Saa vetää herneet, saa arvostella. Ajotapani tulee todennäköisesti muuttumaan vasta iän ja viisauden myötä niinkuin muillakin. Mutta saatte tuhlata energiaanne, jos tahdotte
Ja joo. Tää on pelkkää pullistelua, mitäpä muutakaan
Eilen siis käveli munkin elämään ensimmäistä kertaa sellanen tilanne, että autoilija ihan oikeesti veti herneen nenään ja rupes hiillostamaan. Kyllä sellaisiakin autoilijoita siis löytyy, mutta ei ihan niin usein kuin foorumikirjoitusten perusteella vois päätellä. Tai sit ne vaan harvemmin osuu mun kohdalle.
Tilannehan lähti siitä kun ohitin ko. hepun liikennevalojen juuri vaihduttua vihreiksi, sen vielä seistessä paikallaan. Oli aika törkee ohitus kyllä, sen myönnän. Pidin kuitenkin reipasta vauhtia yllä, ettei sen ois pitäny jäädä mun taakse kärsijäksi. Sigman mukaan vauhtia on yleensä 15-19km/h yli rajoituksen (rikesakon puolella siis), kuin myös tässä tapauksessa.
Tää hemmo ajo ihan rauhassa kilometrin mun perässä about 100 metrin päässä ja sit se varmaan tajus mitä oli tapahtunu ja tyrkkäs 3 metrin päähän mun takarenkaasta. Hetken ajelin omaa vauhtiani, mutta homma alko tuntumaan vähän vaaralliselta niin aloin itsekin hiukan provosoitumaan. Nostin ensin vähän vauhtia katsoakseni pysytteleekö kaveri vielä perässä. No sielähän se tutkaili takarenkaan kulutuspintaa tai mitä lie tekikään, hyvin likellä ajo kuitenkin (heti kun sai mut vauhdin nostamisen jälkeen kiinni siis). Kun mentiin jo reilusti yli rajoituksen, alkoi homma tuntumaan entistä vaarallisemmalta. Ajattelin siis tehdä pienen källin ja tuuppasin täydestä vauhdista mahdollisimman rivakasti bussipysäkille ja vedin liinat kiinni. Mersu hujahti ohi ja olisin mieluusti nähnyt äijän ilmeen. Samantien tien kun mersun phärsse vilahti ohi, tuikkasin takaisin perään.
Ensin ajattelin, että tämä riitti kyllä, rauhotuin ja ajelin reilun turvavälin päässä kaverista. Sitten iski kiusaus ja tuuppasin itseni vuorostaan parin metrin päähän hemmon takapuskurista. Siinä sitten ajelin täydessa jarrutusvalmiudessa ja valmiina väistämään, jos kaveri saisi ajatuksen vetää äkillisesti liinat kiinni.
Tällaista ajatusta ei kaverin päähän kuitenkaan mahtunut, tai ainakaan se ei sitä toteuttanut. Hetkisen kiusattuani ajattelin että turhaa hommaa ja ajattelin suorittaa tyylikkään ohituksen. Tässä vaiheessa saavuttiin juuri edelläajavan kintereille, joten sain vauhdin hiljentyessä mahdollisuuden tehdä kaveriin positiivisen vaikutuksen uskomattomilla taidoillani. Jätin vähän rakoa, löin kolmosen tupaan ja keulan pystyyn. Vilkku vasemmalle, rauhallinen kaistanvaihto ja kiihdytys ohi. Varmistus, että hemmo ei kiihdyttänyt rinnalle, vilkku oikealle ja rauhallinen kaistanvaihto takaisin. Keula alas ja "sopivaa" vauhtia sen aikaa että riittävä rako ehti syntymään. Eipä näkynyt mersua enää perässä, kumma juttu.
Ja vähänkö olin kova jätkä. Tunsin itseni vähintäänkin Pfeifferin ja Tammelan risteytykseksi (kaikkihan arvatenkin tiedämme, että ko. herrat eivät nykytietämyksen valossa ahkerasta yrittämisestä huolimattakaan pystyne jälkikasvua synnyttämään, mutta kuka tietää mihin geeniteknologia aikanaan pystyykään), osasinhan sentään ajaa nokka pystyssä kovan henkisen paineen alla. Ja taas oli yksi urpo saanut ansaitsemansa opetuksen. Mulle ei vittuilla!
