Olin koko syksyn ja talven 2008-2009 suunnitellut että vuoden 2009 kesäreissu tehtäisiin Meksikon tulenhehkuisen taivaan alle. Reitit olivat valmiina Zumossa, lentoliput tilattu ja maksettu. Pyörä oli varattu samalta ”EagleRiders” vuokraamolta kuin vuosi sitten Route 66:lla. Sitten keväällä alkoi tulla monenlaista uutista uudesta karmaisevasta sairaudesta nimeltä H1N1. Taudin piti harventaa tätä väestöräjähdyksen partaalla olevaa maapalloamme oikein rankalla kädellä. Ensimmäiset hälyttävät uutiset taudin kulusta tulivat Meksikosta jossa oli kuollut nuorehkoja päällisin puolin terveitä ihmisiä tähän tuttavallisesti ”sikaflunssaksi ” kutsuttuun kulkutautiin. Seurasimme asiaa mediasta sekä Suomen Meksikon suurlähetystöstä josta saimmekin jatkuvasti sähköpostitse tuoreinta tietoa asiasta. Mitään negatiivista ei ollut näköpiirissä kunnes sain sähköpostia Cancunin pyörävuokraamosta: He eivät pystykään palvelemaan meitä tämän taudin johdosta. Flunssa on karkottanut kaikki turistit maasta ja he joutuvat pistämään lapun luukulle. Otti aika tavalla koteloon. Onneksi en ollut maksanut mitään EagleRidersille.
Seuraavaksi piti tietenkin perua lentoliput. KLM ilmoitti että koska Meksikoon ei ollut Who:n taholta määrätty matkustuskieltoa, lippuja ei palauteta, mutta ne voidaan vaihtaa toiseen kohteeseen. Seuraavaksi pohdittiin että jos lähdetään näillä lipuilla talvella esim. Thaimaahan. Ei lähdetty Thaimaahan. KLM ilmoitti että liput on käytettävä 6 kuukauden sisällä. No, Alkoi kova funtsaaminen koska Marjatalla oli vuosiloma sovittuna jo Meksikoa varten eikä sitäkään voinut siirtää. Katselin karttaa ja tein pikasuunnitelman: Mitä jos lähdettäisiin USA:n etelävaltioiden kierrokselle? Ehdotus sai vastakaikua ja vaihdoimme liput reitille Helsinki-Miami- New Orleans-Miami – Helsinki. EagleRiders järjesti myös nopeasti uuden pyörän Miamiin.
Ostin Zumoon USA:n kartat ja tempaisin nopeasti reitin Floridasta Louisianaan koukaten kuitenkin useiden osavaltioiden kautta.
Matka kohti Syvää Etelää alkoi 25.05. Heräsimme hyvissä ajoin vaikka edellisenä yönä ei juurikaan nukuttu koska kotiuduimme oman kerhomme Viron reissulta vasta 24.5. ja matkatavarat oli pakattava. Route 66:n reissulta saadun kokemuksen perusteella vähensimme mukaan otettavaa tavaraa entisestään. Mukaan otimme luonnollisesti omat kypärät, ajokengät ja – housut. Nuorempana miehenä lukuisia kertoja etelävaltioissa käyneenä tiesin että kylmä ei ainakaan matkalla tule, joten vaatetus oli varsin kevyttä. Tärkeä kapistus oli myös Garmin Zumo jonka koplaamiseen Harrikkaan olin saanut luvan.
Lento Helsingistä Amsterdamiin sujui KLM:llä nopeasti. Amsterdamissa odoteltiin Miamin konetta n. pari tuntia. Lähtöporttimme edustalla olevalla lasiseinällä oli ovi, jonka kahvasta otin kiinni sen enempää ajattelematta. Perkeleellinen sireenin ääni rupesi kuulumaan ja koppalakkisia äijiä rupesi lähestymään uhkaavasti meitä. Ovi osoittautui joksikin hätäoveksi, jota ei tietenkään saanut avata eikä muutenkaan näpelöidä. Varoitustekstit puuttuivat kyllä ovesta kokonaan. Tiukan oloinen turvamies tarkasti passimme sekä matkalippumme ja varoitti olemaan koskematta ovea. Sanoin että ovessa ei ollut mitään varoitustekstiä millään kielellä. Vastaukseksi sain olankohautuksen. Nolostuneina siirryimme sivummalle.
Eipä aikaakaan kun sireenit ulvoivat taas. Olikohan joku toinen suomalainen ollut asialla? Nyt oli kyseessä hämillään oleva nuoripari joka joutui samaan paperinnäyttörumbaan kuin mekin. Ennen kuin pääsimme turvatarkastukseen, olivat sireenit ulvoneet ainakin 4 kertaa ja saaneet matkustajat enemmän tai vähemmän paniikkiin. Olikohan kyse kenttähenkilökunnan pilasta?
Lento Amsterdamista Miamiin sujui rutiinilla. Nautittiin kohtalaista ruokaa sekä jokunen kuiva valkkari.
Perillä oltiin paikallista aikaa n. 17.oo. Olimme matkatoimiston ohjeiden mukaan hankkineet netin kautta uudet maahantulolomakkeet. Emme siis täyttäneet näitä vihreitä pahvikortteja kuten aikaisemmin. Ei niitä koneessa jaettukaan kuten aikaisemmin oli tehty. Passintarkastusjonossa musta mies ei sitten tietenkään hyväksynyt uusia nettitulosteita vaan käski siirtyä sivummalle täyttämään näitä tuttuja vihreitä lappuja.
