-
Tervetuloa uudistetulle moottoripyora.org -foorumille! Onko ongelmia? Palautetta? kerätään tähän ketjuun kootusti asiat. Mikäli et pääse ketjuun kirjoittamaan, voit myös olla sähköpostilla yhteydessä. Teknisen tuen sähköposti löytyy yhteystiedot -sivulta. Mikäli et pääse kirjautumaan, yritä ensin salasanan palautusta.
Kotkan ja Marjatan Blue Ridge Parkway 2015
- Keskustelun aloittaja kotka
- Aloituspäivä
KOTKAN JA MARJATAN BLUE RIDGE PARKWAY TOUR 2015-11-28
Australian reissu oli takana, matkakertomus tehty. Filminteko oli vielä kesken koska materiaalia oli valtavat määrät ja koska ajokausi alkoi, päätin että filmin valmistuminen saa jäädä loppuvuoden murheeksi.
Sen sijaan Amerikkaan teki taas mieli. Olin jo aikaisemmin katsellut netistä Blue Ridge Parkwayta ja löytyihän Orgista jokunen reitin, tosin autolla ajaneita. Kommentit alueesta olivat järjestään positiivisia.
The Blue Ridge Parkway alkaa Waynesboro nimisestä pikkukaupungista Virginassa ja päättyy Cherokee nimiseen pikkukaupunkiin North Carolinassa. Itse asiassa tie alkaa jo Front Royal nimisestä kaupungista ollen kuitenkin nimeltään Skyland Drive Waynesboroon asti. Tämä asia selvisi vasta matkanaaikana. Asia otti kovasti koteloon, koska aloitimme netti-infon mukaan matkanteon Waynesborosta ja meillä olisi kuitenkin ollut aikataulussa varaa ajaa myös tuo Skyland Drive. Tätä kirjoittaessani tarkistin Blue Ridgen sivuilta aloituspaikan ja siellä selvästi ilmoitetaan Waynesboron olevan aloituspiste.
Pakolliset pönötykset Karhulan linja-autoasemalla jo aika monennen kerran.
Amerikkaa on tullut nähtyä niin merenkulkijan kuin moottoripyöräilijän näkökulmasta joten muistinystyröitä hieroskellen sain tulokseksi sen että muissa osavaltioissa on tullut käytyä paitsi Kentuckyssä ja West Virginiassa. Lisäksi en muista varmasti, kävimmekö Indianassa kun veimme -80 luvulla rautapeltiä Raahesta Amerikan suurille järville maan autoteollisuuden käyttöön. Alaskassa olen ollut ainoastaan Anchoragen lentokentällä välilaskun aikana, joskin sain sieltä Alaskan leiman passiini.
Puuttuvat osavaltiot mielessäni rupesin suunnittelemaan reittiä. Kanadan Suomalaiset ystävämme, jotka tapasimme 5 vuotta sitten Thunder Bayssa, olivat kutsuneet meidät Torontossa vietettävään Kanadan Suomalaisten suurjuhlaan. Nämä juhlat vietetään joka viides vuosi ja edellisen kerran olimme sattumalta tuolla Thunder Bayssa juhlien aikaan ja siellä tapasimme edellä mainitut ystävämme joiden kanssa pidämme edelleen yhteyttä.
No, päätimme että koukkaamme Kanadan kautta ja samalla saan ”blokattua” puuttuvat osavaltiot. Seuraava vaihe oli niinkin tärkeä kuin pyörän vuokraaminen. Olen ollut tyytyväinen Eagle Riderin palveluihin joten avasin firman sijaintikartan. Havaitsin että Nashvillessa Tennesseessä on reittiimme soveltuva vuokraamopiste josta varasin pyörän joka oli tietenkin tuttu Heritage Softail. Sitten tein virheen: Koska olin mielestäni hyvässä suunnitteluvireessä, siirryin varaamaan lentolippuja! Sainkin helposti ja halvalla liput Helsinki-Nashville- Helsinki. Välilasku olisi mennessä Chicago ja takaisin tullessa New York.
Parin päivän kuluttua rupesin ihmettelemään kun pyörän varauksen vahvistusta ei kuulunut. Otin yhteyttä Eagle Rideriin josta tulikin tyly vastaus : Nashvillen piste on juuri lopetettu. Valitettavasti sijaintikartassa tämä piste vielä oli meikäläistä hämäämässä. Nyt sitten vihloi varsin raa’asti.
Seuraava sopiva vuokraamopiste sijaitsi Clevelandissa Ohiossa. Varmistin toimipisteen toiminnan ja varasin Heritagen Clevelandista ja pyörän palautus olisi New Orleansissa, Louisianassa. Raivosta täristen soitin seuraavaksi lentovarausfirmaan josta olin liput varannut, tiedustellen mitä lippujen muutos maksaisi. No, peruminen olisi ollut niin tyyristä että siitä ei olisi tullut mitään, joten tilasin lisää lippuja siten että Nashvillesta jatkaisimme Clevelandiin lentäen. Samoin New Orleansista lentäisimme takaisin Nashvilleen ja sieltä sitten New Yorkin kautta kotiin alkuperäisen suunnitelman mukaan. Lentäminen USA:n sisäisessä liikenteessä on kohtuuhintaista, lisäksi ei tarvitse palauttaa pyörää Clevelandiin joten kustannukset eivät rassanneet aivan niin paljon kuin raivopäissäni ensin arvioin. Mitä tästä opin? Ainakin sen ettei mihinkään voi tänä päivänä luottaa tarkistamatta kaikkia asioita ensin. Lisäksi jouduimme lentelemään ympäri Amerikkaa melkein ristiin rastiin, mutta siitä tarkemmin myöhemmin.
Matkan muu valmistelu sujui rutiinilla. Varauduin ensi kertaa myös mahdolliseen renkaan puhkeamiseen ja ostin kätevän kokoisen paikkaussarjan ”kamelinpaskoineen” ja painepulloineen.
Juhannus oli vietetty . 22.06. siirryimme hyvässä järjestyksessä Kotkasta Vantaalle lentoasemalle. Kaikki meni hienosti turvatarkastukseen saakka. Minut pyydettiin sivulle ja tarkastaja tiukkasi, mitä ampulleja oli käsimatkatavaroissani? ”Ei mitään,” vastasin. ”Kyllä läpivalaisussa näkyy 3 kpl metalliampulleja” sanoi kaveri. Maailma mustui silmissäni kun muistin asian. Olin pöllö laittanut paikkaussarjan käsimatkatavaroihin. Tarkastaja oli erittäin asiallinen mutta paikkaussarja oli jätettävä kentälle. Kyllä nolotti, olin vielä Marjatalle painottanut että tarkkana pitää olla. Tällaisia se ikä teettää.
Itse lentomatka Chicagoon sujui sinivalkoisin siivin hyvin, joskin kanacurry loppui kesken. Onneksi se kompensoitiin ylimääräisellä punaviinillä, jota sai reilusti. Lentoemäntä kertoi että juomatta jääneet viinit kaadetaan viemäriin jonkun epämääräisen pykälän perusteella, joten viiniä tarjoillaan niin kauan kun sitä riittää. Että tällaista tiedoksi lentäville viinin ystäville.
Michiganjärvi on kaunis kesällä
Chicagossa oli helppo tuloselvitys ja pienen odottelun jälkeen olimme Nashvillen koneessa ja parin tunnin lennon jälkeen Nashvillessa jossa jouduimme odottelemaan ”shuttlen” tuloa. Onneksi ystävällinen kenttävirkailija soitti varaamaani hotelliin ja kertoi auton olevan pian kentällä. Hotellimme oli aivan Nashvillen keskustassa mutta oli jo ilta ja väsy painoi joten painuimme pehkuihin.
Ensimmäinen herätys Nashvillessa
Aamu valkeni kuumana ja kehnohkon aamiaisen jälkeen lähdimme katselemaan meille jo tuttua kaupunkia. Nashvillehan on maailman Country & Western musiikin keskus. Edellinen kerta kaupungissa meni vähän viihteellä joten emme kerinneet Country & Western museoon. Halusin nyt korjata asian ja suuntasimme ensimmäiseksi sinne.. Aamupäivästä huolimatta museossa oli runsaasti ihmisiä mutta mahduimme mukavasti joukkoon. Vanhaa C & W musiikin ystävää museo kiinnosti ja aika kului kuin siivillä.
