Kotkan ja Marjatan Meksikonreissu 2010

[kotka]

Huh. ottipas taas koville noiden kuvien kanssa. Taisi se sittenkin onnistua. Rupean nyt syöttämään juttua tänne. Toivottavasti kukaan ei mene väliin.
kotka

 

[kotka]

Kotkan ja Marjatan Meksikon reissu 2010

Koittihan se toukokuu 2010. Edellisen vuoden sikaflunssan aikaan saaman matkan peruuntumisen pettymys oli purettu muistelemalla  etelävaltoihin tehtyä reissua valokuvia selaamalla ja matkasta tehtyä videota tuijottamalla. Myöskään en ollut poistanut zumosta reittisuunnitelmaani joka oli tarkoitus toteuttaa  tänä
vuonna .
Vaikka sikaflunssa oli kadonnut Meksikosta kuten tämä helsinkiläisille tuttu tauti Töölöstä, päätimme talvella ottaa rokotteet tätä lääketeollisuuden hysteriaa vastaan.

Lentovaihtoehtoja tutkittuamme valitsimme taas yhtiöksemme KLM:n sekä sen tytäryhtiön Martinairin.  Ratkaisu ei ollut halvin, mutta ainoastaan parin tunnin odottelu Amsterdamissa josta suora lento Cancuniin painoi vaa’assa  siihen verrattuna, että olisimme lentäneet jenkkilän kautta ja odotelleet siellä 8:aa – 10:tä tuntia .

Amsterdamin kentällä lähtöä odotellessa

Pyörän olin varannut DG- Tours nimiseltä brittifirmalta joka nettisivujensa perusteella teki monennäköistä reissua ympäri maailmaa. Osoittautuikin sitten, että vuokraamani pyörä olikin vanha tuttu: ”  Eagleriders” jolla oli kuin olikin toimipiste Cozumelin saarella n. 100 km Cancunista etelään. Firmahan löi vuosi sitten lapun luukulle juuri neniemme edessä.

Matka Helsingistä Amsterdamin kautta Cancuniin sujui jo rutiinilla. Lentomatkasta ei ole paljon kerrottavaa. Cancunissa olimme aikaerosta johtuen jo 17.30 pian olimme Meksikon maaperällä ja terminaalista ulospäästyämme tuo miellyttävä trooppinen lämpö alkoi heti hyväillä pitkän talven aikana kalvenneita hipiöitämme. Pihalla vallitsi varsinainen kuhina kun taksikuskit kilpailivat asiakkaista. Meteli oli melkoinen mutta nuukana miehenä  valitsin Toyotan "shuttlen" joka ajoi ” Zona Hotelera:lle” tälle monen kilometrin pituiselle kannakselle jolla suurin osa kaupungin lukuisista hotelleista sijaitsee. Hiace pudotti meidät Hiltonin pihalla kyydistä koska olin sieltä varannut huoneen ja DG-toursin kanssa oli sovittu että pyörä toimitetaan 15.5 Hiltonin pihalle. Sisään klaaraus sujui sutjakkaasti ja pian olimme huoneessamme josta oli upea näköala hotellin uima-allasalueelle sekä komeasti kohisevalle Karibian merelle.
Tuliaismargaritojen jälkeen nautimme ensimmäisen meksikolaisen päivällisen, joka olikin erinomainen, joskin hinnat olivat ainakin Helsingin luokkaa.
Aamulla heräsimme reippaina ja tunnelma oli odottava: Tänään alkaisi Meksikon valloitus moottoripyöräl-lä. Runsaan aamiaisen jälkeen pakkasimme tavarat ja sonnustauduimme ajovarusteisiin. Vähän ennen 10.00 luovutimme huoneen ja siirryimme hotellin ulko-oven edustalle odottelemaan pyörän saapumista. Herätimme jonkun verran huomiota pukeutumisellamme ruutu-shortsisten jenkkituristien parissa. Jouduimme selittelemään varustuksia niin turisteille kuin hotellin henkilökunnalle jotka olivat ystävällisen uteliaita ja kiinnostuneita reissustamme.
Kello tuli 10.00, 10.15,10.30,10,45,11.00 jne. Ei näkynyt pyörää eikä Eagleridersin edustajaa. Nyt alkoi vähän hermostuttaa, mutta muistuttelin itselleni, että Meksikossa ollaan ja täällä ajan taju on vähän erilainen kuin meillä pohjolan perukoilla.

Tässä vielä hymyilyttää

Odottelu jatkui, hain välillä kylmää juotavaa sillä lämpötila oli selvästi yli 30 astetta. Sitten alkoi soittelu. Soitin ensin David Gristille Englantiin jossa tietenkin oli jo ilta pitkällä. Onneksi Gristin numerosta vastasi  sihteeri, jolle kerroin tilanteen. Jonkun ajan kuluttua Grist soittikin ällistyneenä ja kehotti varaamaan huoneen uudelleen. Hän myös lupasi välittömästi ottaa yhteyden Eagleridersiin. Onneksi hotellissa oli tilaa, joskin otin halvemman huoneen alemmasta kerroksesta jolloin Karibian meri näyttikin paljon arki-semmalta. Rupesi tekemään myös alkoholipitoisia juomia mieli ja mieliteko toteutettiinkin. V…tti rankasti. Näinkö tämä matka sitten alkoikin.
Kostean illan jälkeen heräsimme krapuloissamme ja horjuimme aamiaiselle. Kesken tortillan pureskelun kännykkä soi: ” Hola, señor Kauko.This is Omar from Eagleriders. Your bike is ready very soon.  I’ll be there today” Kankkunen katosi ja elämä alkoi olla taas elämisen arvoista.
Eipähän asia näin yksinkertainen ollutkaan. Seuraavaksi soitti mr. Gregory Freeman Eagleridersistä L.A:sta. Hän oli erittäin pahoillaan viivästyksestä ja kertoi, että Meksikossa näin kuitenkin voi käydä. Pyörä ei kuulemma ollutkaan valmiina. Englanninkielinen kirosanavalikoimani on varsin suppea, mutta osasin sanoa, että älä puhu ”bullshit” jne. ” Take it easy, man” vastattiin Losista.  Saisin pyörän kuitenkin vasta seuraavana päivänä koska se oli vielä Cozumelin saarella ja alus, jolla pyörä voidaan tuoda mantereelle, lähtisi vasta seuraavana päivänä. Minulla välähti: Mitä jos haemme itse pyörän Cozumelilta? Freeman riemastui ja sovimme että loikkaamme taksiin ja ajamme Eagleridersin piikkiin Playa del Carmenille, josta on yhteys Cozumelille.  
Hetken kuluttua istumme rensseliemme kanssa jääkylmässä taksissa matkalla Playa del Carmenille. Kuski oli hauska veikko. Hän osasi vähän englantia ja itse yritin vastata työväenopistoespanjallani. Tie oli silmiinpistävän hyvä ja selvästi kuskin mielessä kutkutteli ylinopeus, mutta tien varrella oli lukuisia poliisiautoja valvomassa liikennettä. Aina poliisit nähtyään kuski teki ristinmerkkejä ja mumisi jotakin. Meksikon poliisilla ei kuskin mukaan juurikaan ole vielä tutkavalvontaa, joten jos poliisi lähtee perään niin sakot ovat selviö,  eikä tälle varsin korruptioituneelle porukalle kannata kuulemma pistää hanttiin.

Pian olimmekin tässä turistien kansoittamassa pienessä kylässä. Aluksen lähtöön oli aikaa jonka vietimme sisäistämällä sen että olemme jo Meksikossa  ja että Señor Frog onkin ravintolaketju eikä sammakko.

Marjatta Playa del Carmenissa

Täällä ollaan

Nopea alus vei meidät Cozumelille ja heti rannassa oli vastaanottokomitea joka vei meidät suoraan Eagleridersin toimipisteeseen.  Se oli varsin vaatimaton verrattuna aikaisemmin jenkeissä näkemiimme. Esitteillä oli ainoastaan 1 kpl Road King jota kylläkin paikalliset sekä turistit kuolasivat estottomasti. Mr. Omar oli paikalla ja paperisota sujui hetkessä. Pian kuuluikin talon takaa tutunoloinen sytkytys. Sieltähän se Heritage tuotiinkin näytille. Olipa taas pienen pettymyksen paikka. Pyörä oli 2004-mallia ja päällepäin aika huonosti pidetty. Pyörästä puuttui pleksi, kaatumarauta, tarakka, vaikka vuokrasopimuksen mukaan ne piti kaikki olla mukana.

Hymy hyytyy

Näytin Omarille Gristin kanssa tekemääni sopimusta, mutta hän kohautteli olkapäitään, tosin anteeksipyytävästi ja sanoi että heillä ei kerta kaikkiaan ole näitä varusteita, eikä hän ole nähnyt mokomaa sopimusta. Kyrsi aika tavalla, mutta ajokuume oli sitä luokkaa että järki sumeni. Hetkisen neuvottelimme Marjatan kanssa, mitä tehdä. Päätimme ottaa riskin ja reklamoida Gristille myöhemmin. Tämä oli virhe. Reklamaatio olisi pitänyt tehdä heti, mutta kun tuo järki pätki, niin se pätki. Vaikka Omarille näistä reklamoin suullisesti, hän ei kirjannut sopimukseen näitä puutteita, enkä pöllö niitä älynnyt siinä vaatia.

Pyöräkuumeen riivaamat

Kello oli jo sitä luokkaa että seuraava pyörän kantava alus lähtisi manterelle vasta seuraavana iltapäivällä. Omar järkkäsi kyllä meille hotellin Eagleridersin kustannuksella.  
Sitten olikin vuorossa pyörään tutustuminen. Koska tarakkaa ei ollut, alimmainen merimiessäkkimme makasi aivan rekisterikilven päällä ja oli selvä ettei pussi pysyisi ehjänä.  Omar kätevänä miehenä toi varmaankin miesten vessassa olleen froteepyyhkeen kappaleen jonka tunki rekkarin ja säkin väliin. ”Bueno”, sanoi Omar.
En ollut asiasta samaa mieltä mutta kiristelin hihnoja niin tiukkaan kuin vaan sain, jotta pussit eivät makaisi kovin pahasti rekkarin päällä. Korvasin rätin myöhemmin kookospähkinän puolikkaalla. Asentaja kiinnitti Zumon telineen pyörään. Omar näytti vielä Cozumelin kartan. Se olikin helppolukuinen. ”Tuosta eteenpäin ettekä käänny mihinkään niin olette takaisin samassa paikassa” opasti Omar sujuvasti.

Näin sitten alkoi Meksikon turnee .Ei aivan kuten oli suunniteltu, mutta hyvä näinkin. Ajoimme saaren ympäri rantoja seuraillen. Alkuun jännitti kun kaupunkialue näkyi jatkuvan ja risteyksiä riitti. Ajoin kuitenkin nähtävästi päätiellä, koska kukaan ei kiilannut eteeni. Alkoi tuntua mukavalta kun pääsimme kaupungista pois.
Tie oli hyväkuntoinen palmujen reunustama suora kunnes pääsimme saaren itärantaan. Ajoimme aivan Karibian meren tuntumassa. Hiekkarantoja riitti ja rannoilla oli runsaasti paikallisia ihmisiä nauttimassa kauniista lämpöisestä säästä. Harrikan tuttu jytke tuntui mukavalta eikä olo tällä hetkellä olisi voinut olla parempi. Marjatasta tuntui varmasti samalta.

Lenkkiä kertyi n. 70 km ja olimme kuin olimmekin takaisin keskustassa. Siellä olikin malecón:illa eli rantakadulla melkoinen vilske. Paikalliset ihmiset sekä turistit täyttivät jalkakäytävät ja monenlaista kaupustelijaa näkyi hankkimassa elantoaan tässä todella kauniissa pikkukaupungissa.
Teimme vielä kunniakierroksen ja varsinkin pyörän ahterissa oleva suomen lippu herätti aika tavalla positiivista huomiota: En tiedä tunnistettiinko lippu mutta lukuisat ”hola” huudot ja ”thumb up” tervehdykset lämmittivät mieltämme. Pyörä pistettiin hotellin eteen yöpuulle ja itse lähdimme nauttimaan parit tortillat ja taisipa señorita Margaritakin istua hetken pöydässämme.
Hotelli oli vaatimaton mutta siisti. Tapasimme myös ensimmäset ”cucarachas” eli torakat, mutta ei se tahtia haitannut.