Laput täytettyämme pääsimme sitten helposti läpi kontrollin. Matkatavaraosastolla olikin sitten valtava ruuhka. Ilmastoinnista ei ollut tietoakaan. Erivärisiä ja -näköisiä ihmisiä sadoittain oli täyttänyt koko hallin. Tuli mieleen, että täällä tuo sikaflunssa virus saattaa olla köykäisempiä pöpöjä.
EagleRiders oli varannut meille lähistöllä olevan hotellin jonne väsyneinä saavuimme ja tulokurat nautittuamme siirryimme unten maille.
Aamutoimien ja runsaan mutta kalliin aamiaisen jälkeen alkoi jännitys tiivistyä. Täräytimme taksilla EagleRidersin paikalliseen toimipisteeseen. Firma oli varsin paljon pienempi ja vaatimattomampi kuin Chicagossa tai LA:ssa. Asiat olivat kuitenkin kunnossa ja paperisodan jälkeen saimme pyörän haltuumme. Se osoittautui samanväriseksi kuin vuosi sitten routella. Mieleen tuli että olisiko peräti sama laite. Myöhemmin selvisi rekkarin perusteella, ettei näin kuitenkaan ollut. Pyörä oli varsin ajetun näköinen. Otin muutamia kuvia naarmuista ja kulumista palauttamista varten. Pieni ongelma meinasi tulla Zumon kanssa. Huoltomiestä ei ollut paikalla. LA:sta oli nimenomaan luvattu että Zumon teline laitetaan kiinni ja virtajohto akkuun. Homma loppujen lopuksi onnistui ja sain vielä 2 litraa moottoriöljyäkin mukaan vaikka ne olisi pitänyt hankkia vuokrasopimuksen mukaan itse. Pakkasimme säkkimme pyörään ja olimme valmiita lähtöön.
Tästä se lähtee Miamissa
Ensimmäinen startti tuntui yhtä hienolta kuin vuosi sitten. Zumo näytti reittiä suoraan Key Westiin, Marjatta loikkasi kyytiin ja sitten lähdettiin nauttimaan Floridan loistavasta säästä ja hienoista teistä.
Miami on amerikkalaiseen tyyliin levittäytynyt laajalle alalle vaikka varsinainen keskusta liikekortteleineen on verrattain pieni. Zumo vei meidät lukuisten liittymien kautta hienosti Highway n
1:selle joka alkaa Bostonista ja päättyy Key Westiin. Tämä 1:nen on hieno ajaa muuten, mutta koska se ei ole varsinainen moottoritie niin liikennevaloja ja risteyksiä riittää.
Zumo tehtäviensä tasalla
Harrikka nytkytteli tutunoloisesti ahterin alla ja matka taittui reippaasti palmumaisemia ja pieniä kyliä katsellen. Ensimmäinen etappi oli siis Key West, Floridan niemen eteläosassa olevan yhteisnimellä” Keys” saariryhmän viimeinen saari. Nämä saaret ovat pääosin pieniä korallisaaria jotka jenkit ovat yhdistäneet melkoisilla silloilla. Sillat ovat olleet tapahtumapaikkoina lukuisissa filmeissä. Ensimmäisenä tulee mieleen ”Tosivalheita” jossa nykyinen Kalifornian kuvernööri Arska Shwartzenegger tai jotakin sinne päin, esittää Jamie Lee Curtis:in kanssa huiman takaa-ajokohtauksen näillä silloilla.
Siltoja riittää
Key West puolestaan tunnetaan muualla maailmassa lähinnä kirjailija Ernest Hemingwayn kotikaupunkina. Vähän ennen ensimmäisiä siltoja näkyi varoitusmerkkejä alligaattoreista. Yhtään ei nähty mutta eipä pysähdyttykään tällä suoalueella.
Key Westiin saavuimme iltapäivällä ja teimme pyörällä alustavan kaupunkikierroksen. Tunnelma oli aivan toisenlainen kuin Miamissa. Vähäinen liikenne oli rauhallista. Ruskettuneet ihmiset vaikuttivat lomalaisilta ja kadulle avonaiset baarit olivat täynnä drinkkejä nauttivaa väkeä.
Pönötyskuva hotellin edustalta
Hotelli löytyi helposti Zumon avulla. Se oli nimeltään Cypress House ja sijaitsi aivan Key Westin keskustassa. Hinta oli korkeahko, mutta siihen sisältyi Happy Hour jonka aikana sai tempoa juomia ja nauttia herkullisia pikkupaloja vapaasti uima-altaan reunalla palmujen katveessa. Lisäksi hintaan kuului vartioitu parkkipaikka aivan hotellin lähellä. Suihkun ja vaatteiden vaihdon jälkeen teimme pikakierroksen kaupungilla ja palasimme nauttimaan häppärin antimista. Hotellin isäntä valmisti meille ensimmäiset Margaritat jonka jälkeen saimme hoitaa homman aivan itse. Ja hoidettiinhan me. Tunnelma oli varsin korkealla kun lähdimme jatkamaan Key Westiin tutustumista. Pimennyt ilta oli kuin samettia. Kuubalaistyyppinen musiikki soi lähes joka paikassa. Tuntui todella hienolta olla täällä. Tallustelimme pitkin katuja, ja löysimme jopa yhden baarin josta saimme tilattua ”Mojitos”. Tämä mintunmakuinen rommidrinkki oli myös Ernest Heminwayn mielipaukku.
