Kotkan ja Marjatan Syvän etelän reissu

[kotka]

Olin koko syksyn ja talven 2008-2009 suunnitellut *että vuoden 2009 kesäreissu tehtäisiin Meksikon tulenhehkuisen taivaan alle. Reitit olivat valmiina Zumossa, lentoliput tilattu ja maksettu. Pyörä oli varattu samalta ”EagleRiders” vuokraamolta kuin vuosi sitten Route 66:lla. Sitten keväällä alkoi tulla monenlaista uutista uudesta karmaisevasta sairaudesta nimeltä H1N1. Taudin piti harventaa tätä väestöräjähdyksen partaalla olevaa maapalloamme oikein rankalla kädellä. Ensimmäiset hälyttävät uutiset taudin kulusta tulivat Meksikosta jossa oli kuollut nuorehkoja päällisin puolin terveitä ihmisiä tähän tuttavallisesti ”sikaflunssaksi ” kutsuttuun kulkutautiin. *Seurasimme asiaa mediasta sekä Suomen Meksikon suurlähetystöstä josta saimmekin jatkuvasti sähköpostitse tuoreinta tietoa asiasta. Mitään negatiivista ei *ollut näköpiirissä kunnes sain sähköpostia Cancunin pyörävuokraamosta: He eivät pystykään palvelemaan meitä tämän taudin johdosta. Flunssa on karkottanut kaikki turistit maasta ja he joutuvat pistämään lapun luukulle. *Otti aika tavalla koteloon. *Onneksi en ollut maksanut mitään EagleRidersille.
Seuraavaksi piti tietenkin perua lentoliput. KLM ilmoitti että koska Meksikoon ei ollut Who:n taholta määrätty matkustuskieltoa, lippuja ei palauteta, mutta ne voidaan vaihtaa toiseen kohteeseen. Seuraavaksi pohdittiin että jos lähdetään näillä lipuilla talvella esim. Thaimaahan. Ei lähdetty Thaimaahan. KLM ilmoitti että liput on käytettävä 6 kuukauden sisällä. *No, Alkoi kova funtsaaminen koska Marjatalla oli vuosiloma sovittuna jo Meksikoa varten eikä sitäkään voinut siirtää. Katselin karttaa ja tein pikasuunnitelman: Mitä jos lähdettäisiin USA:n etelävaltioiden kierrokselle? *Ehdotus sai vastakaikua ja vaihdoimme liput reitille Helsinki-Miami- New Orleans-Miami – Helsinki. *EagleRiders järjesti myös nopeasti uuden pyörän Miamiin.
Ostin Zumoon USA:n kartat ja tempaisin nopeasti reitin Floridasta Louisianaan koukaten kuitenkin useiden osavaltioiden kautta.
Matka kohti Syvää Etelää alkoi 25.05. Heräsimme hyvissä ajoin vaikka edellisenä yönä ei juurikaan nukuttu koska kotiuduimme oman kerhomme Viron reissulta vasta 24.5. ja matkatavarat oli pakattava. *Route 66:n reissulta saadun kokemuksen perusteella vähensimme mukaan otettavaa tavaraa entisestään. Mukaan otimme luonnollisesti omat kypärät, ajokengät ja – housut. Nuorempana miehenä lukuisia kertoja etelävaltioissa käyneenä tiesin että kylmä ei ainakaan matkalla tule, joten vaatetus oli varsin kevyttä. Tärkeä kapistus oli myös Garmin Zumo jonka koplaamiseen Harrikkaan olin saanut luvan.