Aamu valkeni tihkusateisena ja aamiaisen jälkeen siirryimme parin kilometrin päässä sijaitsevaan terminaaliin josta autoja kuljettava lautta lähti mantereelle.

Hyvä mutta kallis aamiainen Cozumelilla

Lipun ostosta selvisin hienosti paikallisella murteella ja sitten vaan odottelemaan aluksen lähtöä. Alukseen päästiin eikä pyörää "surrattu" koska keli oli tyyni ja matka ainoastaan n. tunnin mittainen. Siirryimme autokannelta matkustajatiloihin joka oli jo täynnä paikallisia mantereelle matkaavia ihmisiä.  Täkille saimme ihailla lähilaiturissa olevaa Suomessa rakennettua valtavaa risteilijää joka sylki turisteja saarelle.

Vähän erikokoinen autokansi kuin ruotsinlaivoilla.

Pian olimmekin mantereella ja varsinainen matka alkoi. Satama oli sateen jälkeen varsinainen liejukko. Onneksi pääsimme nopeasti valtatielle n 307 Cancunista Chetumaliin, joka on Quintana Roon osavaltion pääkaupunki aivan Belizen rajalla sekä ensimmäinen etappimme.

Alkumatkassa

ensikuvia Meksikon mantereella pyörän selästä.

Pilvipoutainen lämpimän kostea sää vallitsi ja tie oli erinomainen: kaksi kaistaa kumpaankin suuntaan. Pääni pyöri puolelta toiselle kun seurasin taustapeileistä ohittajia ja mahdollisia kiilaajia.  Ei mitään, liikenne sujui rauhallisesti ja tyylikkäästi. Opasteita näkyi olevan runsaasti.  Tuntui todella hienolta. Tien varrella oli lukuisia katoksia joista paikalliset myivät pieniä ruoka-annoksia, juomia sekä hedelmiä. Nautimmekin heti alkumatkasta herkulliset tuoreet kookospähkinät jotka olivat pilkkahintaisia.

Kookospähkinä maistuu

Nelikaistainen tie loppui aikanaan, mutta kaksikaistainenkin oli hyvässä kunnossa. Ajoimme läpi kylien sekä pienten kaupunkien.
Törmäsimme myös ensimmäiseen kerran ilmiöön joka on espanjaksi ”Tope”, suomeksi hidaste. Vaikka valtatie kulki läpi näiden kaupunkien ja kylien, niissä ei ollut juurikaan liikennevaloja. Ylinopeudet pienten kaupunkien alueilla oli karsittu tehokkaasti näiden hidasteiden avulla. Niistä ilmoittava merkki oli yleensä n.150 m. ennen ensimmäistä hidastetta, Merkki saattoi olla aivan oikea liikennemerkki tai vanerille tai pahville käsin kirjoitettu: ”Tope tai Topes” riippuen oliko hidasteita yksi vai useampi, yleensä useampi.

Eurooppalaiset hidasteet ovat suorastaan aneemisia näihin meksikolaisiin verrattuna. Näissä löytyi kokoa ja näköä. Harrikka piti ”uittaa” pyörä kerrallaan yli rakennelman ja nousta vielä seisomaan hidasteen harjalle ja silti öljypohja saattoi napata kiinni tähän perkeleen” topeen”.   Näitä tässä maassa todella riitti. Voi arvata että keskinopeus tippui aika tavalla näiden takia. Samoin joutuivat myös autoilijat etenkin raskaasti lastatut rekat hidastamaan nopeuttaan jolloin ruuhkia saattoi olla aivan pienenkin kylän kohdalla. Joskin ne myös purkaantuivat nopeasti kun viimeinen tope oli ylitetty.

 Matkan aikana myös selvisi, että nämä hidasteet olivat kylien kulkukoirien suosittuja ajanvietepaikkoja. Kun ajoneuvo hidasti vauhtiaan, rakkilauma riemastui ja seurasi räkyttäen ajoneuvon siirtymistä. Kun auto oli päässyt ohi, oli kiva odotella seuraavaa räkytyksen kohdetta. Olimme koirille uusi ja mielenkiintoinen kohde. Siinä saikin olla tarkkana kun yritti uittaa pyörää yli hidasteen ja samalla potkia rakkeja kauemmaksi. Muutaman kerran oli ihan oikeasti polvilumpiot ja nilkat vaarassa joutua vasikankokoisen rakin kuolaavaan kitaan. Onneksi jalassani oli kunnon "Cobrat" bootfactorilta.  Niillä oli hyvä torjua agressiivisimmat puraisuyritykset.

Varovasti tähän

sitten yhtä varovasti yli. Tämä oli vielä matalammasta päästä.

 

[kotka]

Chetumal alkoi lähestyä. Tie leveni taas ja monennäköistä mökkiä alkoi olla tien varrella.  Zumossa ei ollut juurikaan Meksikon kaupunkikarttoja joten ajelimme sokkona keskustaan, jossa hetken kierreltyämme löysimme Holiday Inn:in jonne majoittauduimme. Pikaisen suihkun jälkeen lähdimme tutustumaan kaupunkiin. Keskusta oli melko pieni mutta täynnä elämää. Kadut olivat täynnä kauppiaita jotka myivät kaikennäköistä tavaraa lastenvaatteista nahkatavaroihin ja siltä väliltä. Oli sen verran myöhä että varsinainen ”mercado” eli katettu kauppahalli oli jo suljettu. Ilma muuttui sateiseksi, joten siirryimme hotelliin iltapalalle.

Aamulla huomasimme että kaupungissa oli yöllä ollutkin vedenpaisumus. Kadut lainehtivat ja autot halkoivat aaltoja kuin hinaajat. Ehkä kaatosateiden takia Meksikon autokanta oli maasturivoittoista. Kauppahalli oli avattu joten suunnistimme sinne ja nautimme siellä meksikolaisen aamiaisen joka olikin herkullinen. Halli oli värikäs paikka etenkin Marjatalle joka ei ollut maassa käynyt.
Kala-ja lihaosastoilla oli varsinaiset aromit, mutta kauppa kävi. Tulipa hankittua reissun ensimmäiset t-paidat.

Marjatta Chetumalin yössä.

Matka jatkui ja pian olimme Chiapasin osavaltiossa. Seuraava kohde oli Palenque keskellä Chiapasin viidakkoa. Paikka on siitä merkittävä että siellä on upeat Maya intiaanien rauniot. Kun pääsimme Chetumalin ulkopuolelle, zumokin alkoi pelittää ja pienessä tihkusateessa suuntasimme aika tarkkaan länteen. Piipahdimmepa Tabascon osavaltiossakin, Osavaltiohan on saanut nimensä amerikkalaisesta voimakkaasta maustekastikkeesta, vai olisikohan asia kuitenkin toisinpäin.

Tie oli suoraa ja vähän yksitoikkoistakin kunnes saavuimme Palenqueen vievälle tielle. Keli parani ja alkoi tulla mutkaa ja mäkeä.

Matkalla Palenqueen

Sää oli luonnollisesti kostean lämmin. Puusto alkoi olla viidakkomaisen rehevää. Papukaijoja lenteli papatellen pitkin ja poikin ja oli joukossa varmaan muitakin siivekkäitä.

Taas rupesi näkymään hökkeleitä tien molemmin puolin ja niin olimme sitten Palenquen pikkukaupungissa. Tuurilla löysimme taas hotellin aivan keskustasta ja saimmepa pyöränkin suojaan. Teimme pikakierroksen keskustassa ja palasimme hotellin erittäin viehättävälle patiolle jossa kauniit señoritat valmistivat herkullisen illallisen.

Miltäs näytttää?

Tosin margaritat eivät kuuluneet repertuaariin. Saimme pelkkää tequilaa jäävedessä.
Hyvin nukutun yön jälkeen oli aika siirtyä tutustumaan yhteen Maya kulttuurin helmistä. Paikka oli lähellä ja hyvin opastettu. Parkkeerasimme harrikan ja oppaita alkoi kerääntyä ympärillemme tarjoten palveluitaan, mutta ilmoitettuani että olemme omatoimimatkailijoita, saimme olla rauhassa. Täällä huomasin taas sen hienon piirteen näissä meksikolaisissa kaupustelijoissa, että he eivät väkisin roikkuneet hihoissa vaan uskoivat kerralla jos asiakas ei ole kiinnostunut.

Maksettuamme sisäänpääsymaksun pääsimme alueelle. Vaikka kyseessä ovat rauniot, paikka oli erinomaisen tyylikäs ja historian havinan tunsi selvästi. Filmasimme ja ihmettelimme raunioiden hyvää kuntoa tässä maanjäristyksille alttiissa maassa. Tulipa itsekin kavuttua historiallisia ja erittäin jyrkkiä rappuja ylös ja alas.

Ensi näkymä raunioille

Palenque

Lisää raunioita (taustalla)

Palenque oli nähty ja matka jatkui kohti Chiapasin osavaltion pääkaupunkia nimeltä Tuxtla Gutirriez. Tie oli hyvässä kunnossa ja matka taittui läpi kaupunkien ja kylien sekä viidakkotaipaleiden. Osavaltioiden rajoilla oli raskaasti aseistetut sotilaspartiot jotka pysäyttivät kaikki tiellä liikkuvat ja näkyivät tekevän pistokokeita autojen sisälle ja takakontteihin. Meitä tervehdittiin ystävällisesti ja viitottiin jatkamaan matkaa. Emme uskaltaneet ottaa kuvia partioista vaikka mieli olisi tehnyt. Meksikossahan on tämän huumesodan lisäksi aina jokunen kapinanpoikanen muhimassa. Heillä tuntuu olevan vallankumousaate verissä. Hallituksen on pidettävä ohjakset tiukasti käsissään etteivät nämä perinteet pääse ryöstäytymään irti.

Itse muistan pikkupojasta saakka nämä legendaariset vallankumoussankarit: Emiliano Zapata ja Pancho Villa. Zapata oli köyhä talonpoika eli ”peoni” joka kyllästyi jatkuvan pers.aukisena olemiseen ja sai koottua talonpoikaisarmeijan ja pisti maan järjestyksen uusiksi. Hän liittoutui jossakin vaiheessa Villan kanssa. Mo-lempien tapauksessa ”omat koirat purivat”. Zapata surmattiin väijytyksestä petoksen avulla.  Pancho Villa oli taas hevosvaras Meksikon pohjoisosista.  Hän nousi kuitenkin nopeasti armeijansa johtoon. Villa on edelleenkin ainoa sotilas joka on hyökännyt sotaväkensä kanssa Yhdysvaltojen mantereelle.(Hawaji/Pearl harbour on saari). Myös Villa salamurhattiin joten vallankumous näkyy todella syövän lapsensa. Heitä ei ole kuitenkaan Meksikossa unohdettu.

Täällä Chiapasissa toimii tänäkin päivänä ”Zapatistas” niminen ryhmittymä joka vastustaa hallitusta ja haluaa lisää ”Tierra y Libertad” eli maata ja vapautta kuten Emilianon tunnuslause kuului. Myös näitä vapaussankareita  esittäviä valokuvia näkyi mitä odottamattomissa paikoissa. Ostinpa itsekin pari t-paitaa joiden rintamuksiin on herrat ikuistettu.

Tämä Chiapasin osavaltio on Meksikon eteläisin ja on varsin vaihtelevaa maisemaltaan. Ajelimme pitkin hienoja mutkateitä ja vuorten rinteitä. Luonto oli todella vehreää ja sää oli loistava. Liikennettä oli vähän ja pienten kylien kohdalla maya-tytöt myivät banaaneita ja muita hedelmiä matkaajille. Tytöillä oli ovela tapa kiinnittää huomio myymäläänsä. Heillä oli tien poikki vedetty lippusiiman tyyppinen naru jonka toisesta päästä tyttö piti kiinni toisen pään ollessa tien toisella puolella puussa kiinni. Ostimmepa itsekin herkullisia vastapoimittuja banaaneita jotka eivät maksaneet paljon mitään.

Chiapasin vuoristossa

Chiapasin vuoristoa

kotka taas vuoristossa.

