysyväisparkissa leirintäalueilla. Ylempänä tie rauhoittui ja kasvillisuus muuttui pikkuhiljaa karummaksi.
Geirangerista noustuaan tie meni hetken matkaa lähes puolentoista kilometrin korkeudessa merenpinnasta. Tällaisia maisemia en etukäteen ollut odottanut ja ne olivat todella hienoja. Suomen Lapissa on hieman vastaavaa, ei tosin yhtä jyrkkiä maastonmuotoja. Siellä liikutaan jalan, suksilla tai moottorikelkalla, täällä menee sulat tiet lumivallien keskellä. Aurauskeppien pituudesta päätellen talvella lunta voi olla todella reippaasti.
Kun emme menneet Hellesyltiin, olin katsonut kartasta uuden reitin tietä 258. Sehän olikin soratie reilulla irtosepelillä, joten päätimme jatkaa tietä 15 länteen tunturimaisemien keskellä.
Päivä oli moottoripyörämatkailua parhaimmillaan. Tiet ja maisemat olivat hienoja ja hyvin vaihtelevia. Illalla ruohokattoisen mökkimme ulkoseinässä lämpömittari näytti +24 astetta vaikka olimme vielä yli 400 metrin korkeudella merenpinnasta. Tämä selittää, miksi busseja väistellessä tuli tikkivuorissa hiki. Viilennystä oli kyllä helppo hakea lumesta.
Seuraava päivä oli myös lämmin. Kompensoimme asiaa nousemalla Jotunheimenin vuoristoaluetta sivuavaa tietä 55 jälleen yli kilometrin korkeuteen. Siellä täällä tien laidassa oli lampaita. Lumimaisemien jälkeen serpentiinitie putosi Lustrafjordenin rantaan. Alhaalla oli niin kuuma, että lopetimme ajelun hyvissä ajoin iltapäivällä.
Yön nukuttuamme tuntui, että voisimme jo lähteä kotiinpäin. Sää oli ollut niin täydellinen, että se ei voinut kuin huonontua ja siltä ennusteiden mukaan näyttikin. Lisäksi selkäni tulisi toipumaan paremmin kotihoidossa vaikkapa Euro2012-välieriä seuraten. Norjassa olisi varmasti vielä paljon lisää nähtävää ja meillä olisi muutama päivä aikaa, mutta päätös suunnata kohti Kapellskäriä piti. Jääpähän vielä reilusti uusia paikkoja koluttavaksi, jos päädymme tännepäin myöhemmin uudestaan.
Ajoimme tämän retken viimeisen vuononranta-tunneli-serpentiini-tunturipätkän. Uutena kokemuksena olivat tien 53 muutama lyhyt jyrkästi kaartuva tunneli. Niissä ei ollut keinovalaistusta eli tunneliin piti mennä hieman sokkona ja hetken päästä näki ulospääsyaukon valon, jota kohti sai tähdätä. Reitin aikaisemmissa tunneleissa oli ollut sähkövalot, mutta yleensä niin himmeät, että liian tummilla aurinkolaseilla ei ole mukava ajaa useamman kilometrin pätkää.
Serpentiininousun jälkeen suunnistimme pienessä sateessa Lillehammerin suuntaan ja sieltä myöhemmin Ruotsin puolelle. Pikkuhiljaa maisemat palautuivat lähelle suomalaistyyppistä. Suomeen verrattuna jäi ihmetyttämään, eikö Norjassa ja Ruotsissa ole yhtäkään hyttystä. Mitä pahaa suomalaiset ovat tehneet?
Vaikka sääennusteet lupasivat sateita Ruotsiin, päätimme varata lautan seuraavalle aamulle ja jatkaa täyttä marssivauhtiamme Kapellskäriin. Vettä tulikin sitten ihan kunnolla. Jos ajaisi tällaisissa olosuhteissa useammin, niin sadeasu menisi hankintaan. Eniten vettä meni läpi hanskoista. Tuuli oli myös aika navakkaa. Pääsimme perille rannikon tuntumaan ja hotellihuone kelpasi. Hyvä puoli on se, että tällaisen päivän jälkeen pienet sateet eivät enää tunnu missään.
Suomeen palaavat matkat päättyvät näköjään jonkinlaiseen laivamatkaan. Valitsimme nopeimman vaihtoehdon. Itämeren aallot keinuttivat Finnarrow-paattia maakravun mielestä reippaasti. Onneksi avomerta oli vain muutaman tunnin pätkä, kunnes laiva tuli suojaisempaan Ahvenanmaan saaristoon. Laivamatka sujui leppoisasti matkakertomusta kirjoittaen ja matkalipun hintaan (2 henkilöä ja 1 pyörä SMOTOn alennuksella 123 euroa) sisältyvistä kahdesta ateriasta nauttien. Ensimmäinen niistä tosin oli meille liian aikaisin, melkein heti hotelliaamiaisen perään.
Suomessa keli oli lähes kuiva ja ajelimme tuttuja reittejä kotiin saunomaan. Retki oli kaikin puolin onnistunut ja palkitseva. Lähdemme heti tilaisuuden tullen jälleen matkamoottoripyöräilemään, todennäköisesti vaihteeksi jonnekin etelämpään.