Aamulla oli pää vähän kipeä mutta se johtui varmaan auringosta. Rupesi myös heti ottamaan koteloon. Illalla oli filmailtu uudella videokameralla ja akku piti sitten ladata. Olinpahan ottanut kotoa väärän laturin. Uudessa kamerassamme olikin tämä kameraan tuleva ”töpseli” aivan omaa mallia joten ei muuta kuin laturikauppaan. Receptionista sain RadioSchackin osoitteen jonka näppäilin Zumoon. Radioschackissa ei tietenkään ollut tällaista laturia joten videotaiteen harrastaminen loppui lyhyeen. Onneksi digikamera toimi. Teimme vielä pienen pyörälenkin kaupungilla. Hemingwayta ei näkynyt, eikä ihmekään. Mieshän ampui kuulan kalloonsa jo vuosikymmeniä sitten.
Oli aika jättää Key West palmuineen ja Margaritoineen.
Key West
Seuraava etappi oli Evergladesin suoalue. tämä lähes koko etelä-Floridan peittävä suoalue on kasvistoltaan ja eläimistöltään ainutlaatuinen. Löysimme helposti Evergladesin turistikeskukseen josta oli tarkoitus aloittaa pieni kierros suoseudulla. Turistikeskus osoittautui pyöreäksi rakennukseksi suon reunassa sisältäen luonnollisesti tietoa alueesta ja matkamuistomyymälän. Meillä vatsat jonkun verran kurnivat, mutta keskuksesta ei saanut edes hodareita. Lisäksi alkoi sataa tihuuttaa.
Marjatta alligaattoreita etsimässä Everglades
Suunnitelmiin tuli muutos. Käännyimme takaisin ja ajoimme lähistöllä olevalle alligaattorifarmille tarkoituksena nähdä alligaattoreita ja saada jotakin murua rinnan alle. Farmi olikin hieno paikka. Näitä panssaroituja historian yöstä peräisin olevia matelijoita oli farmilla satoja. Suurimmat polskivat vahvannäköisen aidan takana isoissa altaissa. ”Babygaattorit” olivat eri osastolla samankokoiset omissa loosheissaan. Tarkoituksemme oli päästä jo maksetulle suoajelulle filmeistä tutulla propellikäyttöisellä suoveneellä, mutta huonon sään takia ajelu peruutettiin ja saimme rahat takaisin matkan osalta.
Näistä saisi monet bootsit
Herkulliset hodarit nautittuamme olimme valmiita kohtaamaan Miamin meriakvaarion, jossa olin nuorena miehenä jo kerran käynytkin. Sää parani ja matka Miamiin taittui nopeasti ja pian olimme akvaarion ulkopuolella. Ihmettelin autojen vähyyttä valtavalla parkkipaikalla kunnes huomasin että sulkemisaika olikin jo lähellä. Suoritimme pienet laskelmat ja tulimme siihen tulokseen, ettemme maksa melko kalliita pääsylippuja vajaan tunnin takia joten jatkoimme matkaa. Ajoimme läpi Miamin keskustan ja pääsimme pohjoiseen vievälle moottoritielle kohteena Lantana, tämä Floridan suomalaiskeskus.
Miamin pilvenpiitäjiä
Paikka ei varsinaisesti inspiroinut, mutta olimme ottaneet mukaan EU:vaalien äänestyskuoret tarkoituksena suorittaa kansalaisvelvollisuus äänestämällä ennakkoon Lantanan Suomi talossa. Lantana löytyi, mutta Suomi talo oli pilkkopimeä. Onneksi äänestys alkaisi vasta seuraavana päivänä. Löysimme läheltä vaatimattoman ja edullisen motellin jonne sitten majoittauduimme. Pyörä jäi huoneen oven eteen parkkipaikalle ja siitä se löytyi aamulla. Nautimme myöhäisen päivällisen kuubalaisella snagarilla. Ruoka oli hyvää ja costa ricalainen olut maistui erinomaiselle.
Aamutoimien jälkeen Harrikka siirsi meidät uudestaan Suomi talolle jossa tapasimmekin erinomaista suomea puhuvan ikämiehen, joka kuultuaan matkasuunnitelmastamme haukkui Amerikan ja etenkin Floridan autokuskit pataluhaksi sekä varoitteli moneen kertaan moottoripyöräilyn vaaroista.
Äänestys ei tietenkään onnistunut koska vaalihuoneisto avattiin vasta klo 12.00 ja tunnollisina äänestäjinä olimme paikalla jo vähän yli yhdeksän. Emme jääneet odottamaan ja papan hyvästeltyämme jatkoimme matkaa kohti Orlandoa jossa oli tarkoitus käydä Disneylandissa. Aamupäivä oli kaunis mutta pian alkoi pukata mustaa pilveä uhkaavan näköisesti. Yht’äkkiä taivas repesi ja vettä rupesi tulemaan kuin ”aisaa”.
Oli pakko pysähtyä pientareelle koska ajaminen oli aivan mahdotonta. Sivulaukuissa oleviin sadetakkeihin oli enää turha turvautua. Olimme totaalisesti läpimärkiä. Onneksi sade oli lämmin ja muutaman minuutin kuluttua se loppui ja aurinko rupesi paistamaan täydeltä terältä. Melkoisesti höyryten jatkoimme kohti Orlandoa josta löytyi heti Disneylandin informaatiorakennus. Tämä Orlandon Disneyland on valtava kompleksi jossa on varmasti näkemistä moniksi päiviksi johon meillä ei ollut aikaa. Infon tyttö suositteli meille käyntiä ”Downtown Disneylandissa ”aivan lähellä. Hotelliksi valikoitui Hilton aivan huvipuiston portin vieressä. Vähän arvelutti, mitä Hilton maksaa, mutta hinta oli vain 105 $ joten sisälle vaan.
Orlandon Hiltonissa ollaan.
