Biken päätoimittaja viittaa pääkirjoituksessaan "Kameravalvonnalla sataprosenttista turvallisuutta?" HS:n yleisönosaston kirjoitukseen, jossa "Kirjoittaja totesi valvontakameroiden asentamisen tahdin kiihtyvän ja kysyi oikeutetusti, mihin tämä kehitys lopulta johtaa."
Sami Salonen/BIKE kirjoittaa: "Kirjoittaja totesi, että sataprosenttiseen turvallisuuteen päästään vain sataprosenttisella valvonnalla ja oli väitteessään aivan oikeassa."
Minusta sekä Salonen, että kirjoittaja ovat kuitenkin väärässä, sillä valvonta on aina jälkijättöistä. Yksi valvonnan ongelmista on se, että valvonta havaitsee ongelmat jälkijättöisesti. Valvontamekanismi keksitään ratkaisemaan havaittuja ongelmia. Se on luonteeltaan reagoivaa, ei ennakoivaa.
Vaikka meidät kaikki vaivutettaisiin uneen pehmustetuissa huoneissa niin joku keksisi nähdä vaarallisia unia ja tällöin jouduttaisiin kehittämään unienvalvontajärjestelmä jolla vaaralliset unet voitaisiin havaita ja unien näkijöitä rankaistaisiin asianmukaisella tavalla. Tämänkin jälkeen joku keksisi keinon kiertää unienvalvontajärjestelmää.
Valvontajärjestelmillä ei voida turvallisuutta luoda, mutta niillä voidaan muistuttaa muista riskeistä. Sakon pelko auttaa kyllä hiljentämään vauhtia, mutta ei se muistuta edes ylinopeuden oikeista riskeistä - niistä syistä miksi se valvontajärjestelmä on luotu. (Tai no, Britti journalistihan tutki asiaa ja valvontajärjestelmien myyntiargumentit olivat kaikki ainoastaan rahan tekemiseen liittyviä, eivät turvallisuustyöhön liittyviä)
Mieleeni tulee tarina apinalaumasta jossa kuka tahansa sai käydä ottamassa banaanin. Mutta jos joku otti banaanin, niin kaikki muut saivat kylmän suihkun. Hyvin nopeasti apinalauma oppi antamaan selkään sille apinalle joka uskalsi edes lähestyä banaania. Apinoita ruvettiin pikkuhiljaa vaihtamaan kunnes alkuperäisistä apinoista ei ollut ketään enää jäljellä. Opittu tapa kuitenkin jatkui siitä huolimatta, ettei kukaan apinoista enää edes tiennyt alkuperäistä syytä miksi banaania ei saanut ottaa. Kaverille piti antaa vain heti nekkuun jos uskalsi banaania lähestyä.
Samalta tämä valvontajärjestelmätouhu tuntuu. Kehitetään järjestelmiä, mutta ennenpitkää unohdetaan miksi ne luodaan.
Point being: 100% turvallisuutta ei ole olemassakaan. Siitä voi unelmoida ja sitä voi tavoitella, mutta niin kauan kuin haluamme pitää elämämme mielekkäänä emmekä halua luoda Stasi järjestelmää, niin meidän täytyy hyväksyä se, että elämään nyt vain liittyy riskejä.
Olisiko mutkateillä ajelu enää yhtään kivaa kun kaiken ajamisen tekisi moottoripyörän ajotietokone tasaisen kauniisti metri keskiviivasta oikealle kurvi toisensa jälkeen?
Minusta se pieni riskin mahdollisuus tekee elämästä elämisen arvoista.
Sami Salonen/BIKE kirjoittaa: "Kirjoittaja totesi, että sataprosenttiseen turvallisuuteen päästään vain sataprosenttisella valvonnalla ja oli väitteessään aivan oikeassa."
Minusta sekä Salonen, että kirjoittaja ovat kuitenkin väärässä, sillä valvonta on aina jälkijättöistä. Yksi valvonnan ongelmista on se, että valvonta havaitsee ongelmat jälkijättöisesti. Valvontamekanismi keksitään ratkaisemaan havaittuja ongelmia. Se on luonteeltaan reagoivaa, ei ennakoivaa.
Vaikka meidät kaikki vaivutettaisiin uneen pehmustetuissa huoneissa niin joku keksisi nähdä vaarallisia unia ja tällöin jouduttaisiin kehittämään unienvalvontajärjestelmä jolla vaaralliset unet voitaisiin havaita ja unien näkijöitä rankaistaisiin asianmukaisella tavalla. Tämänkin jälkeen joku keksisi keinon kiertää unienvalvontajärjestelmää.
Valvontajärjestelmillä ei voida turvallisuutta luoda, mutta niillä voidaan muistuttaa muista riskeistä. Sakon pelko auttaa kyllä hiljentämään vauhtia, mutta ei se muistuta edes ylinopeuden oikeista riskeistä - niistä syistä miksi se valvontajärjestelmä on luotu. (Tai no, Britti journalistihan tutki asiaa ja valvontajärjestelmien myyntiargumentit olivat kaikki ainoastaan rahan tekemiseen liittyviä, eivät turvallisuustyöhön liittyviä)
Mieleeni tulee tarina apinalaumasta jossa kuka tahansa sai käydä ottamassa banaanin. Mutta jos joku otti banaanin, niin kaikki muut saivat kylmän suihkun. Hyvin nopeasti apinalauma oppi antamaan selkään sille apinalle joka uskalsi edes lähestyä banaania. Apinoita ruvettiin pikkuhiljaa vaihtamaan kunnes alkuperäisistä apinoista ei ollut ketään enää jäljellä. Opittu tapa kuitenkin jatkui siitä huolimatta, ettei kukaan apinoista enää edes tiennyt alkuperäistä syytä miksi banaania ei saanut ottaa. Kaverille piti antaa vain heti nekkuun jos uskalsi banaania lähestyä.
Samalta tämä valvontajärjestelmätouhu tuntuu. Kehitetään järjestelmiä, mutta ennenpitkää unohdetaan miksi ne luodaan.
Point being: 100% turvallisuutta ei ole olemassakaan. Siitä voi unelmoida ja sitä voi tavoitella, mutta niin kauan kuin haluamme pitää elämämme mielekkäänä emmekä halua luoda Stasi järjestelmää, niin meidän täytyy hyväksyä se, että elämään nyt vain liittyy riskejä.
Olisiko mutkateillä ajelu enää yhtään kivaa kun kaiken ajamisen tekisi moottoripyörän ajotietokone tasaisen kauniisti metri keskiviivasta oikealle kurvi toisensa jälkeen?
Minusta se pieni riskin mahdollisuus tekee elämästä elämisen arvoista.