No niin, siinä siis kerronnaltaan hiukan väritetty tarina, tapahtumat kylläkin tosia. Jälkeenpäin ajatellen ois kyllä voinu antaa kaverin mennä menojaan ja olla itse viisaampi, mutta ehkä ens kerralla onnistun. Tällä vauhdilla ens kerta tulee kuitenkin about viiden vuoden päästä
Pikku-Jarkko
Eilen siis käveli munkin elämään ensimmäistä kertaa sellanen tilanne, että autoilija ihan oikeesti veti herneen nenään ja rupes hiillostamaan. Kyllä sellaisiakin autoilijoita siis löytyy, mutta ei ihan niin usein kuin foorumikirjoitusten perusteella vois päätellä. Tai sit ne vaan harvemmin osuu mun kohdalle.
Tilannehan lähti siitä kun ohitin ko. hepun liikennevalojen juuri vaihduttua vihreiksi, sen vielä seistessä paikallaan. Oli aika törkee ohitus kyllä, sen myönnän. Pidin kuitenkin reipasta vauhtia yllä, ettei sen ois pitäny jäädä mun taakse kärsijäksi. Sigman mukaan vauhtia on yleensä 15-19km/h yli rajoituksen (rikesakon puolella siis), kuin myös tässä tapauksessa.
Tää hemmo ajo ihan rauhassa kilometrin mun perässä about 100 metrin päässä ja sit se varmaan tajus mitä oli tapahtunu ja tyrkkäs 3 metrin päähän mun takarenkaasta. Hetken ajelin omaa vauhtiani, mutta homma alko tuntumaan vähän vaaralliselta niin aloin itsekin hiukan provosoitumaan. Nostin ensin vähän vauhtia katsoakseni pysytteleekö kaveri vielä perässä. No sielähän se tutkaili takarenkaan kulutuspintaa tai mitä lie tekikään, hyvin likellä ajo kuitenkin (heti kun sai mut vauhdin nostamisen jälkeen kiinni siis). Kun mentiin jo reilusti yli rajoituksen, alkoi homma tuntumaan entistä vaarallisemmalta. Ajattelin siis tehdä pienen källin ja tuuppasin täydestä vauhdista mahdollisimman rivakasti bussipysäkille ja vedin liinat kiinni. Mersu hujahti ohi ja olisin mieluusti nähnyt äijän ilmeen. Samantien tien kun mersun phärsse vilahti ohi, tuikkasin takaisin perään.
Ensin ajattelin, että tämä riitti kyllä, rauhotuin ja ajelin reilun turvavälin päässä kaverista. Sitten iski kiusaus ja tuuppasin itseni vuorostaan parin metrin päähän hemmon takapuskurista. Siinä sitten ajelin täydessa jarrutusvalmiudessa ja valmiina väistämään, jos kaveri saisi ajatuksen vetää äkillisesti liinat kiinni.
Tällaista ajatusta ei kaverin päähän kuitenkaan mahtunut, tai ainakaan se ei sitä toteuttanut. Hetkisen kiusattuani ajattelin että turhaa hommaa ja ajattelin suorittaa tyylikkään ohituksen. Tässä vaiheessa saavuttiin juuri edelläajavan kintereille, joten sain vauhdin hiljentyessä mahdollisuuden tehdä kaveriin positiivisen vaikutuksen uskomattomilla taidoillani. Jätin vähän rakoa, löin kolmosen tupaan ja keulan pystyyn. Vilkku vasemmalle, rauhallinen kaistanvaihto ja kiihdytys ohi. Varmistus, että hemmo ei kiihdyttänyt rinnalle, vilkku oikealle ja rauhallinen kaistanvaihto takaisin. Keula alas ja "sopivaa" vauhtia sen aikaa että riittävä rako ehti syntymään. Eipä näkynyt mersua enää perässä, kumma juttu.
Ja vähänkö olin kova jätkä. Tunsin itseni vähintäänkin Pfeifferin ja Tammelan risteytykseksi (kaikkihan arvatenkin tiedämme, että ko. herrat eivät nykytietämyksen valossa ahkerasta yrittämisestä huolimattakaan pystyne jälkikasvua synnyttämään, mutta kuka tietää mihin geeniteknologia aikanaan pystyykään), osasinhan sentään ajaa nokka pystyssä kovan henkisen paineen alla. Ja taas oli yksi urpo saanut ansaitsemansa opetuksen. Mulle ei vittuilla!
No niin, siinä siis kerronnaltaan hiukan väritetty tarina, tapahtumat kylläkin tosia. Jälkeenpäin ajatellen ois kyllä voinu antaa kaverin mennä menojaan ja olla itse viisaampi, mutta ehkä ens kerralla onnistun. Tällä vauhdilla ens kerta tulee kuitenkin about viiden vuoden päästä
Pikku-Jarkko