Lento Helsingistä Amsterdamiin sujui KLM:llä nopeasti. Amsterdamissa odoteltiin Miamin konetta n. pari tuntia. Lähtöporttimme edustalla olevalla lasiseinällä oli ovi, jonka kahvasta otin kiinni sen enempää ajattelematta. Perkeleellinen sireenin ääni rupesi kuulumaan ja koppalakkisia äijiä rupesi lähestymään uhkaavasti meitä. Ovi osoittautui joksikin hätäoveksi, jota ei tietenkään saanut avata eikä muutenkaan näpelöidä. Varoitustekstit puuttuivat kyllä ovesta kokonaan. Tiukan oloinen turvamies tarkasti passimme sekä matkalippumme ja varoitti olemaan koskematta ovea. Sanoin että ovessa ei ollut mitään varoitustekstiä millään kielellä. Vastaukseksi sain olankohautuksen. Nolostuneina siirryimme sivummalle.
Eipä aikaakaan kun sireenit ulvoivat taas. Olikohan joku toinen suomalainen ollut asialla? Nyt oli kyseessä hämillään oleva nuoripari joka joutui samaan paperinnäyttörumbaan kuin mekin. Ennen kuin pääsimme turvatarkastukseen, olivat sireenit ulvoneet ainakin 4 kertaa ja saaneet matkustajat enemmän tai vähemmän paniikkiin. Olikohan kyse kenttähenkilökunnan pilasta?

Lento Amsterdamista Miamiin sujui rutiinilla. Nautittiin kohtalaista ruokaa sekä jokunen kuiva valkkari.
Perillä oltiin paikallista aikaa n. 17.oo. Olimme matkatoimiston ohjeiden mukaan hankkineet netin kautta uudet maahantulolomakkeet. Emme siis täyttäneet näitä vihreitä pahvikortteja kuten aikaisemmin. *Ei niitä koneessa jaettukaan kuten aikaisemmin oli tehty. Passintarkastusjonossa musta mies ei sitten tietenkään hyväksynyt uusia nettitulosteita vaan käski siirtyä sivummalle täyttämään näitä tuttuja vihreitä lappuja.
Laput täytettyämme pääsimme sitten helposti läpi kontrollin. Matkatavaraosastolla olikin sitten valtava ruuhka. Ilmastoinnista ei ollut tietoakaan. Erivärisiä ja -näköisiä ihmisiä sadoittain oli täyttänyt koko hallin. Tuli mieleen, että täällä tuo sikaflunssa virus saattaa olla köykäisempiä pöpöjä.
EagleRiders oli varannut meille lähistöllä olevan hotellin jonne väsyneinä saavuimme ja tulokurat nautittuamme siirryimme unten maille.
Aamutoimien ja runsaan mutta kalliin aamiaisen jälkeen alkoi jännitys tiivistyä. Täräytimme taksilla EagleRidersin paikalliseen toimipisteeseen. *Firma oli varsin paljon pienempi ja vaatimattomampi kuin Chicagossa tai LA:ssa. *Asiat olivat kuitenkin kunnossa ja paperisodan jälkeen saimme pyörän haltuumme. Se osoittautui samanväriseksi kuin vuosi sitten routella. Mieleen tuli että olisiko peräti sama laite. Myöhemmin selvisi rekkarin perusteella, ettei näin kuitenkaan ollut. *Pyörä oli varsin ajetun näköinen. Otin muutamia kuvia naarmuista ja kulumista palauttamista varten. Pieni ongelma meinasi tulla Zumon kanssa. *Huoltomiestä ei ollut paikalla. LA:sta oli nimenomaan luvattu että Zumon teline laitetaan kiinni ja virtajohto akkuun. Homma loppujen lopuksi onnistui ja sain vielä 2 litraa moottoriöljyäkin mukaan vaikka ne olisi pitänyt hankkia vuokrasopimuksen mukaan itse. Pakkasimme säkkimme pyörään ja olimme valmiita lähtöön.


Tästä se lähtee Miamissa

Ensimmäinen startti tuntui yhtä hienolta kuin vuosi sitten. Zumo näytti reittiä suoraan Key Westiin, Marjatta loikkasi kyytiin ja sitten lähdettiin nauttimaan Floridan loistavasta säästä ja hienoista teistä.
Miami on amerikkalaiseen tyyliin levittäytynyt laajalle alalle vaikka varsinainen keskusta liikekortteleineen on verrattain pieni. Zumo vei meidät lukuisten liittymien kautta hienosti Highway n:o 1:selle joka alkaa Bostonista ja päättyy Key Westiin. Tämä 1:nen on hieno ajaa muuten, mutta koska se ei ole varsinainen moottoritie niin liikennevaloja ja risteyksiä riittää.


