Kotka ja Marjatta route 66:lla
Täältä kaakonkulmalta oli osa Karhulan moottorikerhon jäsenistä päättänyt lähteä Peter Panin järjestämälle Amerikan reissulle tarkoituksena ajaa tämä legendaarinen tie alusta loppuun mahdollisimman paljon jäljellä olevaa tietä seuraten. Onnistuin saamaan reissulle peruutuspaikat. Matkan suunnittelu alkoi kuumeisesti. Sain onneksi täältä orgista reissun heittäneiltä arvokasta tietoa. Samoin Peter panin sivuilta löytyi routen ajaneiden blogeja .
Pikkuisen vihlaisi, kun netistä oli tieto, että Peter Pan oli siirtynyt yritysten taivaaseen. Onneksi homma jatkui Peter Pan biken toimesta. Matkaan lähti 13 kotkalaista, 1 pariskunta Oulusta ja Sami Hokkanen matkanjärjestäjän toimesta oppaaksi.
Paljon oli pohdittavaa siinä, mitä ottaisimme mukaan matkalle. Päätimme kumpikin ottaa vesitiiviit ”merimiessäkit” jotka laitettaisiin lentokoneen ruumaan. Koepakkaus onnistui hyvin. Saimme säkkeihin ahdettua kypärät, ajokengät ja – housut, sadetakit, muutamat kalsarit ja sukat sekä jokunen t-paita. Tungin vielä säkkiini 2 paria suoria housuja sekä pari lyhythihaista kauluspaitaa mahdollisia juhlia varten. Kauneudenhoitovälineet yms. otettiin kahteen pieneen laukkuun jotka otettiin käsimatkatavaroihin. Ajotakeiksi otimme mustat kerhotakkimme jotka ovat jotakin vesitiivistä ja hiostavaa materiaalia. Halpoja dollareita vaihdettiin ja alettiin odottamaan lähtöä.
Pikkubussia odotellessa aamutuimaan.
Lähtöpäivä 21.8 koitti viimein ja lähdimme pikkubussilla kaakonkulmalta kohti Helsinki-
Vantaan lentoasemaa josta kone lähti kohti Heathrowia. Jouduimme lentämään Englantiin eri koneella kuin muu ryhmä koska olimme varanneet paikat myöhemmin. Heathrowissa tapasimme muut ja jatkoimme sitten samalla koneella Chicagoon. Kone oli BA:n jumbo joka oli varsin täyteen buukattu, joten istuimme kuin sillit suolassa. Itse sain toiselle puolelleni ison mustan neekerin, joka torkkui ja puhisi itseksensä lähes koko matkan. Onneksi Marjatta istui toisella puolella. Edessämme olevien penkkien selkämyksessä oli monitorit, joista saattoi seurata matkan edistymistä, katsella filmejä tai kuunnella monenlaista musiikkia.
Koneessa oli nähtävästi muitakin motoristeja meidän lisäksemme, koska koneesta loppuivat kaljat jo Grönlannin yläpuolella.
Matka sujui rattoisasti filmejä katsellessa. Samoin olivat mukaan otetut ristikkolehdet käteviä ajantappovälineitä.
O'Haren kentällä Chicagossa
Chicagoon saavuimme samana päivänä iltapäivällä paikallista aikaa. Olimme terminaaliin johtavassa putkessa kun huomasin että putken seinällä luki minun nimeni. Kysyin virkailijalta mitä tämä tervetuliaistoivotus tarkoitti. ”Matkatavaranne eivät ole koneen mukana:” vastasi virkailija. Lupaavastihan tämä alkoikin. Ei matkatavaroita. Onneksi vakuutukset ovat kunnossa. Kohtalaisen helpon maahantulotarkastuksen jälkeen pääsimme etsimään kuljetusta hotelliin. Systeemi toimi, että soitto aulasta hotelliin ja hotellista tuli auto noutamaan meidät. Autoahan ei tietenkään kuulunut ja soittelimme useita kertoja hotelliin josta luvattiin laittaa auto ensi tilassa. Tulihan se viimeinkin ja pääsimme Chicago O’Hare hotelliin, jossa sisään kirjoittautumisen jälkeen oli pitkästä aikaa totuteltava tähän Amerikan kuraan jota paikkakuntalaiset olueksi kutsuvat.
