Alpeille näkyy haluavan yks ja toinen. Kun siellä käy, sinne haluaa palata. Annetut neuvot ovat hyviä, vaikka joistakin olen todella olevinani eri mieltä (esim matkojen tarkka suunnittelu). Laitoin ”olevinani”, koska tunnen jo tiettyjä kulmakuntia, joten kokonaan tuntemattomassa en ajele. Muuten en kyllä kaipaa muuta osviittaa, kun kartat ja paikallisten neuvot. Niiden ällistyttävää ammattitaitoa –etenkin Itävallassa, jaksan aina ihastella.
Tärkein juttu, mikä joillekin olisi tarpeen, olisi treenata sitä, mitä tuleman pitää. Sitä ei oikeastaan voi tehdä Suomessa. Täältä ei löydy alppispiraalia. Norjassa hommaa voi treenata. Esim. Geirangeriin ei oo niinkään pitkä matka.
Toinen juttu, on mennä helpompien tienoiden kautta, jolloin pääsee treenaamaan spiraalia löysemmässä muodossa, ennen kuin se on edessä todellisena. En edes ole käynyt niitä hurjimpia, sanoo alppikanuunat, mutta Stelviollakin tuli jo hiki… Videoista ei näe todellisuutta, ei edes nousun jyrkkyyttä.
On vielä olemassa joukko, joka nauttii Alpeista, mutta haluaa välttää kokonaan vaikeimmat ajosuoritteet. Niille se matkan suunnitteleminen onkin sitten tärkeää, tai kokenut opas. Opas on niille, joiden loma-aika on rajallinen –tai ajotaito, yleensä suositeltava, nautintoa edistävä tekijä. Jos pitää koko ajan pelätä, se ei oo enää nautintoa.
Lopulta on sanottava, että ne reitit, joiden ajoaika on tunteja –ja etenkin, jos mennään korkealle, edellyttää usein sellaista kelisilmää, olosuhteiden tuntemusta, jota turistilla ei ole. Siksi on syytä opetella katselemaan ajoissa, koska alkaa sataa. Se ei tule aina yksinomaan vetenä, se sade.