Oman pyöräkerhon perinteitä kunnioittaen päätimme ottaa ensin ”kypäräkaljat” hotellin cafeteriassa. Jälleen tuntui amerikkalainen homma hauskalta. Sain baaritiskiltä kaljat, mutta purkit olivat pienissä siisteissä ruskeissa paperipusseissa joista niitä ei saanut ottaa pois. Joimme siis pussikaljaa kuten nuoriso kotimaassa. Varmaan kukaan ei arvannut mitä pusseissa oli.
Ken tästä käy, saa rahansa menettää. Disneyland Orlando
Illalla siirryimme huvipuiston uumeniin. Varsinaisia tivolilaitteita alueella ei ollut juurikaan. Tarjonta muodostui lähinnä erilaisista myytävistä Disney artikkeleista. Oli alueella HD:n vaate- ja krääsämyymäläkin jonka hinnat olivat mielestäni pöyristyttävät. Myös Lego oli edustettuna. Mäkkärin cheeseburgerit ja muutamat Margaritat nautittuamme Hilton kutsui.
Margarita on hyvä kaveri.
Aurikoinen aamu koitti ja starttasimme aamulla kohti Daytona Beach:ia, tuota motoristien Mekkaa.
Daytona Gate
Tarkoitus oli vaan tehdä pieni kierros kaupungilla mutta harrikassa oli alkanut ilmetä ikävä sivuääni startatessa. Ääni ei kuulunut joka startissa mutta häiritsi minua sen verran, että veimme pyörän Daytona beachin keskustassa olevaan EagleRidersin toimipisteeseen. Palvelu oli ystävällistä ja pyörä otettiin verstaalle. Kävimme firman omassa ruokalassa vetäisemässä valtavat aamiaishampurilaiset. Pian kaveri tuli ilmoittamaan että mitään hätää ei ole, ääni kuuluu tähän malliin. Uskottavahan se oli. Pyysin kuitenkin kaveria kirjaamaan käyntimme täällä. Näin luvattiin tehdä. Pääkatukierroksen ja valokuvauksen jälkeen matka jatkui.
Tällä kadulla on vilskettä kun motoristit ovat paikalla.
Suuntana oli edelleen pohjoinen ja seuraava osavaltio nimeltään Georgia. Osavaltio on Floridaa pohjoisemmasta sijainnista huolimatta tätä aitoa Syvää Etelää, seutua jossa puuvillapellot humisivat, mustat orjat raatoi ja piiska pomon monta miestä kaatoi. Palmut olivat jääneet taakse. Maasto oli vehreää tuuheaa lehtimetsää, ainakin moottoritien varrella. Jokunen käärme näkyi paistattelevan päivää lämpöisellä asfaltilla.
Oikella tiellä ollaan.
Iltapäivällä saavuimme kaupunkiin nimeltä Savannah. Kaupunki on pieni, mutta täynnä Yhdysvaltojen historiaa. Lähellä Savannahia tapahtui sisällissodan ensimmäinen tulitaistelu: Fort Sumnerin valloitus jota kaupungin hienosto seurasi joen törmältä teetä ja muita herkkuja nauttien. Itse olin käynyt kaupungissa jokusen kerran -70 ja 80 lukujen taitteessa Finnlinesin laivojen kanssa. Odotin mielenkiinnolla löytyisikö mitään tuttua menneiltä ajoilta.
Menneitä muistelemassa Savannah
Hotelli oli tällä kertaa Holiday Inn aivan keskustassa. Puhdistautumisrituaalien jälkeen lähdimme tutustumaan tähän Amerikan historiaa tihkuvaan kaupunkiin. Yritin samalla kaivella muististani tuttuja paikkoja, mutta eihän niitä kaiveluistani huolimatta löytynyt. Sen verran muisti pelasi kuitenkin että löysimme River Streetille, Savannah-joen rantakadulle, jossa piti olla kapakoita kapakoiden vieressä ja niinhän niitä olikin. Asiakkaat olivat vaan vaihtuneet merenkulkijoista ja ahtaajista ja iloisista naisista turisteihin kuten kaikkialla muuallakin. Ramppasimme sitten katua edestakaisin ja nautimme virkistäviä juomia kunnes oli aika mennä unten maille.
Niin iso neekeri, ettei mahdu yhteen kuvaan River Street
Aamulla sain receptionista lähimmän HD-korjaamon osoitteen jonne zumo meidät hienosti ohjasi. Liike osoittautui isoksi ja moderniksi. Pääsin nopeasti kertomaan ongelmani ja pyörä otettiin heti pukille.
Harrikkaliike Savannahissa.
Aamupala oli jäänyt nauttimatta joten HD:n vieressä oleva Amerikkalaisista Amerikkalaisin ”Hooter’s”
sai meistä asiakkaat. Burgerit lähentelivät kooltaan Heritagen etulamppua ja ranskalaisilla olisi ruokkinut merijalkaväen puolijoukkueen.
Hyvännäköinen peli
Ja tämä
Ja tämä
Aika alkoi kuitenkin käydä pitkäksi joten käytimme sen HD:n ja Hootersin vaatekrääsän ostamiseen. Parin tunnin kuluttua vika selvisi, mutta heillä ei ollut sopivaa osaa talossa. Onneksi vika ei kuulemma haitannut ajamista. Neuvottelimme hetken ja sain kirjallisen selvityksen viasta ja kuitenkin suosituksen mennä Nashvillessa hoitamaan asia kuntoon.
Seuraava etappi oli 30-luvun vauhdikkaasta tanssista tunnettu Charleston South Carolinassa. Olin valinnut etappiin kartasta pitkin rantaa kulkevan maisematien. Ei siellä mitään maisemia näkynyt. Samanlaista lehtimetsää oli koko ajan tien vierustoilla.