]
Musiikit pelaa Country & Western museossa
Ei pitäisi olla vaikea arvata että tämä asu on kuulunut Dolly Partonille
Elviksen kamaa tuntuu olevan joka museossa.
Australian reissu oli takana, matkakertomus tehty. Filminteko oli vielä kesken koska materiaalia oli valtavat määrät ja koska ajokausi alkoi, päätin että filmin valmistuminen saa jäädä loppuvuoden murheeksi.
Sen sijaan Amerikkaan teki taas mieli. Olin jo aikaisemmin katsellut netistä Blue Ridge Parkwayta ja löytyihän Orgista jokunen reitin, tosin autolla ajaneita. Kommentit alueesta olivat järjestään positiivisia.
The Blue Ridge Parkway alkaa Waynesboro nimisestä pikkukaupungista Virginassa ja päättyy Cherokee nimiseen pikkukaupunkiin North Carolinassa. Itse asiassa tie alkaa jo Front Royal nimisestä kaupungista ollen kuitenkin nimeltään Skyland Drive Waynesboroon asti. Tämä asia selvisi vasta matkanaaikana. Asia otti kovasti koteloon, koska aloitimme netti-infon mukaan matkanteon Waynesborosta ja meillä olisi kuitenkin ollut aikataulussa varaa ajaa myös tuo Skyland Drive. Tätä kirjoittaessani tarkistin Blue Ridgen sivuilta aloituspaikan ja siellä selvästi ilmoitetaan Waynesboron olevan aloituspiste.
Pakolliset pönötykset Karhulan linja-autoasemalla jo aika monennen kerran.
Amerikkaa on tullut nähtyä niin merenkulkijan kuin moottoripyöräilijän näkökulmasta joten muistinystyröitä hieroskellen sain tulokseksi sen että muissa osavaltioissa on tullut käytyä paitsi Kentuckyssä ja West Virginiassa. Lisäksi en muista varmasti, kävimmekö Indianassa kun veimme -80 luvulla rautapeltiä Raahesta Amerikan suurille järville maan autoteollisuuden käyttöön. Alaskassa olen ollut ainoastaan Anchoragen lentokentällä välilaskun aikana, joskin sain sieltä Alaskan leiman passiini.
Puuttuvat osavaltiot mielessäni rupesin suunnittelemaan reittiä. Kanadan Suomalaiset ystävämme, jotka tapasimme 5 vuotta sitten Thunder Bayssa, olivat kutsuneet meidät Torontossa vietettävään Kanadan Suomalaisten suurjuhlaan. Nämä juhlat vietetään joka viides vuosi ja edellisen kerran olimme sattumalta tuolla Thunder Bayssa juhlien aikaan ja siellä tapasimme edellä mainitut ystävämme joiden kanssa pidämme edelleen yhteyttä.
No, päätimme että koukkaamme Kanadan kautta ja samalla saan ”blokattua” puuttuvat osavaltiot. Seuraava vaihe oli niinkin tärkeä kuin pyörän vuokraaminen. Olen ollut tyytyväinen Eagle Riderin palveluihin joten avasin firman sijaintikartan. Havaitsin että Nashvillessa Tennesseessä on reittiimme soveltuva vuokraamopiste josta varasin pyörän joka oli tietenkin tuttu Heritage Softail. Sitten tein virheen: Koska olin mielestäni hyvässä suunnitteluvireessä, siirryin varaamaan lentolippuja! Sainkin helposti ja halvalla liput Helsinki-Nashville- Helsinki. Välilasku olisi mennessä Chicago ja takaisin tullessa New York.
Parin päivän kuluttua rupesin ihmettelemään kun pyörän varauksen vahvistusta ei kuulunut. Otin yhteyttä Eagle Rideriin josta tulikin tyly vastaus : Nashvillen piste on juuri lopetettu. Valitettavasti sijaintikartassa tämä piste vielä oli meikäläistä hämäämässä. Nyt sitten vihloi varsin raa’asti.
Seuraava sopiva vuokraamopiste sijaitsi Clevelandissa Ohiossa. Varmistin toimipisteen toiminnan ja varasin Heritagen Clevelandista ja pyörän palautus olisi New Orleansissa, Louisianassa. Raivosta täristen soitin seuraavaksi lentovarausfirmaan josta olin liput varannut, tiedustellen mitä lippujen muutos maksaisi. No, peruminen olisi ollut niin tyyristä että siitä ei olisi tullut mitään, joten tilasin lisää lippuja siten että Nashvillesta jatkaisimme Clevelandiin lentäen. Samoin New Orleansista lentäisimme takaisin Nashvilleen ja sieltä sitten New Yorkin kautta kotiin alkuperäisen suunnitelman mukaan. Lentäminen USA:n sisäisessä liikenteessä on kohtuuhintaista, lisäksi ei tarvitse palauttaa pyörää Clevelandiin joten kustannukset eivät rassanneet aivan niin paljon kuin raivopäissäni ensin arvioin. Mitä tästä opin? Ainakin sen ettei mihinkään voi tänä päivänä luottaa tarkistamatta kaikkia asioita ensin. Lisäksi jouduimme lentelemään ympäri Amerikkaa melkein ristiin rastiin, mutta siitä tarkemmin myöhemmin.
Matkan muu valmistelu sujui rutiinilla. Varauduin ensi kertaa myös mahdolliseen renkaan puhkeamiseen ja ostin kätevän kokoisen paikkaussarjan ”kamelinpaskoineen” ja painepulloineen.
Juhannus oli vietetty . 22.06. siirryimme hyvässä järjestyksessä Kotkasta Vantaalle lentoasemalle. Kaikki meni hienosti turvatarkastukseen saakka. Minut pyydettiin sivulle ja tarkastaja tiukkasi, mitä ampulleja oli käsimatkatavaroissani? ”Ei mitään,” vastasin. ”Kyllä läpivalaisussa näkyy 3 kpl metalliampulleja” sanoi kaveri. Maailma mustui silmissäni kun muistin asian. Olin pöllö laittanut paikkaussarjan käsimatkatavaroihin. Tarkastaja oli erittäin asiallinen mutta paikkaussarja oli jätettävä kentälle. Kyllä nolotti, olin vielä Marjatalle painottanut että tarkkana pitää olla. Tällaisia se ikä teettää.
Itse lentomatka Chicagoon sujui sinivalkoisin siivin hyvin, joskin kanacurry loppui kesken. Onneksi se kompensoitiin ylimääräisellä punaviinillä, jota sai reilusti. Lentoemäntä kertoi että juomatta jääneet viinit kaadetaan viemäriin jonkun epämääräisen pykälän perusteella, joten viiniä tarjoillaan niin kauan kun sitä riittää. Että tällaista tiedoksi lentäville viinin ystäville.
Michiganjärvi on kaunis kesällä
Chicagossa oli helppo tuloselvitys ja pienen odottelun jälkeen olimme Nashvillen koneessa ja parin tunnin lennon jälkeen Nashvillessa jossa jouduimme odottelemaan ”shuttlen” tuloa. Onneksi ystävällinen kenttävirkailija soitti varaamaani hotelliin ja kertoi auton olevan pian kentällä. Hotellimme oli aivan Nashvillen keskustassa mutta oli jo ilta ja väsy painoi joten painuimme pehkuihin.
Ensimmäinen herätys Nashvillessa
Aamu valkeni kuumana ja kehnohkon aamiaisen jälkeen lähdimme katselemaan meille jo tuttua kaupunkia. Nashvillehan on maailman Country & Western musiikin keskus. Edellinen kerta kaupungissa meni vähän viihteellä joten emme kerinneet Country & Western museoon. Halusin nyt korjata asian ja suuntasimme ensimmäiseksi sinne.. Aamupäivästä huolimatta museossa oli runsaasti ihmisiä mutta mahduimme mukavasti joukkoon. Vanhaa C & W musiikin ystävää museo kiinnosti ja aika kului kuin siivillä.