Ensimmäinen amerikankura pitkän aikaan.
Aamulla hotellin virkailija ilmoitti, että merimiessäkkini oli saapunut. Näin oli kivi pudonnut sydämeltäni. Hotellin hintaan kuuluva aamiainen koostui erilaisista ja–värisistä muroista sekä paahtoleivästä ja viinereistä. Tilasimme rehvakkaasti pekonia ja munakokkelia. Yllätys oli melkoinen kun lautanen oli melkein täynnä ranskalaisia perunoita. Kokkelia oli hiukan ja pekonia 2 laihaa viipaletta ristissä.
Tapasimme myös oppaamme Samin. Aamiaisen jälkeen lähdimme heti hakemaan pyöriä. Vuokraamo oli nimeltään Eagleriders. Taksinkuljettaja ihmetteli, mikä suomalaisia routelle vetää? Hän oli edellisellä viikolla kuulemma vienyt myös suomalaisen porukan samaan vuokraamoon.
Eagleriderissä tuntui olevan melkoinen säpinä. Pyöriä joista 99% oli erilaisia Harrikoita, oli piha täynnä ja Huoltohallista pukattiin lisää pyöriä sitä mukaa kun niitä lähti. Alueella oli myös varusteliike. Osa porukastamme täydensi ajovarusteitansa täällä. Tavaraa oli runsaasti mutta kokoja oli aika vähän. Lisäksi kaikissa tuotteissa luki Harley Davidson. Liikkeestä olisi saanut ostettua myös HD:n logolla ja tekstillä varustetun vessanpytyn kannen.
Siirryimme takaisin vuokraamoon jossa alkoi melkoinen paperisota. Allekirjoituksia ja ruksauksia piti laittaa monennäköisiin kaavakkeisiin joiden sisällöstä en ainakaan minä ymmärtänyt mitään. Sitten oli vuoromme saada pyörät. Samalla alkoi myös ukkossade. Kaverit vaan ajelivat pyöriä pihaan välittämättä kastumisesta. Kuuro onneksi loppui pian. Minä olin varannut lowriderin. Pyörä tuotiin eteeni. Saman tien alkoikin ongelma. Pyörässä ei ollut sissybaria ja takasatulakin oli tarkoitettu Marjattaa huomattavasti kaposemmalle ahterille. Marjatta ilmoitti varsin selvästi että hän ei tule istumaan tuon pyörän kyydissä jos emme saa siihen sissybaria. Liikkeen kaveri sanoi, että olin varannut tämän pyörän. Myönsin asian, mutta kerroin että olin ehdottomasti vaatinut sissybarin koska meitä on 2 pyörän päällä.
Opastus pyörän saloihin käynissä.
Rupesi todella kyrsimään kun minulle vastattiin, että tähän malliin ei kuulu sissyä. No, aikamme kiroiltua rupesi tapahtumaan. Minua pyydettiin sisälle ja taas tuli iso kasa papereita allekirjoitettavaksi. Ulkona sitten eteeni tuotiin helmiäsvalkoinen Heritage softail jossa oli mailimittarissa lukema 98. Samoin pyörän ahterissa törrötti sissy. Eipähän enää kyrsinyt. Marjattaakin rupesi hymyilyttämään. Todella hyvää palvelua firmalta. Sitten koitti ensimmäisen startin aika. En ole juurikaan sytkähtänyt Harrikoihin, mutta naamallani oli kieltämättä muikea ilme kun pyörän ensi kertaa starttasin.
Kaksi onnellista lasta alla Chicagon.