Charleston on myös tyypillinen etelän keskikokoinen kaupunki jossa olin myös pari kertaa joskus käynyt. Kaupungissa oli sinne saapuessamme koulujen päättäjäiset joten keskusta oli täynnä näitä hassuihin neliönmuotoisiin lakkeihin ja kaapuihin pukeutuneita nuoria ja heidän omaisiaan.
Illalla kävimme suuressa toritapahtumassa rannalla. Alueella soitti myös bändi jonka desibelit olivat liikaa meille. Söimme herkulliset ravut pahvikoteloista, nautimme oluet palanpainikkeeksi ja taas nukkumaan.
Loistavassa aamusäässä pienen keskustan kunniakierroksen jälkeen olimme tien päällä keula kohti länttä ja Tennesseetä .
Homma jatkuu.....
Seuraavaksi piti tietenkin perua lentoliput. KLM ilmoitti että koska Meksikoon ei ollut Who:n taholta määrätty matkustuskieltoa, lippuja ei palauteta, mutta ne voidaan vaihtaa toiseen kohteeseen. Seuraavaksi pohdittiin että jos lähdetään näillä lipuilla talvella esim. Thaimaahan. Ei lähdetty Thaimaahan. KLM ilmoitti että liput on käytettävä 6 kuukauden sisällä. No, Alkoi kova funtsaaminen koska Marjatalla oli vuosiloma sovittuna jo Meksikoa varten eikä sitäkään voinut siirtää. Katselin karttaa ja tein pikasuunnitelman: Mitä jos lähdettäisiin USA:n etelävaltioiden kierrokselle? Ehdotus sai vastakaikua ja vaihdoimme liput reitille Helsinki-Miami- New Orleans-Miami – Helsinki. EagleRiders järjesti myös nopeasti uuden pyörän Miamiin.
Ostin Zumoon USA:n kartat ja tempaisin nopeasti reitin Floridasta Louisianaan koukaten kuitenkin useiden osavaltioiden kautta.
Matka kohti Syvää Etelää alkoi 25.05. Heräsimme hyvissä ajoin vaikka edellisenä yönä ei juurikaan nukuttu koska kotiuduimme oman kerhomme Viron reissulta vasta 24.5. ja matkatavarat oli pakattava. Route 66:n reissulta saadun kokemuksen perusteella vähensimme mukaan otettavaa tavaraa entisestään. Mukaan otimme luonnollisesti omat kypärät, ajokengät ja – housut. Nuorempana miehenä lukuisia kertoja etelävaltioissa käyneenä tiesin että kylmä ei ainakaan matkalla tule, joten vaatetus oli varsin kevyttä. Tärkeä kapistus oli myös Garmin Zumo jonka koplaamiseen Harrikkaan olin saanut luvan.
Lento Helsingistä Amsterdamiin sujui KLM:llä nopeasti. Amsterdamissa odoteltiin Miamin konetta n. pari tuntia. Lähtöporttimme edustalla olevalla lasiseinällä oli ovi, jonka kahvasta otin kiinni sen enempää ajattelematta. Perkeleellinen sireenin ääni rupesi kuulumaan ja koppalakkisia äijiä rupesi lähestymään uhkaavasti meitä. Ovi osoittautui joksikin hätäoveksi, jota ei tietenkään saanut avata eikä muutenkaan näpelöidä. Varoitustekstit puuttuivat kyllä ovesta kokonaan. Tiukan oloinen turvamies tarkasti passimme sekä matkalippumme ja varoitti olemaan koskematta ovea. Sanoin että ovessa ei ollut mitään varoitustekstiä millään kielellä. Vastaukseksi sain olankohautuksen. Nolostuneina siirryimme sivummalle.
Eipä aikaakaan kun sireenit ulvoivat taas. Olikohan joku toinen suomalainen ollut asialla? Nyt oli kyseessä hämillään oleva nuoripari joka joutui samaan paperinnäyttörumbaan kuin mekin. Ennen kuin pääsimme turvatarkastukseen, olivat sireenit ulvoneet ainakin 4 kertaa ja saaneet matkustajat enemmän tai vähemmän paniikkiin. Olikohan kyse kenttähenkilökunnan pilasta?
Lento Amsterdamista Miamiin sujui rutiinilla. Nautittiin kohtalaista ruokaa sekä jokunen kuiva valkkari.
Perillä oltiin paikallista aikaa n. 17.oo. Olimme matkatoimiston ohjeiden mukaan hankkineet netin kautta uudet maahantulolomakkeet. Emme siis täyttäneet näitä vihreitä pahvikortteja kuten aikaisemmin. Ei niitä koneessa jaettukaan kuten aikaisemmin oli tehty. Passintarkastusjonossa musta mies ei sitten tietenkään hyväksynyt uusia nettitulosteita vaan käski siirtyä sivummalle täyttämään näitä tuttuja vihreitä lappuja.
Laput täytettyämme pääsimme sitten helposti läpi kontrollin. Matkatavaraosastolla olikin sitten valtava ruuhka. Ilmastoinnista ei ollut tietoakaan. Erivärisiä ja -näköisiä ihmisiä sadoittain oli täyttänyt koko hallin. Tuli mieleen, että täällä tuo sikaflunssa virus saattaa olla köykäisempiä pöpöjä.
EagleRiders oli varannut meille lähistöllä olevan hotellin jonne väsyneinä saavuimme ja tulokurat nautittuamme siirryimme unten maille.