]
Musiikit pelaa Country & Western museossa
Ei pitäisi olla vaikea arvata että tämä asu on kuulunut Dolly Partonille
Elviksen kamaa tuntuu olevan joka museossa.
Tässä Johnny Cashin esiintymisasu
Näitä pitäisi saada meillekin: Poljettava kaljakuppila Nashvillessa.
Museon jälkeen kiertelimme C&W kadulla jossa oli lukuisia kuppiloita joissa soi tämä kiehtova ja periamerikkalainen musiikki. Vakauttelimme nestetasapainoamme ja kuuntelimme artisteja. Lähistöllä oli myös HD-myymälä josta löytyi tietenkin t-paidat. Illalla kuuntelimme vielä erittäin hyvää bändiä.
Bändi panee parastaan Nashvillessa
Välillä pitää syödäkin
Siirryimme hotelliimme hyvässä järjestyksessä ja pian olimmekin unessa joka keskeytyi käytävällä kuuluvaan meteliin jonka yhteydessä oveemme koputeltiin. Huusin oven läpi että tänne ei ole mitään asiaa. Marjatta oli aivan kauhusta kankea. Koputukset jatkuivat ja soitin reseptioniin josta kaveri lupasi tulla hoitamaan koputtelijan. Näin kävikin. Aamulla respan kaveri pahoitteli asiaa ja kertoi että musta pariskunta oli selvitellyt välejään ja eukko oli pistänyt miehen pihalle. Mies sitten yritti takaisin mutta päihdyttävistä aineista johtuen hakkasi väärää ovea.
Taksi vei meidät Nashvillen kentälle. Lento Clevelandiin menikin Chicagon kautta ja Chicagon kone oli tietenkin myöhässä. Onneksi Clevelandin koneeseen ei ollut kiirettä. Koneeseen päästiin ja Chicagossa ei sitten tarvinnut pitkään odotella.
Clevelandissa oli lämmin iltapäivä kun kurvasimme Eagle Rideriin.
Onneksi kaikki on täällä kunnossa eikä firmaa ole lopetettu
Tästä se taas lähtee
Paperityöt sujuivat nopeasti ja pian olimmekin matkalla Niagara Falls:in kautta Torontoon. Ajelimme Erie-järven eteläpuolta. Maisemat olivat kauniita silloin kun järvi siinteli vieressämme. Muuten moottoritie oli varsin yksitoikkoinen.
Kauniita rakennuksia Clevelandin alueella.
Lisäksi oikeastaan ensimmäisen kerran havaitsimme että USA:n tiestölle oli ainakin paikoitellen käymässä samoin kuin Suomen tieverkostolle. Aikaisempiin vuosiin verrattuna Ohiossa oli luvattoman huonoa tienpintaa.
Matka jatkui ja ajoimme pienen pätkän Pennsylvaniassa josta siirryimme New Yorkin osavaltioon.
Yöpymispaikaksi valikoitui Holiday Inn pienessä kaupunkipahasessa tien varrella. Iltapalaksi nautimme valtavan pizzan josta jäi vielä ”doggy bagiin” huoneeseen vietäväksi.
Yllättävän runsaan aamiaisen jälkeen matka jatkui aurinkoisessa ja lämpimässä säässä kohti Niagara Falls:sia jossa oli tarkoitus viettää seuraava yö. Ohitimme Buffalon joutuen kuitenkin pienen pitkäksi menneen risteyksen takia ajamaan pienen lenkin itse kaupungissa.
Saavuimme Niagara Falls:iin Usan puolelle ja jatkoimme Rainbow bridgen yli Kanadan puolelle. Nyt oli runsaasti liikennettä ja jouduimme jonottamaan hetken mutta tuloselvitys oli jälleen kerran helppo.
Rainbow Bridgellä
Kanadassa ollaan.
Halpa motelli löytyi aivan ydinkeskustan vierestä. Koska oli iltapäivä ja aurinko porotti kuumasti, laitoimme uima-asusteet päälle ja astelimme motellin altaalle. Itämainen mies juoksi paikalle ja selitti vielä huonommalla englannilla kun itselläni on, että altaan veden kanssa on ongelmia eikä uiminen ole sallittua ennen kuin joku tarkastaja on käynyt. Kun emme voineet virkistäytyä ulkopuolisesti, päätimme hoitaa asian sisäisesti. Kaupungin keskusta olikin erittäin vilkas, täynnä erilaisia kauppoja, ravintoloita, pelihelvettejä, jopa kasinoita. Lisäksi en missään ole nähnyt niin paljon motelleja kuin täällä Niagara Falls:issa. Aika rupesi sujumaan mukavasti. Eipä aikaakaan kun tuttu HD-logo sattui silmään ja t-paidat vaihtoivat omistajaa.
Matka jatkui ja ajoimme pienen pätkän Pennsylvaniassa josta siirryimme New Yorkin osavaltioon.
Yöpymispaikaksi valikoitui Holiday Inn pienessä kaupunkipahasessa tien varrella. Iltapalaksi nautimme valtavan pizzan josta jäi vielä ”doggy bagiin” huoneeseen vietäväksi.
Yllättävän runsaan aamiaisen jälkeen matka jatkui aurinkoisessa ja lämpimässä säässä kohti Niagara Falls:sia jossa oli tarkoitus viettää seuraava yö. Ohitimme Buffalon joutuen kuitenkin pienen pitkäksi menneen risteyksen takia ajamaan pienen lenkin itse kaupungissa.
Saavuimme Niagara Falls:iin Usan puolelle ja jatkoimme Rainbow bridgen yli Kanadan puolelle. Nyt oli runsaasti liikennettä ja jouduimme jonottamaan hetken mutta tuloselvitys oli jälleen kerran helppo.
Rainbow Bridgellä
Kanadassa ollaan.
Halpa motelli löytyi aivan ydinkeskustan vierestä. Koska oli iltapäivä ja aurinko porotti kuumasti, laitoimme uima-asusteet päälle ja astelimme motellin altaalle. Itämainen mies juoksi paikalle ja selitti vielä huonommalla englannilla kun itselläni on, että altaan veden kanssa on ongelmia eikä uiminen ole sallittua ennen kuin joku tarkastaja on käynyt. Kun emme voineet virkistäytyä ulkopuolisesti, päätimme hoitaa asian sisäisesti. Kaupungin keskusta olikin erittäin vilkas, täynnä erilaisia kauppoja, ravintoloita, pelihelvettejä, jopa kasinoita. Lisäksi en missään ole nähnyt niin paljon motelleja kuin täällä Niagara Falls:issa. Aika rupesi sujumaan mukavasti. Eipä aikaakaan kun tuttu HD-logo sattui silmään ja t-paidat vaihtoivat omistajaa.
Aamulla heräsimme hyvissä ajoin. Matka kohti Torontoa jatkui loistavan sään vallitessa. Ajoimme nyt Lake Erien ja Lake Ontarion välisellä kannaksella. Muistin hamasta nuoruudestani että täällä sijaitsee Wellandin kanava joka yhdistää nämä järvet ja mahdollistaa jopa n. 200 metriä pitkien alusten kulun mereltä aina lake Superiorille saakka. Tässä kanavassa on 7 kpl. sulkuja melkein peräkkäin joten voi sanoa että Wellandissa on laivaportaat.
Saavuimme Ontariojärven puolelle. Maisemat eivät poikenneet edellisistä näkymistä. Tielle alkoi ilmestyä lisää kaistoja ja liikenne lisääntyi selvästi. Aloimme lähestyä Torontoa. Pian alkoi pilvenpiirtäjiä näkyä horisontissa.
Hotellin osoite oli navigaattorin aivoissa jo valmiina joten seurasin punaista viivaa ja pian olimmekin ”Novohotellin” pihalla jolla seisoskeli ihan suomalaisten näköistä porukkaa.
Ajoin pyörän hotellin kellariparkkiin jossa oli tämä klassinen sähkösilmällä toimiva puomisysteemi. Klassisesti se ei myöskään rekisteröinyt moottoripyörää joten ajoin puomin ja reunatolpan välistä kylmästi pyörän halliin.