Pyörät saatuamme oli vuorossa siirtyminen hotellille. Oppaamme Sami oli myös ensikertaa USA:ssa. Hyvin hän kuitenkin opasti meidät vuokraamolta hotellille. Kieltämättä jännitti aika tavalla tämä ensimmäinen etappi, sillä liikennettä oli koko ajan melkoisesti. Hotellilla odotti meitä oululainen Kailasuon pariskunta. He olivat tulleet American Airways:in koneella. Koneessa oli kuulemma kaikki juotava ollut maksullista ja matkan lopussa oli koneen kapteenille kerätty tippi. Tuntuu jenkkifirmalla menevän todella huonosti. Sami joutui lähtemään takaisin vuokraamoon hakemaan oululaisten pyörää selviytyen tästäkin retkestä kunnialla. Illalla nautimme yhteisen päivällisen ja tutustuimme uusiin ystäviimme.
Ensimmäinen reissu kunnialla takana Eaglerideristä hotelliin.
Seuraavana aamuna eli lauantaina sitten alkoi varsinainen matka. Ajoimme ensin Chicagon keskustaan Adams street.in ja Michigan avenuen risteykseen jossa oli Routen aloituspaikan merkki.
Tässä sitä merkkiä ihaillaan.
Pakollisten kuvien jälkeen lähdimme ajamaan kohti Illinoisin maaseutua. Pari kertaa Sami joutui kysymään tietä, mutta hyvin loppujen lopuksi pääsimme kaupungista ulos. Route oli melko hyvin merkitty ruskeine kilpineen ja nuolineen. Loistavassa säässä ajelimme läpi teollisuusalueiden ja pienten kaupunkien. Asutus rupesi harvenemaan ja ensimmäiset silmänkantamattomaan ulottuvat maissipellot valtasivat näkymät varsin hyväkuntoisen tien molemmin puolin. Nautimme kevyen kenttälounaan intiaanipäällikkö Pontiac,in mukaan nimetyssä pikkukaupungissa.
Pontiac. Ensimmäinen pysähdys Chicagon jälkeen.
Täältä kaakonkulmalta oli osa Karhulan moottorikerhon jäsenistä päättänyt lähteä Peter Panin järjestämälle Amerikan reissulle tarkoituksena ajaa tämä legendaarinen tie alusta loppuun mahdollisimman paljon jäljellä olevaa tietä seuraten. Onnistuin saamaan reissulle peruutuspaikat. Matkan suunnittelu alkoi kuumeisesti. Sain onneksi täältä orgista reissun heittäneiltä arvokasta tietoa. Samoin Peter panin sivuilta löytyi routen ajaneiden blogeja .
Pikkuisen vihlaisi, kun netistä oli tieto, että Peter Pan oli siirtynyt yritysten taivaaseen. Onneksi homma jatkui Peter Pan biken toimesta. Matkaan lähti 13 kotkalaista, 1 pariskunta Oulusta ja Sami Hokkanen matkanjärjestäjän toimesta oppaaksi.
Paljon oli pohdittavaa siinä, mitä ottaisimme mukaan matkalle. Päätimme kumpikin ottaa vesitiiviit ”merimiessäkit” jotka laitettaisiin lentokoneen ruumaan. Koepakkaus onnistui hyvin. Saimme säkkeihin ahdettua kypärät, ajokengät ja – housut, sadetakit, muutamat kalsarit ja sukat sekä jokunen t-paita. Tungin vielä säkkiini 2 paria suoria housuja sekä pari lyhythihaista kauluspaitaa mahdollisia juhlia varten. Kauneudenhoitovälineet yms. otettiin kahteen pieneen laukkuun jotka otettiin käsimatkatavaroihin. Ajotakeiksi otimme mustat kerhotakkimme jotka ovat jotakin vesitiivistä ja hiostavaa materiaalia. Halpoja dollareita vaihdettiin ja alettiin odottamaan lähtöä.
Pikkubussia odotellessa aamutuimaan.
