Mie nyt oon näihin akkaspekseihin vähän pitkä (168) ja liian rotevakin mutta kyllä se päältä siirtely on niin tuskaa jos on pikkuisen korkea pyörä. Pituudestani huolimatta tunnun olevan semmoinen perussuomalainen eli persjalkainen. GSX-F:ää siirsi sen painosta huolimatta helposti konsa pyörässä oli kaponen satula ja se oli suht matala ja painopistekin alhaalla. Ukon ZX6-R osoittautui täysin mahdottomaksi vaikka se painaa vähemmän. Mutta kun ei yletä niin ei yletä. Ei ne kengänkärjet kummoista vipua tuota, etenkään hiekalla... Mä mikään ballerina oo.
Ja ootas kun otin alle vähän korkeamman katuenskapenskan josta hyvä kun varpaat ylsivät maahan niin jo alkoi tulla niitä "tilanteita". Jalat piti laittaa alas tosi lähelle pyörää ja tuntui että jos risteyksessä sivutuuli otti pyörään niin meinasi kaatua siihen paikkaan. Yläpainoinen pyörä ei ole heiveröisen(kään) ystävä. Siinä sai katsoa tosi tarkkaan mihin pysähtyi, tarpeeksi lähelle tien reunaa kun veti parkkiin niin ei tavannut jalka nurmikkoa siitä penkalta ja taas meinattiin mennä ympäri. Kun pysähtyi keskelle kaistaa, ei meinanneet jalat tavata maata kun oli rengasurat molemmin puolin notkollansa... Ja sitten kun erehtyi Lahnuksella yms. parkkeeraamaan nenä edellä ruutuun joka oli ihan miljuunasosan alamäkeä ja ruudussa hiekkaa niin kyllä sitä puski hikeä ja pumppasi (enskassa vielä kiva kun etupää niiasi mielellään mutta sillä ei saanut sitä tarvittavaa pumppuefektiä juuri aikaiseksi) että sai pyörän pois ruudusta, päkiät luisteli hiekalla ja hermo kiristyi.
Eli nykyään siinä missä muut ovat jo kahvikuppeja kilistelemässä, minä valitsen sopivaa ruutua ja peruuttelen jne. Ja opettelin taluttamaan pyörää viereltä kun katselin miten ukko koitti saada sen hiekkapohjaisesta kaltevasta autokatoksesta tuossa männä viikolla. Hinausapua siihen tarttee, tahi saunavihdan, sen verran on hommassa haastetta.
Sen huomasin kun noita pyöriä testasin että itse satulakorkeus ei ollut niinkään tekijä kuin satulan leveys. Ja toki jos oikein tumppi on niin sitten pitää funtsata vielä lisäksi nuo pyörän madallusmahdollisuudet. Meillä löysättiin pikkuisen takaiskaria että pyörä pikkuisen painui kun kyytiin pääsi...
Täksi kesäksi jäi sitten pyörän nostamisen opettelu, kun sen kuitenkin johonkin rumpsautan (stumppaan jossain mäkilähdössä tms.). Siitähän lähdetään että erillisiä apuja ei pyydetä ettei pääse äijät vinoilemaan
. Härkäpäisesti pitää punnertaa itse niin kauan että pyörä lähtee ruudusta tavalla tahi kolmannella, ja enää toista kertaa en istu odottamassa punapukuista lenkkeilijää paikalle avuksi nostamaan kupannutta pyörää.
Ja sitten vaan tottumusta, kun siihen ajeleskeluun ja käsittelyyn tottuu niin alkaa liikkua jos jonkinlainen pyörä. Minä paraskin sanoja, ajanut alle kymmentä erilaista pyörää. Mutta jos kiroilua opettelussa mitataan niin oon varmaan maailmanmestari, sen verran on kypärä helissyt. Ja ukkojen on täysin mahdotonta tajuta että on eri asia olla ikänsä ajanut kuin vasta aloittanut. Ei se kaik käy ihan luonnostaan.
Tsemiä.
(Hitsi, pitäis varmaan käydä sitä Hornetia katsomassa itsekin, sen verran sitä on tässä ylistetty...
)
on ihanaa!