Aamutoimien ja runsaan mutta kalliin aamiaisen jälkeen alkoi jännitys tiivistyä. Täräytimme taksilla EagleRidersin paikalliseen toimipisteeseen. Firma oli varsin paljon pienempi ja vaatimattomampi kuin Chicagossa tai LA:ssa. Asiat olivat kuitenkin kunnossa ja paperisodan jälkeen saimme pyörän haltuumme. Se osoittautui samanväriseksi kuin vuosi sitten routella. Mieleen tuli että olisiko peräti sama laite. Myöhemmin selvisi rekkarin perusteella, ettei näin kuitenkaan ollut. Pyörä oli varsin ajetun näköinen. Otin muutamia kuvia naarmuista ja kulumista palauttamista varten. Pieni ongelma meinasi tulla Zumon kanssa. Huoltomiestä ei ollut paikalla. LA:sta oli nimenomaan luvattu että Zumon teline laitetaan kiinni ja virtajohto akkuun. Homma loppujen lopuksi onnistui ja sain vielä 2 litraa moottoriöljyäkin mukaan vaikka ne olisi pitänyt hankkia vuokrasopimuksen mukaan itse. Pakkasimme säkkimme pyörään ja olimme valmiita lähtöön.
Tästä se lähtee Miamissa
Ensimmäinen startti tuntui yhtä hienolta kuin vuosi sitten. Zumo näytti reittiä suoraan Key Westiin, Marjatta loikkasi kyytiin ja sitten lähdettiin nauttimaan Floridan loistavasta säästä ja hienoista teistä.
Miami on amerikkalaiseen tyyliin levittäytynyt laajalle alalle vaikka varsinainen keskusta liikekortteleineen on verrattain pieni. Zumo vei meidät lukuisten liittymien kautta hienosti Highway n
1:selle joka alkaa Bostonista ja päättyy Key Westiin. Tämä 1:nen on hieno ajaa muuten, mutta koska se ei ole varsinainen moottoritie niin liikennevaloja ja risteyksiä riittää.
Zumo tehtäviensä tasalla
Harrikka nytkytteli tutunoloisesti ahterin alla ja matka taittui reippaasti palmumaisemia ja pieniä kyliä katsellen. Ensimmäinen etappi oli siis Key West, Floridan niemen eteläosassa olevan yhteisnimellä” Keys” saariryhmän viimeinen saari. Nämä saaret ovat pääosin pieniä korallisaaria jotka jenkit ovat yhdistäneet melkoisilla silloilla. Sillat ovat olleet tapahtumapaikkoina lukuisissa filmeissä. Ensimmäisenä tulee mieleen ”Tosivalheita” jossa nykyinen Kalifornian kuvernööri Arska Shwartzenegger tai jotakin sinne päin, esittää Jamie Lee Curtis:in kanssa huiman takaa-ajokohtauksen näillä silloilla.
Siltoja riittää
Key West puolestaan tunnetaan muualla maailmassa lähinnä kirjailija Ernest Hemingwayn kotikaupunkina. Vähän ennen ensimmäisiä siltoja näkyi varoitusmerkkejä alligaattoreista. Yhtään ei nähty mutta eipä pysähdyttykään tällä suoalueella.
Key Westiin saavuimme iltapäivällä ja teimme pyörällä alustavan kaupunkikierroksen. Tunnelma oli aivan toisenlainen kuin Miamissa. Vähäinen liikenne oli rauhallista. Ruskettuneet ihmiset vaikuttivat lomalaisilta ja kadulle avonaiset baarit olivat täynnä drinkkejä nauttivaa väkeä.
Pönötyskuva hotellin edustalta
Hotelli löytyi helposti Zumon avulla. Se oli nimeltään Cypress House ja sijaitsi aivan Key Westin keskustassa. Hinta oli korkeahko, mutta siihen sisältyi Happy Hour jonka aikana sai tempoa juomia ja nauttia herkullisia pikkupaloja vapaasti uima-altaan reunalla palmujen katveessa. Lisäksi hintaan kuului vartioitu parkkipaikka aivan hotellin lähellä. Suihkun ja vaatteiden vaihdon jälkeen teimme pikakierroksen kaupungilla ja palasimme nauttimaan häppärin antimista. Hotellin isäntä valmisti meille ensimmäiset Margaritat jonka jälkeen saimme hoitaa homman aivan itse. Ja hoidettiinhan me. Tunnelma oli varsin korkealla kun lähdimme jatkamaan Key Westiin tutustumista. Pimennyt ilta oli kuin samettia. Kuubalaistyyppinen musiikki soi lähes joka paikassa. Tuntui todella hienolta olla täällä. Tallustelimme pitkin katuja, ja löysimme jopa yhden baarin josta saimme tilattua ”Mojitos”. Tämä mintunmakuinen rommidrinkki oli myös Ernest Heminwayn mielipaukku.
Aamulla oli pää vähän kipeä mutta se johtui varmaan auringosta. Rupesi myös heti ottamaan koteloon. Illalla oli filmailtu uudella videokameralla ja akku piti sitten ladata. Olinpahan ottanut kotoa väärän laturin. Uudessa kamerassamme olikin tämä kameraan tuleva ”töpseli” aivan omaa mallia joten ei muuta kuin laturikauppaan. Receptionista sain RadioSchackin osoitteen jonka näppäilin Zumoon. Radioschackissa ei tietenkään ollut tällaista laturia joten videotaiteen harrastaminen loppui lyhyeen. Onneksi digikamera toimi. Teimme vielä pienen pyörälenkin kaupungilla. Hemingwayta ei näkynyt, eikä ihmekään. Mieshän ampui kuulan kalloonsa jo vuosikymmeniä sitten.
Oli aika jättää Key West palmuineen ja Margaritoineen.