Zumo tehtäviensä tasalla


Harrikka nytkytteli tutunoloisesti ahterin alla ja matka taittui reippaasti palmumaisemia ja pieniä kyliä katsellen. Ensimmäinen etappi oli siis Key West, Floridan niemen eteläosassa olevan yhteisnimellä” Keys” saariryhmän viimeinen saari. Nämä saaret ovat pääosin pieniä korallisaaria jotka jenkit ovat yhdistäneet melkoisilla silloilla. Sillat ovat olleet tapahtumapaikkoina lukuisissa filmeissä. Ensimmäisenä tulee mieleen ”Tosivalheita” jossa nykyinen Kalifornian kuvernööri Arska Shwartzenegger tai jotakin sinne päin, esittää Jamie Lee Curtis:in kanssa huiman takaa-ajokohtauksen näillä silloilla.


Siltoja riittää

Key West puolestaan tunnetaan muualla maailmassa lähinnä kirjailija Ernest Hemingwayn kotikaupunkina. Vähän ennen ensimmäisiä siltoja näkyi varoitusmerkkejä alligaattoreista. Yhtään ei nähty mutta eipä pysähdyttykään tällä suoalueella.
Key Westiin saavuimme iltapäivällä ja teimme pyörällä alustavan kaupunkikierroksen. Tunnelma oli aivan toisenlainen kuin Miamissa. Vähäinen liikenne oli rauhallista. Ruskettuneet ihmiset vaikuttivat lomalaisilta ja kadulle avonaiset baarit olivat täynnä drinkkejä nauttivaa väkeä.


Pönötyskuva hotellin edustalta

Hotelli löytyi helposti Zumon avulla. Se oli nimeltään Cypress House ja sijaitsi aivan Key Westin keskustassa. Hinta oli korkeahko, mutta siihen sisältyi Happy Hour jonka aikana sai tempoa juomia ja nauttia herkullisia pikkupaloja vapaasti uima-altaan reunalla palmujen katveessa. *Lisäksi hintaan kuului vartioitu parkkipaikka aivan hotellin lähellä. Suihkun ja vaatteiden vaihdon jälkeen teimme pikakierroksen kaupungilla ja palasimme nauttimaan häppärin antimista. Hotellin isäntä valmisti meille ensimmäiset Margaritat jonka jälkeen saimme hoitaa homman aivan itse. Ja hoidettiinhan me. Tunnelma oli varsin korkealla kun lähdimme jatkamaan Key Westiin tutustumista. Pimennyt ilta oli kuin samettia. Kuubalaistyyppinen musiikki soi lähes joka paikassa. Tuntui todella hienolta olla täällä. Tallustelimme pitkin katuja, ja löysimme jopa yhden baarin josta saimme tilattua ”Mojitos”. Tämä mintunmakuinen rommidrinkki oli myös Ernest Heminwayn mielipaukku.
Aamulla oli pää vähän kipeä mutta se johtui varmaan auringosta. Rupesi myös heti ottamaan koteloon. Illalla oli filmailtu uudella videokameralla ja akku piti sitten ladata. Olinpahan ottanut kotoa väärän laturin. Uudessa kamerassamme olikin tämä kameraan tuleva ”töpseli” aivan omaa mallia joten ei muuta kuin laturikauppaan. Receptionista sain RadioSchackin osoitteen jonka näppäilin Zumoon. *Radioschackissa ei tietenkään ollut tällaista laturia joten videotaiteen harrastaminen loppui lyhyeen. Onneksi digikamera toimi. Teimme vielä pienen pyörälenkin kaupungilla. Hemingwayta ei näkynyt, eikä ihmekään. Mieshän ampui kuulan kalloonsa jo vuosikymmeniä sitten.
Oli aika jättää Key West palmuineen ja Margaritoineen.


Key West

Seuraava etappi oli Evergladesin suoalue. tämä lähes koko etelä-Floridan peittävä suoalue on kasvistoltaan ja eläimistöltään ainutlaatuinen. Löysimme helposti Evergladesin turistikeskukseen josta oli tarkoitus aloittaa pieni kierros suoseudulla. Turistikeskus osoittautui pyöreäksi rakennukseksi suon reunassa sisältäen luonnollisesti tietoa alueesta ja matkamuistomyymälän. Meillä vatsat jonkun verran kurnivat, mutta keskuksesta ei saanut edes hodareita. Lisäksi alkoi sataa tihuuttaa.