Huoneeseen päästyämme ei aikaakaan kun ovelle koputettiin ja kanadalaiset ystävämme saapuivat. Kohtaaminen oli sydämellinen ja tuomamme Kiitos-paidat olivat selvästi ystäviemme mieleen. Tervehdysten jälkeen päätimme lähteä tervetuliaisdrinkeille hotellin baariin. Baarihan oli kiinni. Voitteko kuvitella ????? Hotellissa on viikonlopun ajan satoja suomalaisia juhlatunnelmissa ja baari on kiinni !!!! Melkoinen moka hotellin managementilta. Mainittakoon että oli iltapäivä. Hoidimme asian sitten lähikuppilassa jossa kuului olevan muitakin tutun kielen puhujia. Kanadan Suomalaisten juhlissa oli monenlaista ohjelmaa paneelikeskusteluista tanssinjytkeeseen. Aivan hotellin vieressä olevassa puistossa oli lukuisia torikatoksia joissa myytiin suomalaisia tuotteita. Sieltä sai mm. juhlamokkaa, korvapuusteja, munkkeja, lakritsia yms. Porukkaa olikin kiitettävästi paikalla ja lukuisat Suomen liput juhlistivat aluetta.
Suomitorilla Torontossa
Illalla ohjelmassa oli tanssit hotellin juhlasalissa. Orkesterina toimi kanadansuomalainen bändi joka soitti erinomaisesti. Kaikilla oli mukavaa ja yllämme olevat Kiitos-paidat herättivät positiivista huomiota.
Lounaalla ystäviemme kanssa. Vasemmalla Reijo Viitala, hänen vaimonsa Carol, myös suomalaista sukua ja Reijon sisko Anne.
Lauantai valkeni valitettavan pilvisenä ja koleana joten päätimme pysytellä sisätiloissa. Illalla oli vuorossa pääjuhla jossa kunniavieraana oli Suomen Kanadan suurlähettiläs mr. Murto. Söimme herkullista paahtopaistia jota mustat happaman oloiset tarjoilijat kantelivat ruokailijoille. Tanssit kruunasivat tämänkin illan.
Reijon veli Raimo ja hänen vaimonsa Ann Marie, myös suomalaista juurta.
Sunnuntaina kuuntelimme vielä kuoroja, kävimme ystäviemme kanssa jäähyväispäivällisellä joka olikin herkullinen. Olimme kaikki yhtä mieltä siitä että juhlat olivat jälleen hienot. Valitettavasti nuorempi kanadansuomalaisten joukko on niin kanadalaistunut, ettei heistä ole tulevaisuudessa juhlien järjestäjiksi.
Kanadan Suomalainen tanhuryhmä Torontossa
Saavuimme Ontariojärven puolelle. Maisemat eivät poikenneet edellisistä näkymistä. Tielle alkoi ilmestyä lisää kaistoja ja liikenne lisääntyi selvästi. Aloimme lähestyä Torontoa. Pian alkoi pilvenpiirtäjiä näkyä horisontissa.
Hotellin osoite oli navigaattorin aivoissa jo valmiina joten seurasin punaista viivaa ja pian olimmekin ”Novohotellin” pihalla jolla seisoskeli ihan suomalaisten näköistä porukkaa.
Ajoin pyörän hotellin kellariparkkiin jossa oli tämä klassinen sähkösilmällä toimiva puomisysteemi. Klassisesti se ei myöskään rekisteröinyt moottoripyörää joten ajoin puomin ja reunatolpan välistä kylmästi pyörän halliin.
Huoneeseen päästyämme ei aikaakaan kun ovelle koputettiin ja kanadalaiset ystävämme saapuivat. Kohtaaminen oli sydämellinen ja tuomamme Kiitos-paidat olivat selvästi ystäviemme mieleen. Tervehdysten jälkeen päätimme lähteä tervetuliaisdrinkeille hotellin baariin. Baarihan oli kiinni. Voitteko kuvitella ????? Hotellissa on viikonlopun ajan satoja suomalaisia juhlatunnelmissa ja baari on kiinni !!!! Melkoinen moka hotellin managementilta. Mainittakoon että oli iltapäivä. Hoidimme asian sitten lähikuppilassa jossa kuului olevan muitakin tutun kielen puhujia. Kanadan Suomalaisten juhlissa oli monenlaista ohjelmaa paneelikeskusteluista tanssinjytkeeseen. Aivan hotellin vieressä olevassa puistossa oli lukuisia torikatoksia joissa myytiin suomalaisia tuotteita. Sieltä sai mm. juhlamokkaa, korvapuusteja, munkkeja, lakritsia yms. Porukkaa olikin kiitettävästi paikalla ja lukuisat Suomen liput juhlistivat aluetta.
Suomitorilla Torontossa
Illalla ohjelmassa oli tanssit hotellin juhlasalissa. Orkesterina toimi kanadansuomalainen bändi joka soitti erinomaisesti. Kaikilla oli mukavaa ja yllämme olevat Kiitos-paidat herättivät positiivista huomiota.
Lounaalla ystäviemme kanssa. Vasemmalla Reijo Viitala, hänen vaimonsa Carol, myös suomalaista sukua ja Reijon sisko Anne.
Lauantai valkeni valitettavan pilvisenä ja koleana joten päätimme pysytellä sisätiloissa. Illalla oli vuorossa pääjuhla jossa kunniavieraana oli Suomen Kanadan suurlähettiläs mr. Murto. Söimme herkullista paahtopaistia jota mustat happaman oloiset tarjoilijat kantelivat ruokailijoille. Tanssit kruunasivat tämänkin illan.
Reijon veli Raimo ja hänen vaimonsa Ann Marie, myös suomalaista juurta.
Sunnuntaina kuuntelimme vielä kuoroja, kävimme ystäviemme kanssa jäähyväispäivällisellä joka olikin herkullinen. Olimme kaikki yhtä mieltä siitä että juhlat olivat jälleen hienot. Valitettavasti nuorempi kanadansuomalaisten joukko on niin kanadalaistunut, ettei heistä ole tulevaisuudessa juhlien järjestäjiksi.
Kanadan Suomalainen tanhuryhmä Torontossa
Jäähyväispäivällinen
Haikeat lähtödrinkit mukavien ihmisten kanssa.
Maanantai-aamuna hyvästelimme ystävämme ja matka Blue Ridgeä kohti alkoi konkreettisesti. Hotelli oli nähtävästi katsellut monitorista parkkihalliin koska parkkimaksu oli mukana laskussa ja maksettavahan se oli. Hienossa säässä ajoimme Toronton keskustaan ja napsimme parit kuvat todisteeksi tästä hienosta kaupungista.
Toronton, kuten niin monen kaupungin ylpeys, pyörivä torni.
Suuntamme oli kohti konkurssikaupunki Detroitia. Sää oli hieno ja ajaminen juhlimisen jälkeen tuntui taas mukavalta. Ajoimme nyt Erie-ja Ontariojärvien ja Huronjärven välistä kannasta.
Huomaa, missä maassa ollaan vaikkei lippuja näykään.
Kun Toronton liikenne hiljeni, aloimme olla maaseudulla. Lukuisat pellot ja metsäkaistaleet reunustivat ajoreittiämme. matka edistyi reippaasti eikä aikaakaan kun olimme Windsorissa pikkukaupungissa Kanadan ja USA:n rajalla. Oli helppo huomata, mistäpäin alueen eurooppalaiset asuttajat olivat tulleet. Kaikki paikannimet löytyvät myös Englannista.
Jonotimme jälleen rajalla jossa hapan musta naisvirkailija halusi nähdä passien lisäksi pyörän vuokrasopimuksen, ajokortin sekä tiedot käteisvaroistamme. Kaikki stemmasi ja pääsimme maahan.