Mayatytöt ja Marjatta banaanikauppoja tekemässä

 

[kotka]

Saavuimme erään vuoren rinteellä sijaitsevaan kaupunkiin nimeltä Ocosingo. Tämä olikin huiman näköinen paikka. Tarkoitus oli tehdä pieni lenkki kaupungissa. Sehän onnistui, mutta olimme aika korkealla vuoren rinteellä ja keskusta näkyi olevan alempana. No, ei muuta kuin harrikka alamäkeen. Se olikin huima juttu. Katu olikin paljon jyrkempi kuin miltä se alussa näytti. Nyt taas hirvitti, mutta ei auttanut. Pysähtyä ei voinut.  Alas päästiin vaikka pelotti miten jarrut kestävät vaikka moottorilla jarruttelin ykkösen kanssa. Kaupungissa olikin melkoinen vilske. Oli hevosta ja aasia sekä pienempää elikkoa lisäksi ja kaikki sulassa sovussa kadulla. Kävimme sammuttamassa janomme ja jatkoimme matkaa.  Nyt sitten kiivettiin ylöspäin mutta se oli paljon helpompaa.

Matka jatkui ja seuraava suurempi kaupunki oli San Cristobal de las Casas. Kaupungissa on opaskirjan mukaan hienoja kirkkoja mutta ajoimme pysähtymättä kaupungin läpi koska myös kirkkoja tässä maassa riittää. Melkoinen vilske täälläkin. Suomen uutisissa myöhemmin matkan jälkeen kerrottiin että kaupunki oli vaurioitunut muistaakseni maanjäristyksessä tai sitten rankkasateiden aiheuttamissa maanvyörymissä. En muista kummasta oli kyse mutta vauriot olivat mittavat.  

Täältä päätimme vähän oikaista ja ajaa loppumatka komeasti moottoritietä. Tielle päästiin hienosti ja se oli erinomainen ja maisemat olivat upeat. Nyt alkoi ensimmäisen kerran kuitenkin pelottaa meksikaanojen ajotyyli. Ajelin sellaista 100-110 vauhtia. Kaikki autot painelivat järjestään ohi. Ei tämä mitään, mutta ensin autot roikkuivat ahterissa ja ohitus tapahtui niin, ettei auton ja pyörän välissä ollut rakoa kuin nimeksi. Lisäksi autot palasivat oikealle kaistalle heti kiilaten meikäläistä tien reunaan. Kuulin myöhemmin maassa asuvalta suomalaiselta ystävältäni että meksikolaiset eivät ole vielä tottuneet moottoripyöriin. Tämä oli melkoisen traumaattinen kokemus josta toipuminen vaati myöhemmin seurustelua señorita Margaritan kanssa.
 
Tuxtla Gutirrieziin saavuimme illansuussa. Kaupunki on varsin suuri mutta helposti löysimme keskustan jossa teimme kunniakierroksen ja harrikka sai melkoista huomiota osakseen. Vaatimaton siisti hotelli löytyi aivan keskustasta.

Tuxtla Gutirriez

Teimme pienen kävelykierroksen kaupungilla ja palasimme hotelliin illalliselle. Koska oli lämmin ilta, tuumasimme että erinomainen meksikolainen olut olisi poikaa. Tilasin kummallekin oluet. Tarjoilija oli ammattimies ja sanoi että jos otamme 6 pulloa kerralla, niin hinta tippuisi puoleen pulloa kohti. Otin käyttöön alkoholistin laskuoppaan ja sain hetkessä tulokseksi, että mitä enemmän tätä olutta ostaa, sitä enemmän säästää. Tacot olivat erinomaisia ja olut erinomainen kyytipoika.  Vatsat Ja päät täynnä horjuimme huoneeseen toipumaan päivän rasituksista.

Aamulla oli vähän hutera olo mutta tukeva ja maukas aamiainen auttoi toipumaan. Pyörä oli turvallisesti hotellin sisäpihalla ja kun lähdimme pakkaamaan pyörää, jouduimme laittamaan heti kypärät päähän, sillä harrikka oli parkissa aivan hedelmiä täynnä olevan mangopuun alla ja kypsiä mangoja lätsähteli maahan jatkuvasti. Tuoreet mangot vielä aamutortillojen päälle niin olimme valmiita lähtemään kohti Salina Cruzia ja Tyyntä Valtamerta.
Ulosmenotie löytyi helposti sillä opasteet olivat hyvät.

Matka alkoi hienossa säässä. Nyt alkoi maisema muuttumaan entistä vuoristoisemmaksi ja kasvillisuus muuttui viidakkomaisesta karummaksi. Lisäksi mutkatiet alkoivat vähetä ja pitkää suoraa rupesi pukkaa-maan. Tie oli koko aika erinomaista eikä liikennettä paljoa ollut.

Sierra Madre alkaa näkyä

Salina Cruz alkoi lähestyä ja päätimme että vietämme seuraavan yön siellä jossakin rantahotellissa nauttien Tyynen meren tyrskyistä. Pääsimme kaupunkiin joka olikin varsinainen loukko. Olin google earthissa katsellut kaupunkia ja se näytti kivalta paikalta. Totuus olikin toisenlainen. Kadut olivat järjestään hirveässä kunnossa. Iso aidattu konttisatama oli aivan keskustassa eikä rantahotelleita satamasta johtuen ollut alueella laisinkaan. Ajelimme ympäriinsä aikamme ja janon tyydytettyämme hyvässä yhteisymmärryksessä päätimme että tänne ei jäädä.
 
Jatkoimme matkaa kohteenamme eräs mielenkiintoisimmista paikoista maassa nimittäin Oaxaca, samannimisen osavaltion pääkaupunki joka lepää läntisen Sierra Madren vuoriston eteläisen osan sylissä. Meksikolaissyntyinen espanjan opettajani oli suositellut kaupunkia, Oaxacan tie löytyi helposti ja kiipeäminen Sierra Madren rinteitä alkoi.

siinähän se Oaxaca lukeekin

Alkumatkasta ihmetytti suunnattomat tyhjien muovipullojen ja muiden juoma-ja ruokapakkausten määrät tien pientareilla. Niitä oli aivan järkyttävät määrät. Nähtävästi maassa ei ole pullokierrätystä. Lukuisat pientareilla norkoilevat aasit näkyivät kyllä pitävän pulloista. Hirvittävä rouske kuului kun aasit pistelivät muovia palasiksi.

Rouskis rouskis.
Tie oli heti alusta lähtien upea kierrellen vuorenrinteitä kohoten koko ajan ylöspäin. Pian olimmekin jo aika korkealla. Ilma oli raikasta ja ajaminen oli suoranaista herkuttelua.

Sierra Madren rinteillä

Kaktuksia istututettuna

Tien varrella alkoi näkyä myös runsaasti agave viljelyksiä. Tämä harmaanvihreä miekkamaiset lehdet kasvattava kasvi on meksikolaisten kansallisjuoman raaka-aine. Kyse on tietenkin ”Tequilasta". Konjakin tavoin ainoastaan määrätyllä alueella tuotetusta pään sekoittajasta saa käyttää nimitystä "Tequila". Oaxacan alueella tuotettu sama tavara on nimeltään ”Metzcal” Maku ja vaikutus on sama. Kokeiltu on.

Ilta alkoi lähestyä ja näillä leveysasteilla pimeä tulee nopeasti. Päätin kuitenkin että Oaxacaan mennään ja sillä siisti. Olimme jo aika lähellä kaupunkia kun olikin sitten pimeä. Zumossa oli ihme kyllä Oaxacan katu-kartta. Sitä seuraten ja kuolemaa halveksien ajelimme harrikan kehnojen valojen ja vielä kehnompien katuvalojen ja ruuhkaisen liikenteen keskellä ja löysimme kuin löysimmekin kaupungin ”zocálo”:n eli keskusaukion joka löytyy jokaisesta meksikolaisesta kaupungista.
Hotelli sijaitsi aivan paraatipaikalla mutta pyörän kanssa oli ensin ongelmia, mutta sain sen kuitenkin suojaiseen lukittuun varastoon. Suihkun jälkeen oli upeaa istuskella hotellin terassilla nauttien virkistävää juomaa ja seurata paikallisten ihmisten illanviettoa tässä Meksikon sydämessä olevassa kauniissa kaupungissa. Vielä muistelimme tätä todella upeaa maisematietä joka oli kuin tehty jopa harrikalle.

Aamiaisen jälkeen oli vuoro tutustua kaupunkiin. Ensin suunnistimme kauppahalliin joka oppaan mukaan on suurimpia ja vaikuttavimpia koko maassa. Halli löytyi helposti ja sukelsimme sen uumeniin.

Oaxacan halli

Kylläpä olikin hieno paikka. Pientä ja isompaa narikkaa riitti. Erityisen paljon oli lasten vaatteita tarjolla. Lapsirakkaita ihmisiä nämä meksikolaiset.
Oaxaca on myös merkittävä chilin, tuon kansallisherkun tuottaja. Chiliosastolla oli näitä erilaisia chilejä sitten pinoissa, kasoissa, torneissa, säkeissä, pusseissa, purkeissa, narusta roikkumassa jne. Oli eri kokoisia, värisiä ja näkoisiä chilejä sulassa sovinnossa. Aromi tuntui selvästi silmissäkin.

Sitten saavuimme helvetin esikartanoon. Ainakin ensin näytti siltä.

Lihaa on kuin eräällä rajaseututiellä Suomessa

Olimme hallin grilliosastolla jossa kymmenet hiiligrillit hehkuivat ja niistä nouseva savu ja grillattavan lihan käry loivat tällaisen infernaalisen tunnelman. Olin nähnyt samasta hallista Anthony Boudrais:in tekemän pätkän tv:ssä. Siirryimme erään grillin pöytään ja tilasimme olutta sekä chorizo-makkaroita, näitä Latinalai-sessa amerikassa tuttuja, voimakkaasti maustettuja pötkylöitä.

Coronan peluuta makkaroita odotellessa.

Poika heitti makkarat grilliin ja hetken kuluttua nautimme näitä herkullisia makkaroita. Paikalliset herras-miehet kyselivät mistäpäin olimme ja mikä oli meidät Oaxacaan tuonut. Vastailin parhaan kykyni mukaan ja makkarat nautittuamme jatkoimme matkaa.
Seuraavaksi oli vuorossa ”Chapulines” eli paahdetut heinäsirkat jotka ovat myös paikallista herkkua. Näitä oli myös tarjolla torakan kokoisista hiirenpoikasen kokoiseen. Valitsin pienen pussukan sellaisia keskikokoisia. Seurasi maisto. Maku oli heinäisen suolainen tai suolaisen heinäinen. Marjatta maistoi timotein ja suolan.

Jälkiruoaksi heinäsirkkoja, por favor.

 

[kotka]

Kiertelimme aikamme tätä hienoa värikästä hallia ja kun pääsimme kadulle vastapäätä näkyi isoin kirjaimin : "Casa de Metzcal."  Sinne!  Sukelsimme kapakan uumeniin ja tilasimme tuota tislettä. Juoma tarjottiin kuten kilpailijansa tequilakin mutta suolan ja limenlohkojen lisäksi tarjolla oli myös appelsiinin lohkoja.

Täällä voisi heikompi luonne ruveta ryyppäämään.

Kiertelimme hallissa mm. ”mole”osastolla. Tämä "mole" on suklaakastiketta jota käytetään Meksikossa nähtävästi kaikkialla, Eri osavaltioissa on omat ”mole”:nsa. Tunnetuin lienee ”Mole Poblano”, Pueblan alueella. Soosi ei ole mitään sellaista mitä laitetaan esim. jäätelön päälle vaan lukuisten pääruokien kastike. Tällä osastolla oli luultavasti useimmat maassa tavattavat kastikkeet, ainakin siltä vaikutti lukumääristä päätellen.
Päivä oli kuuma joten vilvoittelimme Oaxacan suuressa upeassa katedraalissa joka oli aivan hotellimme vieressä. Hiljentymisen jälkeen siirryimmekin hotellin terassille jolla señorita Margarita jo odottelikin.

Marimbayhtye Oaxacan zocalolla.

Varsinainen kukkahattu (en minä)

Ilta huipentui siihen että meidät esiteltiin paikallisille eräällä tanssiterassilla ja aplodien raikuessa pyöräh-dimme suosikkitangoni ”La Paloma”:n jonka jälkeen olimme kypsiä unten maille. Aamulla nukuimme herroiksi koska seuraavaan etappiin nimeltä Puerto Angel tyynen valtameren rannalla, oli vain n.200 kilometriä.