Marjatta alligaattoreita etsimässä Everglades

Suunnitelmiin tuli muutos. Käännyimme takaisin ja ajoimme lähistöllä olevalle alligaattorifarmille tarkoituksena nähdä alligaattoreita ja saada jotakin murua rinnan alle. Farmi olikin hieno paikka. Näitä panssaroituja historian yöstä peräisin olevia matelijoita oli farmilla satoja. Suurimmat polskivat vahvannäköisen aidan takana isoissa altaissa. ”Babygaattorit” olivat eri osastolla samankokoiset omissa loosheissaan. Tarkoituksemme oli päästä jo maksetulle suoajelulle filmeistä tutulla propellikäyttöisellä suoveneellä, mutta huonon sään takia ajelu peruutettiin ja saimme rahat takaisin matkan osalta.


Näistä saisi monet bootsit

Herkulliset hodarit nautittuamme olimme valmiita kohtaamaan Miamin meriakvaarion, jossa olin nuorena miehenä jo kerran käynytkin. *Sää parani ja matka Miamiin taittui nopeasti ja pian olimme akvaarion ulkopuolella. Ihmettelin autojen vähyyttä valtavalla parkkipaikalla kunnes huomasin että sulkemisaika olikin jo lähellä. *Suoritimme pienet laskelmat ja tulimme siihen tulokseen, ettemme maksa melko kalliita pääsylippuja vajaan tunnin takia joten jatkoimme matkaa. Ajoimme läpi Miamin keskustan ja pääsimme pohjoiseen vievälle moottoritielle kohteena Lantana, tämä Floridan suomalaiskeskus.


Miamin pilvenpiitäjiä

Paikka ei varsinaisesti inspiroinut, mutta olimme ottaneet mukaan EU:vaalien äänestyskuoret tarkoituksena suorittaa kansalaisvelvollisuus äänestämällä ennakkoon Lantanan Suomi talossa. Lantana löytyi, mutta Suomi talo oli pilkkopimeä. Onneksi äänestys alkaisi vasta seuraavana päivänä. Löysimme läheltä vaatimattoman ja edullisen motellin jonne sitten majoittauduimme. Pyörä jäi huoneen oven eteen parkkipaikalle ja siitä se löytyi aamulla. Nautimme myöhäisen päivällisen kuubalaisella snagarilla. Ruoka oli hyvää ja costa ricalainen olut maistui erinomaiselle.
Aamutoimien jälkeen Harrikka siirsi meidät uudestaan Suomi talolle jossa tapasimmekin erinomaista suomea puhuvan ikämiehen, joka kuultuaan matkasuunnitelmastamme haukkui Amerikan ja etenkin Floridan autokuskit pataluhaksi sekä varoitteli moneen kertaan moottoripyöräilyn vaaroista.
Äänestys ei tietenkään onnistunut koska vaalihuoneisto avattiin vasta klo 12.00 ja tunnollisina äänestäjinä olimme paikalla jo vähän yli yhdeksän. Emme jääneet odottamaan ja papan hyvästeltyämme jatkoimme matkaa kohti Orlandoa jossa oli tarkoitus käydä Disneylandissa. *Aamupäivä oli kaunis mutta pian alkoi pukata mustaa pilveä uhkaavan näköisesti. Yht’äkkiä taivas repesi ja vettä rupesi tulemaan kuin ”aisaa”.
Oli pakko pysähtyä pientareelle koska ajaminen oli aivan mahdotonta. Sivulaukuissa oleviin sadetakkeihin oli enää turha turvautua. Olimme totaalisesti läpimärkiä. Onneksi sade oli lämmin ja muutaman minuutin kuluttua se loppui ja aurinko rupesi paistamaan täydeltä terältä. Melkoisesti höyryten jatkoimme kohti Orlandoa josta löytyi heti Disneylandin informaatiorakennus. Tämä Orlandon Disneyland on valtava kompleksi jossa on varmasti näkemistä moniksi päiviksi johon meillä ei ollut aikaa. Infon tyttö suositteli meille käyntiä ”Downtown *Disneylandissa ”aivan lähellä. Hotelliksi valikoitui Hilton aivan huvipuiston portin vieressä. Vähän arvelutti, mitä Hilton maksaa, mutta hinta oli vain 105 $ joten sisälle vaan.