Turvallista matkaa
Ylitimme Michiganin ja Ohion rajan ja pian olimme Toledossa etsimässä yösijaa. Sellainen löytyi helposti ja halvalla, jopa niin pienellä summalla kuin 50 USD kahdelta hengeltä sisältäen continental breakfastin. Tiskin takana herrasteli intialaistaustainen herra. Rupesin huoneessa kelaamaan ja tulimme Marjatan kanssa siihen johtopäätökseen että intialaiset ovat valtaamassa Amerikan motellibisneksen, niin paljon heitä on viime aikoina motelleissa ja halvemmissa hotelleissa näkynyt tiskien takana. Tämä on pääosin myös tarkoittanut että kehnot aamiaiset ovat muuttuneet entistä kehnommiksi. Asia varmistui aamulla. Tarjolla oli juicea, maitoa, kahvia ja teetä. Ruokana oli noita värillisiä jyviä sekä äitelän makeita viinereitä.
Indian style ”No food” breakfast Toledossa
Ohiossa oli sadellut aika tavalla. Ajelimme tulvivan joen vierellä. Vesi virtasi voimalla nuoleskellen tien pientareita, lukuisat kesämökit ja venevajat olivat veden saartamina, kiertoteitä oli siellä sun täällä, onneksi hyvin opastettuna. Seutu oli täysin maanviljelysaluetta. Pellot pienine metsätilkkuineen hallitsivat tasaista preeria-aluetta.
Matka jatkui pilvipoutaisessa joskin lämpimässä säässä kohti Indianaa
Saavuimme Ohion ja Indianan väliselle rajalle. Osavaltion vaihtuminen ei muuttanut maisemaa. Ilma onneksi parani ja ajaminen oli taas yhtä juhlaa. Tarkoituksemme oli ainoastaan ajaa läpi tämän osavaltion. Lähellä Indianapolista sorruin kuitenkin painamaan navigaattorin HD: nappia ja eipä aikaakaan kun olimme HD Indianapolis paitojen onnellisia omistajia.
Näin siinä taas kävi.
Pääkaupunki jäi taakse ja matka eteni kohti etelää ja Kentuckyä, tätä ”hillbillyjen” osavaltiota. Saavuimme Louisvilleen, Kentuckyn pääkaupunkiin ylitettyämme joen joka toimii osavaltioiden välisenä rajana tällä kohtaa. Kello oli niin vähän ettemme halunneet jäädä tänne vaan matkan oli jatkuttava. Tosin sen verran poikkesimme kaupunkiin että kävimme paikallisessa HD liikkeessä tutustumassa tilanteeseen. Liikkeessä olikin sellainen tarjous jota emme voineet vastustaa: kaksi (2)paitaa ostettuasi saat kolmannen ilmaiseksi. Kyllä taas kannatti.
Loistavassa säässä käännyimme kohti itää ja West Virginiaa. Yöpaikka löytyi pienestä kylästä jolla oli varsin yleinen Villin Lännen pyssynimi: Winchester. Motellin tiskin takana seisoi tällä kertaa aivan jenkki. Kaveri pyysi huoneesta 100 USD. Kokeilin kepillä jäätä ja sanoin että on vähän liikaa. ”Miten olisi USD 70 ja verot?” kysyi kaveri. Teimme kaupat. Hyvillä mielin hain läheiseltä huoltikselta iltakaljat ja – pizzat joita tyytyväisinä nautimme huoneessamme.
Yllättävän hyvän, ei-intialaisen aamiaisen jälkeen matka jatkui pilvipoutaisessa mutta lämpimässä säässä kohti itää. Tasainen preeria alkoi vaihtua loiviksi nousuiksi ja laskuiksi. Lisäksi puusto alkoi runsastua tien laidalla. Tie myös rupesi kiemurtelemaan miellyttävästi tuoden taas moottoripyöräilyn hienoimmat elementit esiin.
Kentuckya
Kentucky on amerikkalaisen Bourbon viskin kotipaikka. Tien varrella rupesi näkymään useiden viskitislaamojen mainoksia joissa kehuttiin estottomasti paikallisia panimoita jonne myös olisi päässyt tutustumaan tämän jalon juoman valmistukseen. Kun en ole viskimiehiä, ohitimme tislaamot ilman haikeutta.
Kun ylitimme erään lukuisista silloista, huomasin että olimme West Virginiassa. Marjatta ei kuitenkaan kerinnyt saamaan kuvaa kyltistä, joten ei muuta kuin pyörä ympäri ja takaisin. Taas ympäri ja saimme kuin saimmekin tuosta kyltistä joka oli tärkeä siksi että nyt olin käynyt kaikissa USA:n osavaltioissa, edellyttäen että tuo Alaskan lentokenttä lasketaan joukkoon. Jos ei, niin sitten ei auta kun vielä kerran yrittää.
Maisemat muuttuivat varsin jylhiksi. Olimme Appalakeilla. Ajoimme vuorten välisissä solissa joissa riitti korkeuseroja ja harrikalle sopivia mutkia. Lisäksi aurinko rupesi hymyilemään lähes pilvettömältä taivaalta. Vaikka menisi jankutukseksi, täällä ajaminen oli moottoripyöräilyn shampanjaa.
Eräällä taukopaikalla näimme lukuisia vanhanaikaisiin asusteisiin pukeutuneita eri-ikäisiä ihmisiä. He olivat Amisheja, aikanaan Hollannista saapuneita siirtolaisia jotka ovat pystyneet pitämään elämäntapansa varsin alkuperäisen mukaisena. Tähän on vaikuttanut pitkälti erittäin patriarkallinen kalvinistinen usko joka vauvasta saakka on muovannut yhteisön jokaisen jäsenen käyttäytymistä. Tänä päivänä Amishit ovat joutuneet antamaan periksi nykyajalle: Tälläkin taukopaikalla heillä oli auto mukanaan. Mielenkiintoinen kokemus oli kuitenkin nähdä Amisheja muuallakin kuin Harrison Fordin elokuvassa.
Amish tyttöjä, valitettavasti kamera ei kerinnyt napata parempia otoksia.
Matka näissä upeissa maisemissa jatkui ja pian olimmekin Virginiassa, Shenandoahin kansallispuistossa. Maisemat pysyivät upeina, sää kauniina. Näkymän kruunasi kauaksi näkyvä HD of Stauntonin kyltti. Voin mainita että nyt meillä on myös HD Shenandoah t-paidat.
Marjatta laskee T-paitatilin saldoa Shenandoahissa, ei hyvältä näytä.
Stauntonista oli lyhyt matka Waynesboroon jonne saavuimme illansuussa. Löysimme helposti motellin jossa, kuinkas muuten, koko henkilökunta näkyi olevan Gandhin jälkeläisiä. Tiedustellessani lähintä oluenostopaikkaa, sain vastaukseksi sanaryöpyn josta ei löytynyt yhtään tunnistettavaa sanaa. Hyppäsin takaisin pyörän päälle ja lähimmältä huoltoasemalta sain tarvitsemani hyödykkeet. Ilta kului rattoisasti uusia t-paitoja ihaillen ja olutta juoden.
Aamu valkeni pilvipoutaisena ja motellin aamiainen oli intialais-amerikkalainen ”No food” breakfast. Yritin kysellä henkilökunnalta mistä pääsemme Blue Ridge Parkwaylle. Kukaan ei ymmärtänyt sanaakaan puheestani josta tietenkin puuttui intialainen aksentti. Annoin periksi ja kurvasimme eiliselle huoltoasemalle jossa vanha herttainen rouva neuvoi meitä oikeaan suuntaan.
[/URL
Eräällä taukopaikalla näimme lukuisia vanhanaikaisiin asusteisiin pukeutuneita eri-ikäisiä ihmisiä. He olivat Amisheja, aikanaan Hollannista saapuneita siirtolaisia jotka ovat pystyneet pitämään elämäntapansa varsin alkuperäisen mukaisena. Tähän on vaikuttanut pitkälti erittäin patriarkallinen kalvinistinen usko joka vauvasta saakka on muovannut yhteisön jokaisen jäsenen käyttäytymistä. Tänä päivänä Amishit ovat joutuneet antamaan periksi nykyajalle: Tälläkin taukopaikalla heillä oli auto mukanaan. Mielenkiintoinen kokemus oli kuitenkin nähdä Amisheja muuallakin kuin Harrison Fordin elokuvassa.