Hotellimuodollisuudet selvitettyämme matka jatkui taas kohti merta. Tie oli varsin suoraa ja hyvässä kun-nossa. Vaikutti kuitenkin siltä että nousimme korkeammalle. Asia varmistui kun suorat loppuivat ja mutkat alkoivat. Nyt sitten mentiin ylöspäin aivan siksakkia.  

Pian olimme valtavan huikeissa maisemissa Palmut ja banaanilehdot olivat jääneet kauaksi alas. Puusto alkoi olla mäntyvoittoista. Yhä ylöspäin kiivettiin. Alkoi tulla myös sen verran viileä että ajotakit puettiin niskaan. Pysähdyimme erään kylän kohdalla ottamaan vähän kuvia. Kaiteeton tie oli niin jyrkän rinteen reunalla, ettei Marjatta uskaltanut mennä kuvaamaan lainkaan. Rohkeana miehenä hoidin homman. Näkymät olivat henkeäsalpaavat. Valitettavasti kamera taas latisti näkymät.

Sierra Madrella

Pieni kylä vuoren rinteellä.

Tulihan se huippukin lopulta ja sitten alkoi laskeutuminen. Mutkat eivät kuitenkaan loppuneet. Samaa syheröä riitti. Yht’äkkiä iski paniikki. Huomasin että jalkajarru poljin roikkui kuin impotentin uloke. Se oli irronnut jotenkin kiinnityksistään eikä meillä sitten ollut jalkajarrua. Pysähdyin heti kun oli mahdollista ja sain kun sainkin jotenkin työnnettyä polkimen paikoilleen ja jarru pelasi taas. Kyllähän taas vihlaisi.

Alaspäin tultiin hitaasti mutta varmasti. Vihdoin nähtiin ensimmäiset palmut ja maisema alkoi olla tutun viidakkomainen. Tempaisimme virkistävät kookospähkinät pieneltä kaupustelijalta ja tiesimme että olimme ylittäneet Sierra Madren jo toisen kerran. Väsyneinä horjuimme vihdoin Puerto Angel'iin joka on pieni maalauksellinen kalastajakylä Tyynen meren rannalla. Olimme käyttäneet n.200 km matkaan yli kahdeksan tuntia eikä pausseja juuri pidelty. Ei se mitään sillä tämä kokemus oli upeimpia mitä olimme koskaan kokeneet näillä pyörämatkoilla.

Rantahotelli löytyi helposti paikallisten avustamana. Tosin paikalla meinasi tulla kasvoihinlyöntikisa eri hotellien sisäänheittäjien kesken.

Puerto Angel

Hotellin parkkipaikalla.

Hotelli oli vaatimaton eikä huoneessa ei ollut ilmastointia. Asia selvisi vasta kun olimme jo huoneessa. No, yksi yö menee vaikka miten, tuumasimme ja vaihdoimme ensimmäistä kertaa uimavarusteet yllemme ja siirryimme kauniille korallihiekkaiselle rannalle jolle Tyynen meren mainingit kohisten rantautuivat. Itse olin uinut Tyynessä meressä Uudessa Seelannissa mutta Marjatalle kokemus oli uusi. Vesi oli lämmintä mutta tyrskyt olivat sen verran isot ja jopa vaaralliset että pulikoimme vedessä ainoastaan sen verran että saimme todistusvoimaiset kuvat aikaiseksi tästäkin kokemuksesta.

Edellisten vieraiden jättämiä kaljapulloja parvekkeella.

Herkulliset äyriäiset nautittuamme siirryimme yöpuulle ja huomasimme että kyllä se ilmastointi olisi sittenkin ollut poikaa. Lisäksi viereisestä hotellista raikui helvetillinen elevaattorimusiikki koko yön. Kävin asiasta valittamassa, mutta turhaan. Nousimme huonosti nukutun yön jälkeen sen verran ajoissa ettei omassa hotellissa ollut kokki vielä herännyt joten siirryimme naapuriin aamiaiselle. Rantahietikolla nautitun aamiaisen jälkeen matka jatkui kohti Meksikon tunnetuinta kaupunkia nimeltä Acapulco.

Oikea tuntuu olevan suunta

Olimme nyt valtatie Mex. 200:lla joka johtaa Guatemalan rajalta Puerto Vallarta'aan seuraten tyynen meren rannikkoa. Tie jatkuu edelleen pohjoiseen mutta eri numerolla. Valtatieksi tie oli vaatimaton. Kunto oli kyllä hyvä mutta kapeahko ja paikoitellen mutkainen. Lisäksi täällä samoin kuin aikaisemminkin joutui varomaan tien varrella herkuttelevia aaseja ja myös nautakarjaa alkoi näkyä. Liikennettä oli onneksi vähän.

El Vaquero eli meksikolainen cowboy Mex 200

Mex 200

Mex 200

Mex 200

Tie kulki läpi lukuisten meksikolaiskylien joissa oli aamutoimet käynnissä. Avotulien savu ja valmistumassa olevan ruoan tuoksut sekoittuvat karjan tuottamiin aromeihin ja lisäsäväyksen tähän tuoksujen ja hajujen sinfoniaan antoivat autojen pakokaasut ja meren suolantuoksuinen ilma. Ajamisessa moottoripyörällä Meksikon Tyynen meren rannikkoa oli jotakin taianomaista. Matka taittui vaikka kyliä oli runsaasti ja jouduimme lukuisten hidasteiden takia lähes pysähtelemään. Hitauden korvasivat ihmisten ystävälliset tervehdykset ja eksoottiset näkymät.

Mex 200

 

[kotka]

Saavuimme  kylään nimeltä San Jose de la Estancia, aivan Oaxacan ja Guerreiron osavaltioiden rajalla. Siellä sitten tapahtui se mitä eniten olimme pelänneet matkoillamme.  

Olin keskellä kylää lähestymässä yhtä näistä hidasteista. Edelläni ajoi paikallinen paku aivan tien oikeassa laidassa. Kuski hidasti ajaen varovasti hidasteen yli. Itse olin auton takana, mutta aivan keskiviivan vieressä. Kun auto oli ylittänyt hidasteen, uitin harrikkaa yli ja kun sain takarenkaan hidasteen päälle, annoin lisää kaasua että pääsemme hidasteesta kunnolla eroon. Paku perkele kääntyikin yllättäen ja vilkkua näyttämättä eteeni vasemmalle. Sain käännettyä pyörää vasemmalle ja painoin samalla etujarrua kaikin voimin. Ensin meni hyvin mutta sitten pamahti jarruletku ja jarrutus loppui siihen. Törmäsimme vinoittain pakuun ja kaaduimme vasemmalle. Kuului melkoinen rymähdys ja siinä sitten makailtiin kadulla. ”Jalka taisi mennä” huusi Marjatta. Kiipesin äkkiä ylös ja totesin että itse olin päässyt pelkällä säikähdyksellä pieniä naarmuja kämmenissä lukuun ottamatta.

Marjatalla oli toisin. Sairaanhoitoalan ihmisenä hän tiesi mitä oli käynyt. Marjatan oikea sääri oli osunut pakuun sillä seurauksella että oikea sääriluu napsahti siististi poikki. Kyläläisiä ilmestyi siunaillen paikalle. Pyysin heitä toimittamaan jäitä ensiavuksi Marjatalle ja reippaasti tytöt jäitä kantoivatkin ja pitelivät jääpalapusseja Marjatan säären päällä.  Marjatta istui tiellä ihmetellen vieläkin tapahtunutta. Ehkä pieni shokki oli päällä sillä hän ei valittanut yhtään.

Yht. äkkiä hommaan tuli järjestystä. Paikalle saapui n.70 vuotias rouva. Hän sanoi heti että Marjatta on toimitettava lääkäriin ja pyörä on nostettava ylös ennen kuin poliisit saapuvat koska se on pienimmän riesan tie koska muita vaurioita ei ollut. Tarkastin pikaisesti pyörän tilanteen. Rikkoutuneen etujarruputken lisäksi oikea sivuvilkku sekä lisävalo olivat hajalla. Lisäksi jarrupoljin oli hiukan vääntynyt. Pakoputki oli polttanut ajohousuni lahkeen paskaksi. Marjatan kypärästä oli lentänyt visiiri huitsin Meksikoon. Lisäksi ajohousut ja takki olivat rikki.
  Pyörä lähti käyntiin, mutta jarruja ei ollut. Työnsimme pyörän tien varrella olevan kioskin viereen. Kuulin että rouva sanoi varsin terävällä äänellä ihmisille jotakin. Olin ymmärtäväni että hän sanoi, että pyörään ei sitten kosketa. Kolarin toinen osapuoli oli varsin nuori kaveri, mahtoiko olla edes ajokorttia. Näin ensimmäisen kerran kun tumma ihminen oli kalpea. Poika säikähti varmaan enemmän kuin me.

Saman tien tuli paikalle rouvan pojan kuljettama paku johon nostimme Marjatan ja lähdimme viemään häntä lääkäriin. Pyörään jäi kaikki tavaramme navigaattoria myöten. Matka lääkäriin oli n. 20 km. Kun pääsimme perille, ohitimme potilasjonon tyylikkäästi vanhan rouvan johdolla. Paikka oli varsin vaatimaton ensiapu-asema. Lisäksi siellä puhuttiin ainoastaan espanjaa. Lääkäri totesi saman minkä Marjatta jo tiesi ja sanoi että jalka on kipsattava ja tällä asemalla se ei ole mahdollista.

” Kun hätä on suurin on apukin lähellä”. Tämä klisee toteutui kuitenkin: Paikalle ilmestyi lyhyt kaveri joka esittäytyi doctor Rodolfo:ksi ja hän lupasi viedä meidät sairaalaan kipsattavaksi omalla autollaan. Kiitimme vanhaa rouvaa ja hänen poikaansa kyydistä ja sanoin tulevani hakemaan pyörän pois. En tosin tiennyt sillä hetkellä milloin ja miten.

No, Marjatalle laitettiin pahvilasta ensiavuksi ja siirryimme Rodolfon nissaniin. Ihmetykseni oli  suuri, sillä autoon hyppäsi meksikolaiseksi helevatan iso mies. ”Radiologista, röntgenlääkäri:” sanoi Rodolfo. Ajelimme pienen matkaa ja saavuimme erään sairaalan pihalle. Iso kaveri haki pyörätuolin ja kiikutimme Marjatan suoraan röntgensaliin. Nostimme Marjatan kuvauspöydälle ja kaveri siirtyi koppiin ja hetken kuluttua kuva oli valmis ja minäkin ymmärsin että poikki mikä poikki. Mainittakoon että oli sunnuntaipäivä.

Nissan sai taas kyytiä ja pian olimme kaupungissa nimeltä Ometepec  Guerreiron osavaltion puolella. Täältä löytyi sairaala jonne Marjattaa tyrkytimme. "Ei käy": sanottiin sairaalassa. "Tulkaa huomenaamuna uudestaan. Silloin on lääkäreitä, jopa englantia puhuva spesialisti paikalla."

Sairaalan vieressä oli vaatimaton majatalo jonne veimme Marjatan. Ainoa huone joka sijaitsi alakerrassa, oli pieni ja vaatimaton autotallin jatkeena oleva huone. Myöskään ilmastointia ei ollut. Onneksi olimme siihen jo tottuneet edellisenä yönä.

Kehno kuva vaatimattomasta huoneesta Ometepecissa

”Nyt lähdetään hakemaan pyörä pois ja viedään se tutulle korjaajalle”: sanoi Rodolfo. Marjatta ressukka oli pakko jättää yksin tuonne huoneeseen jossa oli todella kuuma. Annoin receptiontytölle rahaa ja pyysin tuomaan juotavaa. Ajoimme sitten lääkäreiden kanssa takaisin onnettomuuspaikalle jossa pyörä olikin kaikki tavarat tallessa. Vanha rouva ilmestyi paikalle ja kun halusin korvata hänelle kulut terveysaseman reissusta, hän halusi ainoastaan 100 pesoa bensaan.