Lähtöpäivä 21.8 koitti viimein ja lähdimme pikkubussilla kaakonkulmalta kohti Helsinki-
Vantaan lentoasemaa josta kone lähti kohti Heathrowia. Jouduimme lentämään Englantiin eri koneella kuin muu ryhmä koska olimme varanneet paikat myöhemmin. Heathrowissa tapasimme muut ja jatkoimme sitten samalla koneella Chicagoon. Kone oli BA:n jumbo joka oli varsin täyteen buukattu, joten istuimme kuin sillit suolassa. Itse sain toiselle puolelleni ison mustan neekerin, joka torkkui ja puhisi itseksensä lähes koko matkan. Onneksi Marjatta istui toisella puolella. Edessämme olevien penkkien selkämyksessä oli monitorit, joista saattoi seurata matkan edistymistä, katsella filmejä tai kuunnella monenlaista musiikkia.
Koneessa oli nähtävästi muitakin motoristeja meidän lisäksemme, koska koneesta loppuivat kaljat jo Grönlannin yläpuolella.
Matka sujui rattoisasti filmejä katsellessa. Samoin olivat mukaan otetut ristikkolehdet käteviä ajantappovälineitä.
O'Haren kentällä Chicagossa
Chicagoon saavuimme samana päivänä iltapäivällä paikallista aikaa. Olimme terminaaliin johtavassa putkessa kun huomasin että putken seinällä luki minun nimeni. Kysyin virkailijalta mitä tämä tervetuliaistoivotus tarkoitti. ”Matkatavaranne eivät ole koneen mukana:” vastasi virkailija. Lupaavastihan tämä alkoikin. Ei matkatavaroita. Onneksi vakuutukset ovat kunnossa. Kohtalaisen helpon maahantulotarkastuksen jälkeen pääsimme etsimään kuljetusta hotelliin. Systeemi toimi, että soitto aulasta hotelliin ja hotellista tuli auto noutamaan meidät. Autoahan ei tietenkään kuulunut ja soittelimme useita kertoja hotelliin josta luvattiin laittaa auto ensi tilassa. Tulihan se viimeinkin ja pääsimme Chicago O’Hare hotelliin, jossa sisään kirjoittautumisen jälkeen oli pitkästä aikaa totuteltava tähän Amerikan kuraan jota paikkakuntalaiset olueksi kutsuvat.
Ensimmäinen amerikankura pitkän aikaan.
Aamulla hotellin virkailija ilmoitti, että merimiessäkkini oli saapunut. Näin oli kivi pudonnut sydämeltäni. Hotellin hintaan kuuluva aamiainen koostui erilaisista ja–värisistä muroista sekä paahtoleivästä ja viinereistä. Tilasimme rehvakkaasti pekonia ja munakokkelia. Yllätys oli melkoinen kun lautanen oli melkein täynnä ranskalaisia perunoita. Kokkelia oli hiukan ja pekonia 2 laihaa viipaletta ristissä.
Tapasimme myös oppaamme Samin. Aamiaisen jälkeen lähdimme heti hakemaan pyöriä. Vuokraamo oli nimeltään Eagleriders. Taksinkuljettaja ihmetteli, mikä suomalaisia routelle vetää? Hän oli edellisellä viikolla kuulemma vienyt myös suomalaisen porukan samaan vuokraamoon.
Eagleriderissä tuntui olevan melkoinen säpinä. Pyöriä joista 99% oli erilaisia Harrikoita, oli piha täynnä ja Huoltohallista pukattiin lisää pyöriä sitä mukaa kun niitä lähti. Alueella oli myös varusteliike. Osa porukastamme täydensi ajovarusteitansa täällä. Tavaraa oli runsaasti mutta kokoja oli aika vähän. Lisäksi kaikissa tuotteissa luki Harley Davidson. Liikkeestä olisi saanut ostettua myös HD:n logolla ja tekstillä varustetun vessanpytyn kannen.
