Omasta ajamisesta on seuraava huomio, jos fiilis on kateissa niin soralla ajamisesta ei tule yhtään mitään vaikka alla on sinne tarkoitettu kurapyörä. Pojan kanssa tuli pari kesää seikkailtua erilaisilla teillä ja välillä kuului kypäräpuhelimesta että nostas nyt pappa vauhtia, vastasin yleensä että ei pysty kun ei ole luottoa etuseen joka lipsuu jatkuvasti.
Yleensä tähän auttoi vauhdin nosto ja sitä kautta ajamisen aktiivisuus, silloin keskittyy enemmän siihen ajamiseen ja unohtaa ne pienet lipsahdukset, jotka monesti vähenee vauhdin noustessa. Jos ajaa hiljaa hissuttelemalla niin pyörä ja kuski on yhtä puuta eikä elastinen yhdistelmä kuten sen kuuluisi olla, kuskin jäykkyys ja ohjaustangon puristaminen kostautuu välittömästi renkaiden lipsumisella. Vauhdin korotus, määrätietoisuus ja ajamisen rentous, niiden kanssa saa monesti pyörän toimimaan paremmin soralla. Niin kauan kun pyörä on isäntänä, se lipsuu alla. Kun otetaan määrätietoiset otteet niin isäntä istuu pyörän päällä ja pyörä alkaa tottelemaan ajatusta ja kuskin käskyjä.
Kaatumisen pelkääminen on ihan normaalia, myös kokeneelle kuskille. Siitä tuskin jokainen pääsee koskaan eroon mutta pelkääminen vähenee kilometrien kertyessä. Rohkeasti vaan ajamaan sorateitä niin luotto alkaa pikkuhiljaa kasvamaan pidon ja pyörän hallinnan osalta, kun jokunen sata/tuhat kilsa on ajoa takana niin huomaa että ei se nyt niin karmeeta olekkaan ja ajamisesta alkaa nauttia.
Hiekkatiellä ajamisessa saa esille sellaisia asioita pyörän/kuskin käytöksestä joista voi olla hyötyä myös pikitiellä, kuten silloin kun tulee liukas paikka silmille tai renkaat alkaa lipsumaan. Monen mielestä kaikille pitäisi järjestää soratie kurssi pelkästään siitä syystä että se on monelle tuntematon/pelottava maailma ja siellä opitut taidot ei ainakaan huononna pyörän käsittely kykyä, ajoi sillä soralla tai pikitiellä.
muista rentous ja anna sen pyörän elää siellä perseen alla, mieluiten jos mahollista aja tapeilta.