Seuraavaksi lähdimme metsästämään autoa jolla harrikka saataisiin korjaamolle. Neuvotteluja käytiin pakujen omistajien kanssa ja sitten tärppäsi. Yksi iäkkäämpi kaveri lupasi viedä pyörän 800 pesolla Ometepeciin. Pyörä saatiin lavalle siten että kuski peruutti pientareelle ja ajoin pyörän varovasti lavalle. Onneksi jalkajarru toimi jotenkuten.

Ajoimme Ometepeciin korjaamolle joka oli pieni  1:n miehen firma hänen omakotitalonsa pihalla. Korjaaja lupasi korjata etujarrun tilapäisesti, mutta minun piti korjauttaa jarru kunnolla harrikkaliikkeessä. Hän lupasi että pyörä on kunnossa seuraavana päivänä eli maanantaina illan suussa.

Rodolfo ja iso meksikaano toivat minut takaisin majataloon jossa Marjatta odotteli murheissaan. Rodolfo tarkisti vielä että olin ymmärtänyt että meidän pitää olla sairaalassa jo aamukahdeksalta. Kelasimme sitten Marjatan kanssa tapahtunutta ja ymmärsimme että nyt olikin melkoinen mutka matkassa. Vaikka jalassa olisi kuinka kevyt kipsi, ei sen kanssa moottoripyörällä ajella, ainakaan ympäri Meksikoa.

Seuraavaksi soitin vakuutusyhtiön hätänumeroon. Kööpenhaminasta vastasi suomalainen nainen joka tiedot saatuaan pyysi soittamaan kun kipsi oli paikallaan. Majatalo oli niin vaatimaton että mitään ruokapalvelua ei ollut olemassa ja vieressä sijaitseva ravintolakin oli sunnuntaina kiinni. Pieni kioski oli auki mutta sieltä ei saanut kuin juotavaa ja chipsejä ja suklaapatukoita. Olutkin oli tietenkin loppunut.” Tulee huomenna”: sanoi myyjätyttö. Niinpä rouskutimme chipsejä ja joimme cokista. Jos ei Marjatan jalka olisi ollut paskana, olisi ollut aivan nörttimäinen olo.

Kuuman yön jälkeen olin heti aamulla sairaalan ovella ja sain lainattua pyörätuolin jolla sitten Marjatan kärräsin sisään. Aamuvarhaisesta huolimatta sairaalassa oli täysi rähinä päällä. Saimme tilapäisvuoteen aivan käytävällä ulko-oven vierestä josta seurasimme ihmeissämme touhua. Monennäköistä valkotakkia kävi viisaannäköisenä katsomassa röntgenkuvia.

Sitten saapui spesialisti.” Guud mooning:” sanoi hän ja siihen englanninkielen taito loppuikin.. Kuvia tutkittuaan hän kirjoitti jotakin paperilapulle ja pyysi minua ulos. Lampsin sitten lapun kanssa lähellä olevaan ortopediseen kauppaan ja ostin sieltä kipsirullia, pehmusteita sekä kainalosauvat. Sitten alkoi kipsaus joka tapahtui aivan normaalisti, joskin Marjatta sanoi että olisi pitänyt olla vähän tiukempi.
   Kipsin kovetuttua meidät häädettiin pois ja lainatuolin kanssa siirryimme takaisin majataloon. Palauttaessani tuolia, näin että tytöt pitivät tortillakioskia josta sitten ostin herkulliset tacot aamiaiseksi.

Pahin järkytys on ohi.

Seuraava brobleema oli se että Kööpenhamina vaati diagnoosin jalasta meksikolaiselta lääkäriltä. Olin saa-nut kaksikin kännykkänumeroa sairaalasta, mutta Köpis ilmoitti etteivät numerot vastaa  eikä kotimatkaa ruveta järjestämään ilman lääkärin lausuntoa. No. Annoinpa tämän Rodolfon numeron ja tekstasin hänelle että euroopasta soittaa espanjankielinen lääkäri ja kysyy diagnoosia. Hommahan pelasi ja köpis ilmoitti että painukaa välittömästi Acapulcoon kunnon hotelliin ja he rupeavat järkkäämään Marjatalle kotimatkaa.

Nyt helpotti ja myöskin majatalon vieressä sijaitseva pelkässä katoksessa sijaitseva ravintola oli avannut ovensa, tai olisi avannut jos siinä yleensä olisi ollut ovia.
Isäntä palveli asiakkaita ja emäntä laittoi ruokaa. Menin ravintolaan hermo-oluelle. Isäntä, nimeltään Pedro puhui hieman englantia ja oli kiinnostunut tapauksestamme.
   Vein Marjatalle sapuskaa ja välillä soittelin Köpikseen. Pedro halusi välttämättä lähteä kanssani hakemaan pyörää korjaamolta sekä olla oppaanani koska jouduin hakemaan lisää fyffeä Ometepecistä. Soitimme korjaamolle ja kaveri sanoi että tulkaa kello 19.00. Pyörä on valmis. Hyppäsimme Hiaceen joka oli taksin ja bussin yhdistelmä ja  halvempi kuin taksi.

Lisäksi kävimme tappelemassa edullisen taksin seuraavan aamun Acapulcon matkaa varten. Tinkiminen oli hirveää, onneksi en ollut yksin. Pyörä oli korjaamolla valmiina ja korjaaja tyytyväisenä.
Koeajon jälkeen Pedro hyppäsi kyytiin ja poltti samalla oikena jalkansa kuumassa pakoputkessa, mutta se ei tahtia haitannut kun siirryimme majataloon ja Pedro lähti lääkitsemään jalkaansa.
Olin soittanut Meksikossa asuvalle ja Suomen Pueblan alueen kunniakonsulina toimivalle seilauskaverilleni "Veksi "Sepälle ja pyytänyt häntä suosittelemaan hyvää hotellia Acapulcossa.

”Menkää Hotel Prin-cess:siin ” kuului ohje.. Olin pyytänyt taksin olemaan majatalolla aamulla kello 6.00. Oli vielä pimeää auto saapui aivan ajallaan ja uninen portieri kirjoitti kuitin paperilappuselle ja kuittia vastaan löin pesot tiskiin. Olipa halpa paikka. Pedro ontui myös hyvästelemään ja kertoi jalan olevan selvästi paremman kuin illalla.

N. 200 km matka Acapulcoon alkoi. Marjatta istui pirssissä ja minä ajoin perässä. Olimme sopineet että kuski seuraa että pysyn perässä. Alkumatka oli hankala mutkien ja pimeyden takia, mutta kun valkeni, homma helpottui.

Taksia tilatessamme kaveri vannoi tietävänsä Hotel Princess:sin sijainnin, mutta kun tulimme pelipaikoille, alkoi etsiminen.. Löytyihän hotelli lopulta. Seuraava yllätys oli että sovitun 300 peson sijasta pyynti olikin 750 pesoa. Olin kyllä itsekin pitänyt tätä 300 pesoa liian halpana. Tiesin että homma menee vakuutusyhtiön piikkiin joten en viitsinyt ruveta kinastelemaan.

Seuraava tiukka tilanne oli saada kuitti. Taksissa ei mittaria ollut olemassakaan eikä kuskilla mitään kuittilomakkeita. Itse asiassa hänellä ei ollut paperiakaan, vaan hän joutui pyytämään palan paperia receptionista,  koska ilmoitin että pesoakaan en maksa jos en saa kuittia.

Hotelli oli valtavan iso ja komeannäköinen paikka ja Marjatalle tuotiin heti pyörätuoli ja siirryimme varaa-maan huonetta. Saatuamme huoneen, pyörätuolin tuonut kaveri tuli vaatimaan tuolia takaisin. Se on ainoastaan tilapäiseen käyttöön, voisimme vuokrata hotellin lääkäriltä tuolin hotellissa olon ajaksi.
Lääkärin tilat olivat samassa suunnassa jossa oli huoneemme. Nyt huomasi Marjatta että laattakivistä duunattu lattia on niin epätasainen, että jalkaan sattuu tärinä. Haimme kuitenkin vuokratuolin lääkäriltä ja palasimme respaan jossa selitin tilanteen. Saimme helposti vaihdettua huoneen päärakennukseen ja lähemmäksi ravintoloita. Oli tiistai-aamupäivä ja pääsimme vihdoin ilmastoituun ja upealla näköalalla varustettuun huoneeseen.

Hotellin parvekkeelta Acapulco

Komeat maisemat

Marjatta miettii

 

[kotka]

Tyyni Valtameri kohisi ja palmut huojuivat lämpimässä trooppisessa tuulessa. Uimarannan lisäksi hotellissa oli ainakin 3 uima-allasta muiden aktiviteettien lisäksi. Ilmoitin Köpikseen uuden sijaintimme ja sain kuulla että kotiin lähtö tulee olemaan aikaisintaan loppuviikolla ja Marjatalle saapuu Euroopasta saattaja.

Köpis olisi tietenkin halunnut että minä olisin tuonut Marjatan kotiin. Mutta minun oli palautettava pyörä Cancuniin joten en luonnollisestikaan voinut toimia saattajana. Olin myös soittanut Omarille Cozumelille ja kertonut tilanteen. Pyörän olisi totta kai voinut lähettää Cancuniin, mutta lähetys kulut olisivat tulleet minun hoidettavakseni ja tuo n. 3000 km. matka olisi saattanut tulla ulkomaalaiselle kalliiksi, joten sovimme Marjatan kanssa että ajan pyörän suorinta tietä Cancuniin ja lennän sieltä heti kotiin.

Saattajan tulo oli upea tieto sillä Marjatta oli pelännyt yksin matkustamista koska pelkällä suomen-ja ruotsinkielen taidolla ei Meksikossa eikä muuallakaan juuri pärjää. Paitsi tietenkin Karjaalla, Karis.
Rupesimme täysipäiväisiksi turisteiksi. Ostin perkeleen kalliit italialaiset uimahousutkin koska vanhat olivat Marjatan mielestä täysin virttyneet. Minulle ne kyllä olisivat välttäneet.

Tässä vielä ne virttyneet.

Marjatta grillaa

Teimme taksilla kiertoajelun Acapulcon keskustaan. Paikka oli pettymys. Ranta oli aivan täynnä hotelleita eikä varsinaista Acapulcon lahtea, sitä mikä näissä filmeissä näkyy, nähty lainkaan paitsi kun olimme kauempana kukkuloilla.
Kaupunkihan oli Hollywood tähtien ja jet setin mekastuspaikka joskus 60-70 luvuilla mutta maine on hiipunut ja porukat siirtyneet muihin maisemiin. Ehkä osasyynä on erittäin väkivaltainen huumerikollisuuskin jonka merkittävä keskuspaikka Acapulco on tänäkin päivänä.

Kaupunkikierroksen päätteeksi kävimme syömässä mitäs muuta kuin tacoja. Paikka oli nimeltään ”El Zorrito” eli Pikku Kettu. Kylläpä oli taas hyvää. Meksikolaista ruokaa pidetään erittäin tulisena. Se on kuitenkin osaksi harhaa. Perusruoka on yleensä kohtuullisesti maustettua, mutta pöytään tuodaan annoksen kanssa ”salsaa tai salsoja” eri kastikkeita joita asiakas itse lisää lautaselleen. Näistä sitten löytyy sitä potkua joka tottumattomalle saattaa olla melkoinen järkytys.

Tuosta Zorritosta tuli mieleeni että 50-luvun lopulla ja 60-luvun alussa, ennen kuin tytöt rupesivat kiinnostamaan, oli minun ja useiden ikäisteni pojankoltiasten suurin ihanne ”El Zorro”, Meksikon vastine Robin Hoodille. Kerran kuussa ilmestyi lehtikioskiin uusi El Zorron seikkailu jota sitten luettiin suorastaan ahmimalla. El Zorro joka oli päivisin rikas maanomistaja, satuloi yön tultua mustan ratsunsa ja pukeutui mustaan asuun johon kuului punainen nenän ja suun peittävä silkkihuivi. Ystävänsä kenraali Xavierin kanssa he joutuivat huimiin seikkailuihin kaataen konnia ja muistaakseni myös donnia. Antonio Banderas plagioi tätä sankariamme myöhemmin muuten ansioituneesti mutta punaisen huivin sijasta hänellä oli samanlainen silmänaamaari kuin karhukoplalla Aku Ankassa ja se kyllä vei uskottavuuden koko tarinasta. Näitä muisteli vanha El Zorron asiantuntija.