Amish tyttöjä, valitettavasti kamera ei kerinnyt napata parempia otoksia.
Matka näissä upeissa maisemissa jatkui ja pian olimmekin Virginiassa, Shenandoahin kansallispuistossa. Maisemat pysyivät upeina, sää kauniina. Näkymän kruunasi kauaksi näkyvä HD of Stauntonin kyltti. Voin mainita että nyt meillä on myös HD Shenandoah t-paidat.
Marjatta laskee T-paitatilin saldoa Shenandoahissa, ei hyvältä näytä.
Stauntonista oli lyhyt matka Waynesboroon jonne saavuimme illansuussa. Löysimme helposti motellin jossa, kuinkas muuten, koko henkilökunta näkyi olevan Gandhin jälkeläisiä. Tiedustellessani lähintä oluenostopaikkaa, sain vastaukseksi sanaryöpyn josta ei löytynyt yhtään tunnistettavaa sanaa. Hyppäsin takaisin pyörän päälle ja lähimmältä huoltoasemalta sain tarvitsemani hyödykkeet. Ilta kului rattoisasti uusia t-paitoja ihaillen ja olutta juoden.
Aamu valkeni pilvipoutaisena ja motellin aamiainen oli intialais-amerikkalainen ”No food” breakfast. Yritin kysellä henkilökunnalta mistä pääsemme Blue Ridge Parkwaylle. Kukaan ei ymmärtänyt sanaakaan puheestani josta tietenkin puuttui intialainen aksentti. Annoin periksi ja kurvasimme eiliselle huoltoasemalle jossa vanha herttainen rouva neuvoi meitä oikeaan suuntaan.
[/URLBlue Ridge Parkwaylle opastava kyltti löytyi helposti ja pian olimme tällä Appalakkien vuoristossa olevalla historiallisella maisematiellä. Tie oli kapeahko mutta hyväkuntoinen. Lisäksi kaikki kaupallinen liikenne on kielletty tiellä joten rekkoja tai muita suurempia kulkuneuvoja ei tarvinnut pelätä.
Ensimmäinen tuntuma tähän hienoon seutuun ja tiehen.
Aloimme nousta ylöspäin vuoren harjanteella. Pilvipoutainen sää oli vallitsevana ja ilma jäähtyi selvästi. Alueella oli lukuisia näköalapaikkoja houkuttelemassa matkustavaisia käyttelemään kameroitaan. Oli laitettava pitkähihaiset paidat ajotakin lisäksi. Tuli myös mieleen että pitkät kalsarit eivät olisi vieneet paljoa tilaa säkeissämme. Matka jatkui, liikenne oli melkein olematonta. Jokunen moottoripyörä sentään tuli vastaan ja tervehti meitä iloisesti. Aloimme olla pilvien yläpuolella. Pilvet kuitenkin huononsivat näkymiä syviin laaksoihin joita oli koko ajan tien molemmilla puolilla.
Muutama maalaistalokin näkyi olevan. Tien varrella ei myöskään ole ainuttakaan huoltoasemaa. Asia aluksi huoletti mutta huoltoaseman kyltti löytyi ja kurvasimme Blue Ridgeltä pois. Hetken kuluttua olimmekin pienessä kaupungissa josta saimme bensaa ja aamupalaa. Virkistäytyneinä palasimme maisematielle ja matka jatkui.
Helpottava tunne kun tankki on taas täysi.
Ensimmäinen tuntuma tähän hienoon seutuun ja tiehen.
Aloimme nousta ylöspäin vuoren harjanteella. Pilvipoutainen sää oli vallitsevana ja ilma jäähtyi selvästi. Alueella oli lukuisia näköalapaikkoja houkuttelemassa matkustavaisia käyttelemään kameroitaan. Oli laitettava pitkähihaiset paidat ajotakin lisäksi. Tuli myös mieleen että pitkät kalsarit eivät olisi vieneet paljoa tilaa säkeissämme. Matka jatkui, liikenne oli melkein olematonta. Jokunen moottoripyörä sentään tuli vastaan ja tervehti meitä iloisesti. Aloimme olla pilvien yläpuolella. Pilvet kuitenkin huononsivat näkymiä syviin laaksoihin joita oli koko ajan tien molemmilla puolilla.
Muutama maalaistalokin näkyi olevan. Tien varrella ei myöskään ole ainuttakaan huoltoasemaa. Asia aluksi huoletti mutta huoltoaseman kyltti löytyi ja kurvasimme Blue Ridgeltä pois. Hetken kuluttua olimmekin pienessä kaupungissa josta saimme bensaa ja aamupalaa. Virkistäytyneinä palasimme maisematielle ja matka jatkui.
Helpottava tunne kun tankki on taas täysi.
Appalakkien vuoristo on pääosin vihreää puuston peittämää. Tästä johtuen ilma tuoksui havupuille ja muille metsän kasveille.
Paikoitellen tien molemmat laidat olivat täynnä rhodondendroineita (toivottavasti kirjoitin tuon oikein) Tällaisissa paikoissa tuoksu oli huumaava, oli kun olisi ajanut kukkatunnelissa.
Todella hienoa. Vaikka olimme jo korkealla, alueelta löytyi lampia ja jopa jokia joissa kalat polskuttelivat iloisesti aivan kun olisivat tietäneet että luonnonpuistossa on kalastus kielletty. Tien varrelta löytyi myös iso ”puolimatkan krouvi” matkamuistomyymälöineen ja ravintoloineen. Nautimme virkistävät kahvit ja juttelimme muutaman paikalla olevan motoristin kanssa. Kaikki olimme sitä mieltä että Blue Ridge Parkway on maineensa veroinen.
Säätietoja vaihtamassa.
Vain onki ja kalakortti puuttuu
Marjatta filmaa kuin viimeistä päivää-
Paikoitellen tien molemmat laidat olivat täynnä rhodondendroineita (toivottavasti kirjoitin tuon oikein) Tällaisissa paikoissa tuoksu oli huumaava, oli kun olisi ajanut kukkatunnelissa.
Todella hienoa. Vaikka olimme jo korkealla, alueelta löytyi lampia ja jopa jokia joissa kalat polskuttelivat iloisesti aivan kun olisivat tietäneet että luonnonpuistossa on kalastus kielletty. Tien varrelta löytyi myös iso ”puolimatkan krouvi” matkamuistomyymälöineen ja ravintoloineen. Nautimme virkistävät kahvit ja juttelimme muutaman paikalla olevan motoristin kanssa. Kaikki olimme sitä mieltä että Blue Ridge Parkway on maineensa veroinen.
Säätietoja vaihtamassa.
Vain onki ja kalakortti puuttuu
Marjatta filmaa kuin viimeistä päivää-
Matka jatkui koleahkossa säässä. Maisemat kuitenkin olivat huimat ja pysähtelimme lukuisilla näköalapaikoilla.
Melkoista syheröä zumossa
Olimme ajaneet n. 160 km kun vastaamme tuli kyltti ”Roanoke” Päätimme poiketa tähän historialliseen kaupunkiin. Ajelimme kaupungissa etsien sen historiallista keskustaa sitä kuitenkaan löytämättä. Jostakin syystä keskustaan johtavat opasteet loppuivat kesken. Kaupunki osoittautui pettymykseksi, joskaan en edes tarkkaan tiennyt, mitä kaupungista olisi pitänyt löytyä.Emme myöskään löytäneet Blue Ridgelle vievää tietä ennen kuin sain huoltoasemalta opastuksen tielle. Pian olimmekin takaisin pilvien yläpuolella.
Melkoista syheröä zumossa
Olimme ajaneet n. 160 km kun vastaamme tuli kyltti ”Roanoke” Päätimme poiketa tähän historialliseen kaupunkiin. Ajelimme kaupungissa etsien sen historiallista keskustaa sitä kuitenkaan löytämättä. Jostakin syystä keskustaan johtavat opasteet loppuivat kesken. Kaupunki osoittautui pettymykseksi, joskaan en edes tarkkaan tiennyt, mitä kaupungista olisi pitänyt löytyä.Emme myöskään löytäneet Blue Ridgelle vievää tietä ennen kuin sain huoltoasemalta opastuksen tielle. Pian olimmekin takaisin pilvien yläpuolella.