Key West
Seuraava etappi oli Evergladesin suoalue. tämä lähes koko etelä-Floridan peittävä suoalue on kasvistoltaan ja eläimistöltään ainutlaatuinen. Löysimme helposti Evergladesin turistikeskukseen josta oli tarkoitus aloittaa pieni kierros suoseudulla. Turistikeskus osoittautui pyöreäksi rakennukseksi suon reunassa sisältäen luonnollisesti tietoa alueesta ja matkamuistomyymälän. Meillä vatsat jonkun verran kurnivat, mutta keskuksesta ei saanut edes hodareita. Lisäksi alkoi sataa tihuuttaa.
Marjatta alligaattoreita etsimässä Everglades
Suunnitelmiin tuli muutos. Käännyimme takaisin ja ajoimme lähistöllä olevalle alligaattorifarmille tarkoituksena nähdä alligaattoreita ja saada jotakin murua rinnan alle. Farmi olikin hieno paikka. Näitä panssaroituja historian yöstä peräisin olevia matelijoita oli farmilla satoja. Suurimmat polskivat vahvannäköisen aidan takana isoissa altaissa. ”Babygaattorit” olivat eri osastolla samankokoiset omissa loosheissaan. Tarkoituksemme oli päästä jo maksetulle suoajelulle filmeistä tutulla propellikäyttöisellä suoveneellä, mutta huonon sään takia ajelu peruutettiin ja saimme rahat takaisin matkan osalta.
Näistä saisi monet bootsit
Herkulliset hodarit nautittuamme olimme valmiita kohtaamaan Miamin meriakvaarion, jossa olin nuorena miehenä jo kerran käynytkin. Sää parani ja matka Miamiin taittui nopeasti ja pian olimme akvaarion ulkopuolella. Ihmettelin autojen vähyyttä valtavalla parkkipaikalla kunnes huomasin että sulkemisaika olikin jo lähellä. Suoritimme pienet laskelmat ja tulimme siihen tulokseen, ettemme maksa melko kalliita pääsylippuja vajaan tunnin takia joten jatkoimme matkaa. Ajoimme läpi Miamin keskustan ja pääsimme pohjoiseen vievälle moottoritielle kohteena Lantana, tämä Floridan suomalaiskeskus.
Miamin pilvenpiitäjiä
Paikka ei varsinaisesti inspiroinut, mutta olimme ottaneet mukaan EU:vaalien äänestyskuoret tarkoituksena suorittaa kansalaisvelvollisuus äänestämällä ennakkoon Lantanan Suomi talossa. Lantana löytyi, mutta Suomi talo oli pilkkopimeä. Onneksi äänestys alkaisi vasta seuraavana päivänä. Löysimme läheltä vaatimattoman ja edullisen motellin jonne sitten majoittauduimme. Pyörä jäi huoneen oven eteen parkkipaikalle ja siitä se löytyi aamulla. Nautimme myöhäisen päivällisen kuubalaisella snagarilla. Ruoka oli hyvää ja costa ricalainen olut maistui erinomaiselle.
Aamutoimien jälkeen Harrikka siirsi meidät uudestaan Suomi talolle jossa tapasimmekin erinomaista suomea puhuvan ikämiehen, joka kuultuaan matkasuunnitelmastamme haukkui Amerikan ja etenkin Floridan autokuskit pataluhaksi sekä varoitteli moneen kertaan moottoripyöräilyn vaaroista.
Äänestys ei tietenkään onnistunut koska vaalihuoneisto avattiin vasta klo 12.00 ja tunnollisina äänestäjinä olimme paikalla jo vähän yli yhdeksän. Emme jääneet odottamaan ja papan hyvästeltyämme jatkoimme matkaa kohti Orlandoa jossa oli tarkoitus käydä Disneylandissa. Aamupäivä oli kaunis mutta pian alkoi pukata mustaa pilveä uhkaavan näköisesti. Yht’äkkiä taivas repesi ja vettä rupesi tulemaan kuin ”aisaa”.
Oli pakko pysähtyä pientareelle koska ajaminen oli aivan mahdotonta. Sivulaukuissa oleviin sadetakkeihin oli enää turha turvautua. Olimme totaalisesti läpimärkiä. Onneksi sade oli lämmin ja muutaman minuutin kuluttua se loppui ja aurinko rupesi paistamaan täydeltä terältä. Melkoisesti höyryten jatkoimme kohti Orlandoa josta löytyi heti Disneylandin informaatiorakennus. Tämä Orlandon Disneyland on valtava kompleksi jossa on varmasti näkemistä moniksi päiviksi johon meillä ei ollut aikaa. Infon tyttö suositteli meille käyntiä ”Downtown Disneylandissa ”aivan lähellä. Hotelliksi valikoitui Hilton aivan huvipuiston portin vieressä. Vähän arvelutti, mitä Hilton maksaa, mutta hinta oli vain 105 $ joten sisälle vaan.
Orlandon Hiltonissa ollaan.
Oman pyöräkerhon perinteitä kunnioittaen päätimme ottaa ensin ”kypäräkaljat” hotellin cafeteriassa. Jälleen tuntui amerikkalainen homma hauskalta. Sain baaritiskiltä kaljat, mutta purkit olivat pienissä siisteissä ruskeissa paperipusseissa joista niitä ei saanut ottaa pois. Joimme siis pussikaljaa kuten nuoriso kotimaassa. Varmaan kukaan ei arvannut mitä pusseissa oli.
Ken tästä käy, saa rahansa menettää. Disneyland Orlando
Illalla siirryimme huvipuiston uumeniin. Varsinaisia tivolilaitteita alueella ei ollut juurikaan. Tarjonta muodostui lähinnä erilaisista myytävistä Disney artikkeleista. Oli alueella HD:n vaate- ja krääsämyymäläkin jonka hinnat olivat mielestäni pöyristyttävät. Myös Lego oli edustettuna. Mäkkärin cheeseburgerit ja muutamat Margaritat nautittuamme Hilton kutsui.