Hotellin aamiaisravintola oli aivan lähellä rantaa. Tyrskyt kohisivat ja tämä miellyttävä trooppinen lämpö oli hienoa. Jos oli Hiltonin aamiainen herkullinen, niin Acapulcossa se oli vielä herkullisempi ja etenkin runsaampi. Vatsat joutuvat melko koville.
Eräänä aamun kun salissa soitettiin aamiaismusiikkia nauhalta, tuli yht' äkkiä epätodellinen olo. Mitä helvettiä? Kyllä. Olimme kuulleet oikein. Kovaäänisistä raikui Rauno Lehtisen Letkajenkka, ei sentään Katri Helenan laulamana vaan orkesterisovituksena. Taas tuli tunne että kyllä maailma on pieni.
Ruokalevon jälkeen oli vuorossa itsensä grillaaminen uima-allas alueella. Itse en juurikaan ole tämän melanoomaa aiheuttavan tavan harrastaja, mutta olisi varmaan näyttänyt oudolta jos olisi herrasteltu altaalla paita päällä, kun olin vielä ostanut ne kalliit uimahousutkin. Välillä polskuttelin altaassa ja Marjatan vahtiessa kaljaani, piipahdinpa meressäkin. Marjattahan ei rantaan  pyörätuolilla päässyt koska hiekka oli upottavan pehmeää.

Seurustelua señorita Margaritan kanssa Acapulco

Päivät kuluivat leppoisasti lomaillen. Sitten sain Köpiksestä tiedon että Marjatan lento lähtee lauantai-iltana Acapulcosta Helsinkiin ja saattaja saapuu perjantai-aamuna. Olimme sitten perjantaina aamiaisella ja luoksemme pöllähti iso suomea puhuva vaalea nainen. Opas oli saapunut matka-infon kanssa.

Viimeinen täysi lomapäivä kului samoin kuin edellisetkin. Illalla kävimme vielä keskustassa nauttimassa äyriäispäivällisen. Luottotaksimme haki meidät ja ravintolan ovella oli 4 kappaletta meksikolaisia tarjoilijoita, jotka nappasivat Marjatan kärryineen päivineen ja kantoivat Marjatan pyörätuolissa n.2 kerrosta alas ravintolaan joka sijaitsi aivan meren rannassa . Päivällinen oli erinomainen ja hotelliin palattuamme nautimme viimeiset Margaritat ja iso "Mariachi"-orkesteri piti Marjatalle parit serenadit. Viimein vyöryimme väsyneinä huoneeseemme ja unten maille.

Syömään menossa.

Samoin

"Cielito Lindo" Marjatalle

Aamiaisen jälkeen seurasi pakkaaminen ja hyvästely. Marjatta oli luonnollisestikin murheellinen eikä itselläni ollut yhtään parempi olo, olimmehan reissanneet yhdessä niin paljon ja nyt oli jätettävä ensimmäisen kerran matka kesken.  Luovutin huoneen ja noudin Harrikan parkkipaikalta. Viimeiset hyvästelyt ja sitten luottotaksini opasti minut Acapulcon ja Mexicon välisen moottoritien alkuun. Tämä sen takia että jostakin omituisesta syystä tien alku oli piilotettu ja harvinaista kyllä opasteet olivat myös melko olemattomat.  

Ensimmäinen etappi matkalla oli Cuautla, jonne lähdin tapaamaan seilauskaveriani Sepän Veksiä.
Matka alkoi hienossa kelissä ja koska olin maksullisella moottoritiellä n Mex. 95, liikenne oli erittäin hiljaista. Eräällä taukopaikalla soitin Veksille Cuautlaan että tulossa ollaan. "Muista ottaa tankki täyteen Chilpancingo:ssa. Bensa-asemia on matkalla harvassa." sanoi Veksi.  Pysähdyin sitten tässä kaupungissa ja tankkasin myös itsenikin.

Tie oli erinomainen ja matka taittui reippaasti. Maisemat olivat aluksi vuoristoisia, sitten saavuin tähän keski-Meksikon tasanteelle ja se sitten olikin tasaista lukuun ottamatta horisontissa pilkisteleviä vuoren huippuja.
Saavuin Cuernavacaan josta lähti sitten tie Cuautlaan. Kaupunki oli iso ja meluinen ja liikenne oli melko kaoottista. Selvisin zumon avulla oikealle tielle ja pian olinkin jo lähellä Lomas de Cocoyoc:ia (lausutaan savolaisittain: koko jok) jossa tarkkaan ottaen Veksin koti sijaitsee.  
Pian me vanhat seilauskaverit kättelimmekin ja ajelin Veksin perässä kahden vartioidun portin lävitse ja sitten olimme kuin toisessa maailmassa.  Veksillä oli upea omakotitalo aivan paikallisen golfkentän vieressä. Ison kauniin pihan kruunasi porealtaalla vahvistettu kookas uima-allas pihakeittiönä oli kokonainen rakennus.
Kypäräkaljan yhteydessä tervehdin myös perhettä johon kuului viehättävä suomalainen vaimo ja kaksi  kaunista tytärtä sekä kaksi suurta schäferiä joiden kauneus on katsojan silmässä. Lauantai-ilta kului sitten herkullisia pihvejä, viiniä sekä meksikolaista olutta maistellen.

Vanhat seilauskaverit

Paikallisia herkkuja valmistuu.

Veksi ja vaimo

Välillä pulahdettiin altaaseen. Varsin paljon myös muisteltiin merimiesaikoja ja vanhoja seilauskavereita. Todella upea ilta.

P
Sunnuntaina sitten tutustuttiin alueeseen tarkemmin. Kiertelimme autolla ympäriinsä ja sitten ajelimme Veksin golfkärryllä ympäri valtavaa golfkenttää. Illalliseksi kävimme hakemassa paikallisesta "cantinasta" valtavan kasan erilaisia tacoja joita sitten nautimme kyytipoikana olevan oluen kera.

 

[kotka]

Sitten koittikin maanantai-aamu ja matkan oli jatkuttava. Seuraava etappi oli Puebla, eräs Meksikon suu-rimmista ja tunnetuimmista kaupungeista. Täällä sijaitsi Harley Davidson myymälä ja huolto. Veksihän olikin tuttu paikan omistajan kanssa ja puhelinsoiton jälkeen Veksi ilmoitti, että aja sinne vaan niin pyörä otetaan heti laitettavaksi. Laitoin liikkeen osoitteen zumoon.  Hyvästelin perheen kiitellen loistavasta vastaanotosta ja kohtelusta. Veksi saattoi minut tien 190 alkuun ja sovimme että he tulevat huomenna Pueblaan ja käydään vaikka lounaalla.
     Tämä n. 100 km pituinen matka Pueblaan  alkoi ja rupesi taittumaan hyvällä tiellä reippaasti.  Pian horisontissa tulikin selvästi apinan pään sivuprofiilinen vuori näkyviin ja uusi moottoritie alkoi. Puebla, kuten sanoin on Meksikon suurimpia kaupunkeja joten liikenne on aikamoista. Löysin kuitenkin harrikkaliikkeen helposti ja vauriot tutkittuaan korjaamopäällikkö sanoi että keskiviikkona pyörä on valmis.

Siirryin taksilla Veksin suosittelemaan hotelli "Posada San Pedro"on aivan kaupungin keskustassa. Kaupunki on kaunis ja siisti. Puebla on myös tunnettu lukuisista kirkoistaan. Niitä todellakin riitti. Kävin muutamassa keskustan pyhätössä. Kyllä täytyy sanoa että paljon on rahaa ja aikaa uhrattu näiden massiivisten ja yleensä koristeellisien rakennusten aikaansaamiseen. Tämä ei ole mitään arvostelua, onhan Suomessakin, joka oli varsin köyhä maa, rakennettu aikojen kuluessa melkoisia kirkollisia monumentteja joilla kieltämättä on ainakin historiallinen ja arkkitehtoninen arvo.

Eräs Pueblan lukuisista kirkoista.

Liikennevalojen lisäksi liikennepoliisi

Lounaalla

Tiistaina kävimme Veksin ja hänen vaimonsa sekä Veksin tyttären hänen edellisestä liitostaan kanssa lounaalla, jonka jälkeen Veksi vei minut kadulle jossa sijaitsee lukuisia "bootsikauppoja" Olin saanut päähäni että meksikolaiset bootsit on saatava. Ajattelin että alligaattorinahkaiset ovat kova sana. Aitoja oli kuitenkin varsin vähän saatavilla ja hinta oli varsin kova, enkä halunnut jäljitelmiä. Löysin sitten mustaksi värjätyt Pythoninnahkaiset, jotka sitten ostin. "Son las botas puras de python. Ovat aidot pythonin nahkaiset bootsit: " sanoi kauppias . Olin joskus nuoruudessani ostanut Afrikasta käärmeennahkaisia tuotteita ja kyllä nahka aidolta vaikutti.

Illansuussa soitettiin että voin noutaa pyörän huomenna heti aamusta. Viimeinen ilta Pueblassa, tässä erittäin viehättävässä kaupungissa kului Zocálon ympäristössä tallustellessa uusia bootseja sisään ajaen ja vilkasta väen hyörinää seuraillen.
      Hyvin nukutun yön jälkeen ajoin taksilla Harrikkaliikkeeseen ja Veksin ansiosta korjauksesta hyvät alennukset saaneena pakkasin pyörän ja matka Meksikonlahtea ja suomalaisten merimiesten mekkaa, Veracruzia kohti alkoi. Kiitos jälleen hyvien tiemerkintöjen, pääsin varsin vilkasliikenteisen keskustan läpi ajettuani oikealle tielle ja matka alkoi.

Veracruz lähenee.

Sää suosi edelleen ja olipa kiva taas tuntea tämä harrikan tuttu sytkyttely jalkojen välissä. Tämän reilun 200 km:n matka alkoi tasaisena mutta sitten alkoi nousua ja vuoristoa alkoi näkyä horisontissa. Kyseessä oli itäisen Sierra Madren eteläisin osa joka oli jo varsin matala Oaxacan alueeseen verrattuna. Kun kiipesimme vuoren rinnettä, lukuisat raskaasti lastatut kuorma-autot joutuivat heittämään ykköstä silmään, ruuhkahan siitä syntyi. Kun ajoimme rinnettä alaspäin, oli taas jarruteltava moottorilla joten matkan teko oli varsin hidasta.

Sitten iski taas harrikkaan sama jarruongelma. Jalkajarru poljin retkotti taas rentona. Onneksi etujarrussa oli uudet letkut ja litkut, joten hirvittävä paniikki ei enää ollut ajankohtainen. Pysähdyin tienvarteen ja sain kun sainkin runtattua polkimen paikoilleen ja siinä se sitten pysyikin matkan loppuun asti.
   Vuoristo loppui ja tasainen viljelysalue alkoi. Monen näköistä peltoa ja hedelmätarhaa oli runsaasti tien molemmin puolin. Alue oli selvästi vehreämpi kuin missään jos Chiapasin viidakkoa ei lasketa.
    Saavuin Veracruziin illansuussa. Olin käynyt kaupungissa lukuisia kertoja 70-ja 80- luvuilla. Nyt saavuin vaan pitkin meksikonlahden rantaa ja erilaisella kulkuvälineellä.  Kaupunki oli kasvanut paljon ja kesti jonkun aikaa kunnes löysin keskustaan. Nyt olin tutulla seudulla joka ei ollut päällepäin muuttunut juuri laisinkaan. Ajoin pyörän "Hotel Colonial"in parkkipaikkaan ja kirjoittauduin sisään tähän "pilarikongilla" olevaan hotelliin.

Hotel Colonial Veracruz

Tämä "Portales" jota suomalaiset merenkulkijat kutsuvat pilarikongiksi, on tyypillinen latinalainen raken-nustapa kaupunkien keskustorien ympärillä. Näin saadaan varjoisa jalkakäytävä sekä ravintola-tai ostos-alue. En viitsi tarkemmin asiaa selvittää. Näette sen kuvasta.

Portales, Pilarikongi

Ensin tein pienen tutustumislenkin ja yrittelin palauttaa mieleeni tuttuja paikkoja. Keskustan vilkkaus oli selvästi hiipunut. Tosin myös aika on varmasti kullannut muistoja. Suomalaisten merenkulkijoiden suosima "Regis" baari oli kuitenkin vielä paikallaan ja samannimisenä.