Päivä kului nopeasti tällä upealla tiellä ja tuntui että pitää löytää yösija. Kun tilauksesta tien varteen ilmaantui motellin kyltti. Pieni koukkaus pois varsinaiselta tieltä ja olimme vähän hökkelimäisen ja rähjäisen motellin luona. Tilannetta helpotti kun huomasin huoneiden edustalla olevan muutaman moottoripyörän. Painuin sisälle ja kysyin, onko tilaa ja mitä maksaa? Huoneen hinta oli alle 50 taalaa. Oli melkoinen yllätys sillä olisi luullut että tällaisella seudulla voisi nyhtää asiakkaalta mitä vaan. Motelli näyttikin tämän jälkeen varsin hienolta, etenkin kun sain ostettua iltakaljat suoraan reseptionista.
Motelli tarjosi myös ruokaa. Siistiydyttyämme siirryimme ravintolan puolelle. Paikka oli tyhjä lukuun ottamatta ”Hillbillyä” joka soitteli banjon ja kitaran säestyksellä tätä alueelle tunnusomaista ”hillbilly” musiikkia. Saimme ruoaksi vetistä perunamuusia ja jauhelihapihvejä soosin ja vihannesten kanssa. Ei ollut mikään gastronominen tähtihetki, mutta aivan kelvollinen päivällinen. Kuuntelimme Hillbillyä jälkiruoaksi tilaamieni juomien kera ja tyytyväisinä painuimme pehkuihin.
Hillbilly työnsä ääressä
Minä juon nyt kahvia (Harri Holkeri )
Aamulla tihuutti vettä sen verran että laitoimme sadevehkeet päälle. Se kannatti. Yhtäkkiä taivas repesi. Saimme niskaamme aivan trooppisen mutta kylmän sadekuuron joka kuitenkin loppui nopeasti jatkuen heikkona tihkuna. Matka jatkui. Maisemat pysyivät yhtä hulppeina kuin eilenkin ja vilpoisesta kelistä huolimatta ajaminen oli yhtä juhlaa.
Siirryimme myös Virginiasta Pohjois Carolinaan. Liikenne oli edelleen vähäistä, onneksi sade sentään loppui, mutta kylmä jatkui vaikka se ei tahtia haitannutkaan. Ajelimme kaikessa rauhassa kun huomasin mustan hahmon konttaavan edessäni n. sadan metrin päässä. Ei otus kontannut vaikka siltä ensin näytti. Kookas musta karhu lönkötteli tien poikki kadoten kasvillisuuden joukkoon. Valitettavasti emme saaneet otusta kameran ulottuville.
Pilvessä ollaan.
Päivä kului rattoisasti ja päätimme poiketa seuraavaksi yöksi Asheville nimiseen kaupunkiin. Mainittakoon että oli 3.päivä heinäkuuta. Kaupunki oli täynnä juhlatunnelmissa olevaa väkeä. Kummastelimme syytä siihen. Asia selvisi hotellissa: Jenkit ottivat varaslähdön seuraavana päivänä olevaan itsenäisyyspäivään. Majoituimme sikamaisen kalliiseen keskustahotelliin jossa tinkiminen ei auttanut. Ilta sujui mukavasti jenkkien juhlimista seuraten. On sanottava että vaikka tunnelma oli riehakas, humalaisia ei näkynyt eikä välienselvittelyjä ilmennyt. Sambat soivat ja sadat Yhdysvaltojen liput piirtyivät verkkokalvoille, katsoipa mihin suuntaan tahansa. Olipa oikein mukava ilta.
Kalliin hinnan vastapainoksi hotellissa oli siedettävä aamiainen ja vatsat täynnä siirryimme kauniissa säässä takaisin Blue Ridge Parkwaylle. kaikki loppuu aikanaan ja nyt oli vuorossa viimeinen n. 160 kilometrin pituinen osuus tällä ainutlaatuisella tiellä. Aloimme olla nyt tien korkeimmilla kohdilla. Sen huomasi ensin siitä, että kalliot alkoivat pilkottaa puiden vähenemisen takia.
Pysähdyimme ottamaan pönötyskuvat alueen korkeimmalla näköalapaikalla.
[/URLViimeisiä kilometrejä tällä upealla tiellä joka mutkittelee zumon osoittamalla tavalla.
Tie jatkui edelleen upeana ja mutkaisena. Oli itse asiassa melkoinen pettymys kun tulimme T-risteykseen jossa luki : Cherokee.
[URL=http://s149.photobucket.com/user/kotka01/media/The%20Blue%20Ridge%20Parkway%202015/IMG_2000_zpszqpua6qu.jpg.html]
Tähän loppuu Blue Ridge Parkway
Olimme ajaneet Blue Ridge Parkwayn vajaassa kolmessa ajopäivässä kiirettä pitämättä. Oppaan mukaan tien pituus Waynesvillestä Cherokeehen on n. 470 mailia eli n. 756 kilometriä. Tie oli upea, hyvässä kunnossa, vähäliikenteinen ja kaikki palvelut löytyivät hyvin informoituna tien läheltä.
Oli 4.7. eli Yhdysvaltain itsenäisyyspäivä. Kiertelimme Cherokeessa joka on intiaanireservaatin ”pääkaupunki”. Ihmisiä oli kaupungissa runsaasti, mutta päätimme ajaa Bryson Cityyn, pieneen kaupunkiin lähistöllä.
Motellissa oli itsenäisyyspäivän hinnat joka luonnollisesti kirveli sieluani. Pakko oli kuitenkin maksaa koska kaupunki oli pieni ja motelleja ei keskustan lähellä näkynyt. Tallustelimme keskustaan. Oli iltapäivä ja keskusta oli täynnä kaikennäköistä myyntikojua, bändit soittelivat, jotkut parit uskaltautuivat tanssimaankin. Löysimme loppujen lopuksi aikuisten juhla-alueen. Kadunpätkällä oli muutama kuppila jotka olivat tupaten täynnä juhlivia amerikkalaisia. Koska emme selvästikään kuuluneet joukkoon, ihmiset taas kyselivät kaikenlaista ja saimme kertoa monta kertaa reittimme ja matkamme vaiheet. Kuten Ashevillessa, niin täälläkin, vaikka tunnelma oli korkealla ja riehakaskin, nuoriso käyttäytyi esimerkillisesti kaljanjuonnista huolimatta. Itsenäisyyspäivän illan kruunasi komea ilotulitus saaden runsaat aplodit yleisöltä. Väsy rupesi painamaan ja pyysin baarimikkoa soittamaan meille taksin. Mies katsoi minua kuin vähä-älyistä. ”Bryson Cityssä ei ole takseja, lähin on Cherokeessa, tilataanko?” No, kävelimme sitten motellille ja Amerikan itsenäisyyttä oli taas juhlittu paikan päällä.
Bryson Cityssä
04.07.2015
Hotellissa oli onneksi siedettävä aamiainen sisältäen munakokkelia sormenvahvuisia jauhelihapötkylöitä joita jenkit kutsuvat makkaroiksi. Pötkylät maistuivat yllättävän hyvältä ja vatsa täyttyi. Kun rupesimme pakkaamaan pyörää, Seudun yllätti valtava sadekuuro joka onneksi taukosi pian. Ajoimme vielä kaupungin keskustaan tankkaamaan. Täällä ei kortti kelvannutkaan mittariin vaan jouduin viemään sen kassalle. Tankkauksen jälkeen kysyin syytä asiaan. ”Bensaa varastetaan täällä niin paljon ettei mitään riskejä oteta,” kertoi kassarouva hieman anteeksipyytävästi.
Marjatta oli saanut ihailijoita mittarilla. Motoristi porukka tuli myös tankille ja Suomen lippu herätti heidän kiinnostuksensa. Olimme varsin otettuja kun meitä filmattiin ja reissumme pituutta ihmeteltiin. Porukka oli matkalla ”Dragon Tailille.” Lähtekää mukaan:” kutsu kuului. ”Ollaan oltu siellä jo:” vastasin. Hyvästelimme porukan ja matka kohti New Orleansia alkoi.