Siirryimme takaisin vuokraamoon jossa alkoi melkoinen paperisota. Allekirjoituksia ja ruksauksia piti laittaa monennäköisiin kaavakkeisiin joiden sisällöstä en ainakaan minä ymmärtänyt mitään. Sitten oli vuoromme saada pyörät. Samalla alkoi myös ukkossade. Kaverit vaan ajelivat pyöriä pihaan välittämättä kastumisesta. Kuuro onneksi loppui pian. Minä olin varannut lowriderin. Pyörä tuotiin eteeni. Saman tien alkoikin ongelma. Pyörässä ei ollut sissybaria ja takasatulakin oli tarkoitettu Marjattaa huomattavasti kaposemmalle ahterille. Marjatta ilmoitti varsin selvästi että hän ei tule istumaan tuon pyörän kyydissä jos emme saa siihen sissybaria. Liikkeen kaveri sanoi, että olin varannut tämän pyörän. Myönsin asian, mutta kerroin että olin ehdottomasti vaatinut sissybarin koska meitä on 2 pyörän päällä.
Opastus pyörän saloihin käynissä.
Rupesi todella kyrsimään kun minulle vastattiin, että tähän malliin ei kuulu sissyä. No, aikamme kiroiltua rupesi tapahtumaan. Minua pyydettiin sisälle ja taas tuli iso kasa papereita allekirjoitettavaksi. Ulkona sitten eteeni tuotiin helmiäsvalkoinen Heritage softail jossa oli mailimittarissa lukema 98. Samoin pyörän ahterissa törrötti sissy. Eipähän enää kyrsinyt. Marjattaakin rupesi hymyilyttämään. Todella hyvää palvelua firmalta. Sitten koitti ensimmäisen startin aika. En ole juurikaan sytkähtänyt Harrikoihin, mutta naamallani oli kieltämättä muikea ilme kun pyörän ensi kertaa starttasin.
Kaksi onnellista lasta alla Chicagon.
Pyörät saatuamme oli vuorossa siirtyminen hotellille. Oppaamme Sami oli myös ensikertaa USA:ssa. Hyvin hän kuitenkin opasti meidät vuokraamolta hotellille. Kieltämättä jännitti aika tavalla tämä ensimmäinen etappi, sillä liikennettä oli koko ajan melkoisesti. Hotellilla odotti meitä oululainen Kailasuon pariskunta. He olivat tulleet American Airways:in koneella. Koneessa oli kuulemma kaikki juotava ollut maksullista ja matkan lopussa oli koneen kapteenille kerätty tippi. Tuntuu jenkkifirmalla menevän todella huonosti. Sami joutui lähtemään takaisin vuokraamoon hakemaan oululaisten pyörää selviytyen tästäkin retkestä kunnialla. Illalla nautimme yhteisen päivällisen ja tutustuimme uusiin ystäviimme.
Ensimmäinen reissu kunnialla takana Eaglerideristä hotelliin.
Seuraavana aamuna eli lauantaina sitten alkoi varsinainen matka. Ajoimme ensin Chicagon keskustaan Adams street.in ja Michigan avenuen risteykseen jossa oli Routen aloituspaikan merkki.
Tässä sitä merkkiä ihaillaan.
Pakollisten kuvien jälkeen lähdimme ajamaan kohti Illinoisin maaseutua. Pari kertaa Sami joutui kysymään tietä, mutta hyvin loppujen lopuksi pääsimme kaupungista ulos. Route oli melko hyvin merkitty ruskeine kilpineen ja nuolineen. Loistavassa säässä ajelimme läpi teollisuusalueiden ja pienten kaupunkien. Asutus rupesi harvenemaan ja ensimmäiset silmänkantamattomaan ulottuvat maissipellot valtasivat näkymät varsin hyväkuntoisen tien molemmin puolin. Nautimme kevyen kenttälounaan intiaanipäällikkö Pontiac,in mukaan nimetyssä pikkukaupungissa.
Pontiac. Ensimmäinen pysähdys Chicagon jälkeen.