Regis.Tässä baarissa sadat suomalaiset ovat vaihtaneet pesonsa tequilaan ja cervesaan.

Veracruzin kirkko, torni vähän vinossa.

Baarin seinillä roikkui aikaisemmin lukuisten suomalaisten alusten pelastusrenkaita, mutta nyt ne olivat kadonneet.

Kaupungin rantakatu eli malecón oli iso ja aikaisemmin täynnä ravintoloita sekä matkamuistomyymälöitä. Myymälät olivat paikoillaan, mutta suurin osa ravinoloista oli kadonnut.

   Illansuussa istahdin Regis-baarin pöytään ja rupesin seuraamaan elämää tässä tutussa kaupungissa. Ensimmäinen havainto oli, että ennenvanhaan lukuisat "señoritat" puuttuivat kokonaan. Alue oli siis siistitty. Kaupustelijoita oli myös selvästi vähemmän kuin ennen.
   Lisäksi nämä lukuisatMeksikolletyypilliset "Marimbayhtyeet", jotka ennen soittivat jopa kilpaa luoden melkoisen kakofonian, soittivat vuorotellen korkeintaan yhden kappaleen ja siirtyivät toisen baarin edustalle odottelemaan uusia asiakkaita.

Maalaistyttöjä riippumattoja myymässä

Meksikon nouseva voima

Seuraavana päivänä kiertelin pitkin kaupunkia katsellen tätä vilinää ja touhua ja muistelin menneitä. Koska olin varannut hotellin kahdeksi yöksi, toinen ilta pilarikongilla vilahti samoin kuin ensimmäinenkin.

Matka jatkui. Kauniissa säässä starttasin harrikan ja erinomaista rantatietä pitkin ajelin kohti Villahermosaa joka on Tabascon osavaltion pääkaupunki.

Villahermosaan.

Järvimaisemaa

Pientä välipalaa

Kaunista on.

Tie oli hyvää ja maisemat olivat osittain kuin etelä-euroopassa. Ylittelin myös pieniä vuoria ja myös järviä sattui matkani varrelle. Matka edistyi hyvin.
  Ainoa paniikkitilanne oli lähellä Coatzacoalcosia (älkää kysykö, miten tuo lausutaan.) Paikallinen bussi meinasi väkisin tulla sivutieltä päälleni, mutta onneksi uskoi kun soitin torvea kuin hengenhädässä.

Illan suussa olinkin jo Villahermosassa. Kaupunki on melko iso ja jouduin vähän kyselemään ennen kuin löysin keskustaan. Sainkin hotellin aivan kävelykatujen alueelta. Hotellissa ei vaan ollut parkkipaikkaa, mutta receptionin kaveri hyppäsi muitta mutkitta kyytiin ja muutamien mutkien jälkeen olimme vartioidulla parkkipaikalla jonne harrikka jäi.
  Yllätys oli myös että hotellin hintaan kuului buffetpäivällinen. Siistiytymisen jälkeen nautin loistavan meksikolaispäivällisen jonka jälkeen kaupunkiin tutustuminen olikin työlästä täytenä pullottavan vatsan takia.

Folklore-esitys Villahermosa

  Kaupunki vaikutti viihtyisältä ja väkeä oli valtavasti liikkeellä. Olin luvannut että ostan myös Marjatalle bootsit. Astelin kauppaan ja kuinka ollakaan, sieltä löytyi aivan samanlaiset bootsit kun itsellänikin. Nyt oli ainoastaan löydettävä sopivan kokoiset. Soitin Marjatalle Kotkan Keskussairaalaan jossa poikkinaista jalkaa entratttiin, ja pyysin mittaamaan jalkaterän pituuden. Hetken kuluttua sain mitan tekstarina ja kaupat syntyivät.
  Täyteläisyys vatsassa rupesi helpottamaan ja siirryin erääseen sivukadulla sijaitsevaan "Cantina":an. Tämä olikin värikäs paikka. Meteli oli hirmuinen. Asiakkaat riekkuivat pöydästä toiseen juoden niin kaljaa kuin tequilaakin.
  Tuli mieleen aivan kotoinen baari Pika Mocca. Pika Mocca:han on Karhulassa sijaitseva Suomalais-Ugrilainen ravintola jossa kaupungin kauneimmat naiset ja komeimmat miehet kohtaavat toisensa.

Melkein kuin Pika Mocassa. Villahermosa

Uni alkoi painaa joten siirryin hotelliin jonka edustalla nautin hetkisen paikallisen Marimbayhtyeen musiikista. Oli varsin lämmintä ja painostavaa, ennustellen ukkosta. Eipä aikaakaan kun ensimmäiset jyrähdykset kaikuivat ja valtava sadekuuro kasteli kadut ja siellä kulkijat. Marimbansoittajat eivät hätkähtäneet. Soitin siirrettiin katoksen alle ja musiikki jatkui. Ukonilma oli rankka. Taivas oli salamoista aivan valkoisena ja jyminä helvetillinen

 

[kotka]

Hyvin nukutun yön jälkeen matka jatkui kohti rantakaupunkia nimeltä Ciudad del Carmen meksikonlahden rannalla. Ilma oli kaunis ja lämmin. Ukonilma oli tehnyt hyvää sillä ilma oli raikas eikä painostavan kuuma kuten muina aamuina. Pitkin hyväkuntoista tietä matka taittui mukavasti. Nyt vaan alkoi tulla pitkää suoraa.

Palmut reunustivat tietä molemmin puolin ja karjaa vaelteli siellä sun täällä märehtien ja ehkä pohtien: "miksi minä nautana synnyin?". Meksikonlahti kimalteli varsin usein vasemmalla puolellani. Ylittelin myös muutamia siltoja jotka selvästi notkuivat vastaan tulevien rekkojen alla.

Ciudad del Carmeniin johti valtavan iso silta jonka ylitettyäni olin Campechen osavaltion puolella.

Silta Ciudad del Carmeniin.

Zumon tulkinta samasta sillasta.

Sillan jälkeen oli taas pakollinen hampaisiin saakka aseistettu sotilaspartio. Ensimmäisen kerran minulta pyydettiin passia ja ajokorttia. Passin kanssa ei ollut ongelmia mutta suomalainen ajokortti sai korpraalin tai mikä lienee, ymmälleen. Sitä katseltiin ja tutkittiin usean soltun voimalla. Eihän siitä mitään tullut. Korpraali kyllästyi ja antoi kortin takaisin ja sanoi "Adelante" eli eteenpäin.
Hotelli löytyi rannalta ensimmäisen kohtaamani paikallisen harrikkamiehen avustuksella. "Tule illalla malecón:ille, kaupungin motoristit kokoontuvat siellä" hän valisti. Hotelli oli vaatimaton, mutta ei hintakaan kirpaissut. Lisäksi pyörä pääsi aidan sisälle suojaan. Koska oli vasta iltapäivä, päätin että on meksikonlahdessakin uitava pitkästä aikaa, joten siirryin rannalle. Ranta oli iso ja hieno, mutta koska kaupunki ei ole turistirysä, ranta oli lähes tyhjä lukuun ottamatta joitakin paikallisia nuoria.
Illan suussa kaivoin harrikan aidan takaa ja lähdin malecónille. Siellä oli valtavasti ihmisiä viettämässä kau-nista iltaa. Näinkin ison rykelmän pyöriä eräällä aukiolla ja ajoin sinne. Paikalla oli tanssiesitys jota yleisö seurasi mielenkiinnolla. Pyörät olivat pienehköjä japanilaisia ja meksikolaisia tuntemattomia merkkejä. Harrikka vaikutti möhkäleeltä näiden pyörien joukossa herättäen myös ansaittua huomiota.

Harrikka maleconilla Ciudad del Carmen

Koska ruskettumisestani huolimatta ulkonäköni poikkesi paikallisista, he tulivat juttelemaan ja kyselivät reissuni vaiheista. Oooooh !!!!  (Hota ei lausuta) kuului kun kerroin missä olimme käyneet.
Sitten tuli eräs motoristi juttusille ja kutsui minut kerholleen iltaa viettämään. Mikäs siinä. Pyörät pärähtivät käyntiin ja minä viimeisenä yritin pysyä perässä. Olikin melkoista pujottelua. Ensimmäisen kerran tällä matkalla autot pysähtyivät sovinnolla eivätkä kiilanneet. Kerhotila oli varsin vaatimaton meidän mittapuiden mukaan, mutta ei se mitään. Paikalla oli n. 30 motoristia joista osa naisia. Tarjolla oli meksikolaista makkarakeittoa ja olutta.

Makkarakeittoa Meksikossa

los Pirates+kotka  Ciudad del Carmen

Englantia ei kukaan puhunut sanaakaan joten työväenopistonespanja joutui todelliseen tenttiin.

Kerhon presidentti ja kunniavieras.

Keitto loppui, mutta olut ei. Pakko sanoa että varsin estottomasti sitä porukka nautti vaikka olivatkin pyörillä paikalla. Itse kyllä pidin tiukkaa linjaa koska jos täällä kärähtää "ratista", on se varmaan paljon rankempi juttu kuin kotimaassa. Porukka oli erittäin ystävällistä ja jouduin puoliväkisin jättämään heidät ja siirtymään yöpuulle.

Matka jatkui kohti Campechea joka on tämän samannimisen osavaltion pääkaupunki. Kaupunkiin päästyäni lämpötila alkoi olla lähellä 40 astetta.

Kaunis kylä meksikonlahden rannalla lähellä Campechea

Campechen malecon joka tuhoutui pyörremyrskyssä 1990-luvulla. Tykit sentään kestivät

Melko korkea jalkakäytävä. Nähtävästi rankkasateiden takia. Ei huonojalkaisille. Campeche

Lähdin pöllö kaupungille kävelemään tässä kuumuudessa. Paikka oli kaunis, mutta ensimmäisen kerran oli pakko huilata varjossa. Onneksi huilipaikaksi sattui hyvä katkarapuravintola. Nautittuani ravut, siirryin ilmastoituun huoneeseeni odottamaan iltaa.
Aurinko oli laskenut ja ilma oli nyt kuin "samettia" Kaupungin kaunis cocálo oli täynnä paikallista väkeä.  Ihmiset kiertelivät ympäriinsä ja paikallisia herkkuja myyvät kioskit tekivät varmasti hyvän tilin. Aukiolla oli myös pitkiä pöytiä penkkeineen joilla ihmiset pelasivat jotakin lautapeliä. Pelistä en ymmärtänyt mitään, mutta pakko sen oli olla motoristihenkinen, koska pelinappuloina toimivat olutpullon korkit.  

Viimeinen näkymä meksikonlahdelle.

Jukatanilla ollaan.

Nyt jäi sitten meksikonlahti taakse ja kauniissa säässä ja suuntasin sisämaahan tällä Jucatanin niemimaalla. Matka jatkui kohti Meridaa, Jucatanin osavaltion pääkaupunkia. Kaupunki on suuri ja Meksikon tunnetuimpia kaupunkeja.
Olin ollut siinä käsityksessä että tämä Jucatanin alue on aivan erämaata, mutta tämähän on vehreää runsaskasvista joskin melko tasaista seutua. Tiet ovat varsin suoria, ainoastaan kylien ja pienten kaupunkien kohdalla saattaa vähän mutkitella.
Saavuin kaupunkiin ja liikenteen vilske oli melkoinen. Löysin onneksi helposti keskustaan. Kun tuo nuukuus on suvussa, otin halvan hotellin aivan zocálon läheltä. Ilmastoitu huone maksoi ainoastaan 200 pesoa yö. Pyörän sain myös hotellin parkkiin. Maksettuani etukäteen huoneen, portsari antoi minulle samankokoisen ja näköisen pyyhkeenriekaleen kun Omar oli antanut meille Cozumelilla säkin ja rekisterikilven väliin. Kiipesin sitten huoneeseen. Luolahan se oli. Ilmastointikone piti varsinaista jytinää puhaltaen viiman suoraan vuoteeseen. Pikkuisen harmitti, mutta en viitsinyt ruveta vaihtamaan hotellia. Eiköhän tässä yö pärjätä, tuumin ja yritin löytää asiasta positiivisia piirteitä. Sellainen oli ainakin, että minulla oli parveke suoraan katunäköalalla.