Margarita on hyvä kaveri.
Aurikoinen aamu koitti ja starttasimme aamulla kohti Daytona Beach:ia, tuota motoristien Mekkaa.
Daytona Gate
Tarkoitus oli vaan tehdä pieni kierros kaupungilla mutta harrikassa oli alkanut ilmetä ikävä sivuääni startatessa. Ääni ei kuulunut joka startissa mutta häiritsi minua sen verran, että veimme pyörän Daytona beachin keskustassa olevaan EagleRidersin toimipisteeseen. Palvelu oli ystävällistä ja pyörä otettiin verstaalle. Kävimme firman omassa ruokalassa vetäisemässä valtavat aamiaishampurilaiset. Pian kaveri tuli ilmoittamaan että mitään hätää ei ole, ääni kuuluu tähän malliin. Uskottavahan se oli. Pyysin kuitenkin kaveria kirjaamaan käyntimme täällä. Näin luvattiin tehdä. Pääkatukierroksen ja valokuvauksen jälkeen matka jatkui.
Tällä kadulla on vilskettä kun motoristit ovat paikalla.
Suuntana oli edelleen pohjoinen ja seuraava osavaltio nimeltään Georgia. Osavaltio on Floridaa pohjoisemmasta sijainnista huolimatta tätä aitoa Syvää Etelää, seutua jossa puuvillapellot humisivat, mustat orjat raatoi ja piiska pomon monta miestä kaatoi. Palmut olivat jääneet taakse. Maasto oli vehreää tuuheaa lehtimetsää, ainakin moottoritien varrella. Jokunen käärme näkyi paistattelevan päivää lämpöisellä asfaltilla.
Oikella tiellä ollaan.
Iltapäivällä saavuimme kaupunkiin nimeltä Savannah. Kaupunki on pieni, mutta täynnä Yhdysvaltojen historiaa. Lähellä Savannahia tapahtui sisällissodan ensimmäinen tulitaistelu: Fort Sumnerin valloitus jota kaupungin hienosto seurasi joen törmältä teetä ja muita herkkuja nauttien. Itse olin käynyt kaupungissa jokusen kerran -70 ja 80 lukujen taitteessa Finnlinesin laivojen kanssa. Odotin mielenkiinnolla löytyisikö mitään tuttua menneiltä ajoilta.
Menneitä muistelemassa Savannah
Hotelli oli tällä kertaa Holiday Inn aivan keskustassa. Puhdistautumisrituaalien jälkeen lähdimme tutustumaan tähän Amerikan historiaa tihkuvaan kaupunkiin. Yritin samalla kaivella muististani tuttuja paikkoja, mutta eihän niitä kaiveluistani huolimatta löytynyt. Sen verran muisti pelasi kuitenkin että löysimme River Streetille, Savannah-joen rantakadulle, jossa piti olla kapakoita kapakoiden vieressä ja niinhän niitä olikin. Asiakkaat olivat vaan vaihtuneet merenkulkijoista ja ahtaajista ja iloisista naisista turisteihin kuten kaikkialla muuallakin. Ramppasimme sitten katua edestakaisin ja nautimme virkistäviä juomia kunnes oli aika mennä unten maille.
Niin iso neekeri, ettei mahdu yhteen kuvaan River Street
Aamulla sain receptionista lähimmän HD-korjaamon osoitteen jonne zumo meidät hienosti ohjasi. Liike osoittautui isoksi ja moderniksi. Pääsin nopeasti kertomaan ongelmani ja pyörä otettiin heti pukille.
Harrikkaliike Savannahissa.
Aamupala oli jäänyt nauttimatta joten HD:n vieressä oleva Amerikkalaisista Amerikkalaisin ”Hooter’s”
sai meistä asiakkaat. Burgerit lähentelivät kooltaan Heritagen etulamppua ja ranskalaisilla olisi ruokkinut merijalkaväen puolijoukkueen.
Hyvännäköinen peli
Ja tämä
Ja tämä
Aika alkoi kuitenkin käydä pitkäksi joten käytimme sen HD:n ja Hootersin vaatekrääsän ostamiseen. Parin tunnin kuluttua vika selvisi, mutta heillä ei ollut sopivaa osaa talossa. Onneksi vika ei kuulemma haitannut ajamista. Neuvottelimme hetken ja sain kirjallisen selvityksen viasta ja kuitenkin suosituksen mennä Nashvillessa hoitamaan asia kuntoon.
Seuraava etappi oli 30-luvun vauhdikkaasta tanssista tunnettu Charleston South Carolinassa. Olin valinnut etappiin kartasta pitkin rantaa kulkevan maisematien. Ei siellä mitään maisemia näkynyt. Samanlaista lehtimetsää oli koko ajan tien vierustoilla.
Charleston on myös tyypillinen etelän keskikokoinen kaupunki jossa olin myös pari kertaa joskus käynyt. Kaupungissa oli sinne saapuessamme koulujen päättäjäiset joten keskusta oli täynnä näitä hassuihin neliönmuotoisiin lakkeihin ja kaapuihin pukeutuneita nuoria ja heidän omaisiaan.
Illalla kävimme suuressa toritapahtumassa rannalla. Alueella soitti myös bändi jonka desibelit olivat liikaa meille. Söimme herkulliset ravut pahvikoteloista, nautimme oluet palanpainikkeeksi ja taas nukkumaan.
Loistavassa aamusäässä pienen keskustan kunniakierroksen jälkeen olimme tien päällä keula kohti länttä ja Tennesseetä .
Homma jatkuu.....