Olin laittanut naviin asetuksen ”vältä moottoriteitä”. Sää selkeni ja ajelimme kauniita pikkuteitä lounaaseen päin. Jossakin vaiheessa siirryimme Pohjois Carolinasta Georgiaan. Täällä tien pinnat olivat selvästi heikommassa kunnossa. Lisäksi paljoakaan liioittelematta joka toinen rakennus oli kirkko. Ilma lämpeni siinä määrin että pääsimme herkuttelemaan t-paidoissa.
Georgiassa
Georgia vaihtui pohjois Alabamaksi. Sää pysyi kauniina. Yöpaikka löytyi Pell City nimisestä pikkukaupungista Birminghamin lähistöllä. Hootersissa napattiin natchos iltapalaksi. Motellilla varasin vielä yösijan Mobilesta seuraavaksi yöksi.
Alamme olla syvässä Etelässä
Aamu valkeni aurinkoisena ja lämpimänä. Jännitimme taas aamiaista. Kummallista, aamiainen oli täälläkin suorastaan hieno munineen ja jauhelihapihveineen. Lisäksi oli jopa pekonia. Alkavatko jenkit kilpailla hotelli-aamiaisilla? Intialaiset eivät ainakaan ole kisassa mukana. Se on jo tälläkin matkalla huomattu.
Matka Alabaman halki Meksikon lahdelle sujui sutjakkaasti. Iltapäivällä olimme Mobilessa, tässä meille kummallekin tutussa kaupungissa. jossa teimme pienen nostalgiakierroksen.
Tutuilla paikoilla Mobilessa.
Illalla lähdettiin kaljalle. Pientä pettymystä pukkasi mieleen. Kaupunki oli hiljainen kuin Hanko regatan jälkeen. Tuttu kuppilakin oli aivan tyhjänä. Onneksi se oli edes auki. Baarimikkona toiminut neitonen kertoi että ainoastaan lauantai-ilta on nykyisin vilkas. Työttömyys on täälläkin nousussa ja se näkyy kuppiloissa ensimmäisenä. Näinhän se on meilläkin.
Aamiaisen jälkeen matka jatkui. Käännyimme nyt suoraan länteen seuraten Meksikon lahden rantatietä. Muistin kuitenkin viime hetkellä: Meillähän ei ollut Mobilen HD-paitoja! Pieni painallus navigaattoriin ja pian olimmekin HD myymälässä josta löytyikin upeat paidat yllemme.
Alabama vaihtui Missisippiksi. Koska meillä ei ollut kiirettä, päätimme jäädä Biloxiin yhdeksi yöksi. Best Western motelli sattui sopivasti kohdalle ja sinne sitten majoituttiin. Motellissa oli myös uima-allas jossa poltimme selkämme ensimmäisen kerran tällä matkalla. Teimme kaupunkiin pienen tutustumisretken pyörällä ja kuinka ollakaan, nyt meillä on myös Biloxi Missisippi HD paidat. Onkohan tässä jotain psyykkistä?
Biloxi Missisippi
Meksikonlahti näkyy jälleen.
Helteisenä aamuna alkoi viimeinen ajopäivä tällä matkalla. Ajelimme edelleen pienempiä teitä. Koska Missisippi on kapea osavaltio, ylitimme taas osavaltion rajan ja olimme Louisianassa.
Arkkitehtuuria Louisianasta.
Tiet alkoivat olla niin kapeita että aloin taas huolestua navigaattorin luotettavuudesta. Usko kuitenkin palkittiin ja pian olimmekin varaamassani hotellissa aivan French Quarterissa. Sisäänklaarauksen jälkeen lähdettiin palauttamaan pyörää Eagle riderille. Kiertelimme keskustaa ja ajoimme Bourbon Streetin läpi palaten Canal Streetille jonka varrella vuokraamomme sijaitsee. Pyörän palautus sujui luistavasti ja Eagle Rider vielä heitti meidät autollaan hotellille.
Eagle Rider New Orleans. Täältä ei sentään ostettu paitoja.
Nautimme New Orleansista muutaman päivän käyden mm. World War II museossa . Ajelimme kaikki ratikkalinjat ja kuuntelimme tietenkin jatsia tutuissa paikoissa Bourbon Streetillä.
Jean Lafayette, New Orleansin perustaja
Marjatta ratikassa
Nahkurin orsilla tavataan, ( Väinö Linna, Paavo Lipponen ) Näkyy siellä onneksi muitakin roikkuvan. VW II museo
VW II museossa.
Arkkitehtuuria Louisianasta.
Tiet alkoivat olla niin kapeita että aloin taas huolestua navigaattorin luotettavuudesta. Usko kuitenkin palkittiin ja pian olimmekin varaamassani hotellissa aivan French Quarterissa. Sisäänklaarauksen jälkeen lähdettiin palauttamaan pyörää Eagle riderille. Kiertelimme keskustaa ja ajoimme Bourbon Streetin läpi palaten Canal Streetille jonka varrella vuokraamomme sijaitsee. Pyörän palautus sujui luistavasti ja Eagle Rider vielä heitti meidät autollaan hotellille.
Eagle Rider New Orleans. Täältä ei sentään ostettu paitoja.
Nautimme New Orleansista muutaman päivän käyden mm. World War II museossa . Ajelimme kaikki ratikkalinjat ja kuuntelimme tietenkin jatsia tutuissa paikoissa Bourbon Streetillä.
Jean Lafayette, New Orleansin perustaja
Marjatta ratikassa
Nahkurin orsilla tavataan, ( Väinö Linna, Paavo Lipponen ) Näkyy siellä onneksi muitakin roikkuvan. VW II museo
VW II museossa.
Hallelujaa, Sorsakosken Topi elää.
Topin reinkarnaatio elää ja voi hyvin täällä New Orleansissa. Hiippakunnan vaihtumisen lisäksi ikuinen syöpäkääryle sormien välissä on vaihtunut trumpettiin. Mies soittelee Bourbon Streetillä jatsia salanimellä ”Steamboat Willie”
Alkoholi lisää röyhkeyttä ja poistaa pelon tunnon Bourbon Street
Seafood maistuu ja maksaa Bourbon Streetillä
Kuten alussa kerroin, jouduin muuttamaan lentolippuja. Lisäksi varausfirmani muutti niitä vielä lisää. Kotimatka New Orleansista alkoi lentämällä ensin Dallasiin, sieltä Chicagoon, josta Nashvilleen. Yöpyminen intialaisessa motellissa Nashvillessa, jonka jälkeen nälkäisenä aamulla New Yorkiin, josta onneksi sinivalkoisin siivin suoraan Helsinkiin. Melkoista ramppaamista Amerikan taivaalla.
Väsyneitä mutta onnellisia jossakin Amerikan taivaalla.
Missisippi ilmasta nähtynä.
Manhattan näkyy
Kotimatka sujui rutiinilla ja pian olimmekin koleahkossa Suomessa valmistautumassa uusiin seikkailuihin.
Voimme ehdottomasti suositella tuota Blue Ridge Parkwayta moottoripyöräilykohteena. Toivottavasti alue kiinnostaa motoristeja.
Euron heikkeneminen luonnollisesti vaikutti negatiivisesti matkan hintaan. USA:n hintataso alkaa em. syystä olla Suomen tasoa etenkin kun muistaa pakolliset tipit. Bensa sentään oli halvempaa. Yöunien menettämisen takia en vertaillut asemien eroja. Keskihinta pyöri n. 2,5-2,8 USD/ US gallona. Erot eri osavaltioissa myös saattavat olla veroista johtuen isot.
Koska Blue Ridge Parkway sijaitsee aika korkealla vuoriston sylissä, kannattaa varmuuden vuoksi ottaa sadevehkeet, lämpökerrasto ja lämpimät hanskat mukaan vaikka kesällä alueella ajelisikin.
Kotka ja Marjatta