Katunäkymä Meridassa

Kaupungin keskusta oli varsin kaunis ja zocálo oli täynnä isoja palmuja sekä muita trooppisia kasveja. Alue oli myös erittäin siisti. Kiertelin ja katselin mielenkiinnolla tätä historiallista kaupunkia. Lämmintä oli tosin lähelle 40 astetta ja se taas vaati nestetasapainon huolellista ylläpitoa.

Merida

Eräs baarimikko kertoi minulle että illalla kannattaa tulla tänne. On tulossa hieno kansantanssiesitys tässä torilla. Siirryin sitten hotellin rauhaan odottelemaan iltaa. Huoneessa oli hirvittävä meteli. Ilmastoinnin lisäksi tämä parveke toimi katumelun kaikupohjana ja lykkäsi kaiken metelin huoneeseen.

Pimeän tultua palasin zocálolle kameroin varustettuna. Väkeä oli taas valtavasti liikkeellä. Yllättävää että krääsän myyjät loistivat poissaolollaan. Tavaraa ja matkamuistoja kyllä löytyi lukuisista myymälöistä ja kioskeista. Nälkä rupesi kurnimaan ja löysin viehättävän ravintolan jossa oli perinteiseen asuun pukeutunut rouva leipomassa ja paistamassa tortilloja.

Tortilloita valmistuu

Tilasin kalaa banaaninlehdessä haudutettuna. Ruoka oli erinomaista ja nämä rouvan paistamat tuoreet tortillat olivat todella maukkaita. Siirryin sitten seuraamaan tanssiesitystä. Olikin upea kokemus. Tanssijoina oli paikallisen tanssikerhon jäseniä, osa jopa iäkkäitäkin. Ei siis mitään turistipelleilyä.

Tanssia Meridan zocálolla.

Nyt alkoi väsy painaa ja lähdin kohti hotellia. Matkalla meinasin että ostanpa parit oluet mukaan. Lähellä oli oxxo:n kioski jonne astelin. Kioski oli auki, mutta kaljakaapit kiinni. Reklamoin asiasta, mutta tyttö sanoi, että Meksikossa loppuu kaljanmyynti kioskeista 21.00. Tulipa kotimainen olo. Ostin sitten litran pullon vettä.  
Huoneen meteli jatkui. Liikenteen äänet onneksi hiljenivät ja vettä nautittuani siirryin vuoteeseen. Riemuitsinkin liian aikaisin. Kaupungin roskakuskit aloittivat työnsä. Roska-autot tööttäilivät toisilleen. Metalliset roska-astiat pitivät omaa kolinaansa autoon tyhjentyessään.
Yö kului jotenkuten ja aamulla nenä tukkeessa ja korvat soiden starttasin kohti erästä matkan kohokohtaa: Chitzen Itza:a. Paikka on Meksikon kuuluisin Maya kaupunki ja sijaitsee kivasti Meridan ja Cancunin välillä.

Alkaa olla tuttuja nimiä.

Meridan ulosmenotiellä jouduin ensimmäisen kerran kusetuksen kohteeksi. Otin bensaa Pemexin asemalla. Pemex on Meksikon ainoa ja valtiollinen öljy-yhtiö joten kaikki asemat ovat Pemex:ejä. Joka mittarilla on oma myyjä joka myös rahastaa. Luottokortit eivät käy.
Valitsemallani mittarilla oli nuori poika joka rupesi täyttämään tankkia. En katsonut tarkkaan mittaria kun käänsin tankin korkin kiinni. Mittarille oli ilmestynyt toinen poika joka painoi jotakin nappia. Mittariin ilmestyi hinta 150 pesoa tasan. Olin jo tankannut täällä sen verran että tiesin hinnan pyörivän 80-110 peson välissä riippuen miten sitä bensaa mahtui. Koskaan ei myöskään tullut tasapesoja. Mittarissa ei ollut litramäärääkään. Kusetus ei ollut iso, ja maksoin sen mutta kyrsiihän se kun huijataan.

 

[kotka]

Matka jatkui läpi erittäin kauniiden ja vehreiden seutujen ja pienten kylien läpi.
Joskin lukuisat "topet" hidastivat matkaa, mutta eihän minulla ollut kiirekään.
Saavuin pelipaikoille keskipäivällä ja kuumuus oli  varsin kova. Pysähdyin kylässä "oxxo":ssa ottamassa rahaa seinästä ja nauttimassa pienen aamiaisen.
Löysin museoalueen helposti ja harrikka jäi vartioituna parkkipaikalle. Pääsylipun lunastettuani pääsin alueelle. Matkamuistokrääsäkauppiaat ohitettuani saavuin isolle aukiolle ja näkymä oli valtava. En tässä jaarittele alueesta enempää, sanon kuten Grand Canyonilla: Katsokaa kuvia. Onneksi ne onnistuivat.

Tämän hienon kokemuksen jälkeen oli kevyt olo. Muutaman kilometrin ajettuani huomasin että itse asiassa oli vähän liiankin kevyt olo. Minullahan ei ollut reppua! Olin ostanut sen Pueblassa mahdollisia hankintoja  varten ja siellä oli nyt molempien pythonbootsit, vähän vaatetta ja matka-asiakirjat.
Vihloi taas aika tavalla. Pysähdyin ja kelasin asiaa. Muistin sitten että kun söin siellä oxxo:ssa, olin varmasti ottanut repun selästä, se kun hiostaa näillä leveyksillä. Ajelin nöyränä poikana takaisin oxxon jossa naureskeleva kaunis meksikolaisneito antoi reppuni takaisin tokaisten jotakin paikallisille asiakkaille jotka hörähtivät raikuvaan nauruun. Yritin tarjota korvausta repun talteenotosta, mutta se ei tullut kuuloonkaan.
Pieni bensakusetus unohtui täysin. Olo oli kevyt ja vaikka reppu oli selässä, se ei hiostanut enää ollenkaan.  Tätä on sitten kiva muistella dementiaosastolla joskus.

Viimeinen etappi ennen Cancunia oli pieni viehättävä ja silmiinpistävän siisti kaupunki nimeltä Valladolid jossa vietin yhden yön. Kaupunki on säästynyt turismilta täysin. Mikä on hyvä, sillä on turismilla varjopuolensakin joista Cancun on hyvä esimerkki. Kaikki pyörii turismin ympärillä ja alkuperäinen asutus, tavat, luonto ja ihminen joutuvat  toimimaan turismin ehdoilla.

Seuraavana päivänä oli vuorossa ensimmäinen ja viimeinen osavaltio Quintana Roo ja Cancun.

Zumo oli vakuuttava koko matkan.

Ajelin kaikessa rauhassa varsinaisen kaupungin läpi "Zona Hoteleira:lle, joka osoittautuikin valtavan paljon suuremmaksi mitä olimme tullessa nähneet. Hotelleita oli varmasti yli sadan ja tämäkin on varovainen arvio. Pääsin Hiltoniin ja tein vielä pienen lenkin turismialueen keskustassa ja palatessani tankkasin viimeisen kerran.

Viimeinen tankkaus Cancunissa

Viimeinen t-paita Meksikosta

Harrikka Hiltonin parkissa

Omar Cozumelilta ilmoitti tulevansa hakemaan pyörän seuraavana päivänä ja niin tapahtuikin. Omar hyväksyi pyörän ja itse jatkoin 2 päivää turistina liotellen itseäni hotellin uima-altaassa ja nauttien näistä viimeisistä trooppisista keleistä, joista pidän varsin paljon. Kävin taas katkarapuravintolassa, jossa minulle myytiin tyynen meren katkarapuja. Melkoinen yllätys ja varsinkin pettymys.  Lisäksi ravintolan televisiossa esitettiin  NHL-jääkiekkoa. Jääkiekkoa!!!!!! Kyllä Meksiko on muuttunut.

Auringonlasku Cancunin lahdella

Acapulcossa soi letkajenkka aamiaisella. Ei se vielä mitään. Loikoilin viimeisenä iltana huoneessani ja remppasin telkkarin kaukosäädintä. Yht' äkkiä ruudussa virnisteli Martti Suosalo. Ei voi olla totta! Kyllä vaan. Joku meksikolainen kanava esitti suomalaisen elokuvan "Kylmä Jää" Filmiä ei ollut edes dubattu vaan Suosalo, Virtanen, Mäenpää ja muut näyttelijät puhuivat selvää suomea. Kyllä maailma on nykyisin todella pieni.

Perjantaina sitten luovutin huoneen ja lensin Amsterdamin kautta kotiin.

Matka oli kokonaisuudessaan mahtava kokonaisuus. Ilman onnettomuuttamme se tietenkin olisi ollut vieläkin upeampi, mutta näin siinä kuitenkin kävi. Onneksi ei loukkaannuttu vakavammin.
Matkaa Meksikossa kertyi harrikan mittariin karvan verran alle 5000 km joka oli n. puolet tavoitteesta.
 
Kuten kertomuksestani käy ilmi, hollywood-filmien stereotyyppi epämiellyttävästä, likaisesta ja konnamaisesta meksikolaisesta on täysin väärä. Meksikolaiset ovat todella ystävällistä kansaa. Ihmiset pukeutuivat siististi vaikka vaatimattomastikin. Halvemmatkin hotellit olivat siistejä ja vaikka söimme aivan kansankuppiloissakin, ei mikään vatsatauti vaivannut. Ainoa negatiivinen silmäänpistävä asia oli tuo muovijätteen määrä katujen ja teiden varsilla. Ei kuitenkaan voi ruveta sormella osoittelemaan. Sitä on nykyisin roskaista ja epäsiistiä meillä Suomessakin.

Mikä myös meitä henkilökohtaisesti hiveli: Koska meksikolaiset ovat pääosin varsin lyhyttä sakkia, niin mekin tunsimme itsemme lähes keskimittaiseksi.
 
Kielitaidosta sen verran että Meksikossa on osattava ainakin jonkun verran espanjaa. Englantia ei puhuta kuin turistikeskuksissa. Myös parempien hotellien receptioneissa puhuttiin yllättävän huonosti englantia. Itse olen opiskellut 4 vuotta espanjaa työväenopistossa. Eihän se paljoa ole, mutta parempi kuin ei mitään ja sillä pärjättiin, etenkin kun otettiin vielä kädet avuksi.

Voimme Marjatan kanssa suositella Meksikoa motoristeille ja muillekin. Muchas Cracias y Viva Mexico!
Kotka ja Marjatta

 

[kotka]

Taisi se sittenkin onnistua. Tulihan siitä taas pitkä, mutta kun innostuu, niin ei malta lopettaa.
Hyvää ajokauden alkua kaikille.
Kotka ja Marjatta

 

[mathev]

Kiitokset hyvästä kertomuksesta ja kuvista  

 

 

[-JuhaK-]

Tuttuja maisemia ja normaalia mañana meininkiä

Toukokuu on vielä siedettävä lämpötilan ja kosteuden suhteen. Heinäkuussa ainakin länsirannikolla olisi aivan yhtä helvettiä ajaa mp:llä lämpötilan/kosteuden takia

 

[aj@]

Näinhän se on että jotkut tekee ja toiset... Hieno juttu ja kuvat.

 

[basic]

Kiitos hienosta matkaraportista.

 

[Nomad]

Kiitos!! Sopivassa suhteessa kuvaa ja leppoisaa tekstiä. Moni varmaan pelkää, että jos reissussa jotain sattuu, niin miten sitten suu pannaan. Tässä hyvä esimerkki, että hommat hoituu, vaikkei Eurooppalaisessa sivistysvaltiossa ollakaan. Onneksi ei käynyt pahemmin.

 

[wesba]

Terve kotka ja Marjatta, hienon tuntuinen reissu jälleen takana, ja hyvin kerrottu. Huomenna nähdään taas Päräyksessä.

 

[Kaimaani]

Kiva näitä stooreja on lukea, kiitos vaan. Ihmeen hyvin käänsitte epäonnen kuitenkin kohtalaisen onnistuneeksi lomaksi.

 

[Matu_68]

Hienoa mahtava reissu vaikka valitettava onnettomuus sattuikin.. Odotinkin koska saan lukea reissusta. Juttelimme Kontiossa 2010 ja kerroit onnettomuudesta. Olemme jutelleet Ponussa ja parissa kontiossa hienoa tavata ja tavataan jälleen jossain.

 

[ukko]

Kiitos hienosta matkakertomuksesta ja hyvää alkanutta ajokautta