Orlandon Hiltonissa ollaan.

Oman pyöräkerhon perinteitä kunnioittaen päätimme ottaa ensin ”kypäräkaljat” hotellin cafeteriassa. Jälleen tuntui amerikkalainen homma hauskalta. Sain baaritiskiltä kaljat, mutta purkit olivat pienissä siisteissä ruskeissa paperipusseissa joista niitä ei saanut ottaa pois. Joimme siis pussikaljaa kuten nuoriso kotimaassa. Varmaan kukaan ei arvannut mitä pusseissa oli.


Ken tästä käy, saa rahansa menettää. Disneyland Orlando

Illalla siirryimme huvipuiston uumeniin. Varsinaisia tivolilaitteita alueella ei ollut juurikaan. Tarjonta muodostui lähinnä erilaisista myytävistä Disney artikkeleista. Oli alueella HD:n vaate- ja krääsämyymäläkin jonka hinnat olivat mielestäni pöyristyttävät. Myös Lego oli edustettuna. Mäkkärin cheeseburgerit *ja muutamat *Margaritat nautittuamme Hilton kutsui.


Margarita on hyvä kaveri.

Aurikoinen aamu koitti ja starttasimme aamulla kohti Daytona Beach:ia, tuota motoristien Mekkaa.


Daytona Gate

Tarkoitus oli vaan tehdä pieni kierros kaupungilla mutta harrikassa oli alkanut ilmetä ikävä sivuääni startatessa. Ääni ei kuulunut joka startissa mutta häiritsi minua sen verran, että veimme pyörän Daytona beachin keskustassa olevaan EagleRidersin toimipisteeseen. Palvelu oli ystävällistä ja pyörä otettiin verstaalle. Kävimme firman omassa ruokalassa vetäisemässä valtavat aamiaishampurilaiset. Pian kaveri tuli ilmoittamaan että mitään hätää ei ole, ääni kuuluu tähän malliin. Uskottavahan se oli. Pyysin kuitenkin kaveria kirjaamaan käyntimme täällä. Näin luvattiin tehdä. Pääkatukierroksen ja valokuvauksen jälkeen matka jatkui.


Tällä kadulla on vilskettä kun motoristit ovat paikalla.

Suuntana oli edelleen pohjoinen ja seuraava osavaltio nimeltään Georgia. Osavaltio on Floridaa pohjoisemmasta sijainnista huolimatta tätä aitoa Syvää Etelää, seutua jossa puuvillapellot humisivat, mustat orjat raatoi ja piiska pomon monta miestä kaatoi. Palmut olivat jääneet taakse. Maasto oli vehreää tuuheaa lehtimetsää, ainakin moottoritien varrella. Jokunen käärme näkyi paistattelevan päivää lämpöisellä asfaltilla.


Oikella tiellä ollaan.


Iltapäivällä saavuimme kaupunkiin nimeltä Savannah. Kaupunki on pieni, mutta täynnä Yhdysvaltojen historiaa. Lähellä Savannahia tapahtui sisällissodan ensimmäinen tulitaistelu: Fort Sumnerin valloitus jota kaupungin hienosto seurasi joen törmältä teetä ja muita herkkuja nauttien. Itse olin käynyt kaupungissa jokusen kerran -70 ja 80 lukujen taitteessa Finnlinesin laivojen kanssa. Odotin mielenkiinnolla löytyisikö mitään tuttua menneiltä ajoilta.


Menneitä muistelemassa Savannah

Hotelli oli tällä kertaa Holiday Inn aivan keskustassa. *Puhdistautumisrituaalien jälkeen lähdimme tutustumaan tähän Amerikan historiaa tihkuvaan kaupunkiin. Yritin samalla kaivella muististani tuttuja paikkoja, mutta eihän niitä kaiveluistani huolimatta löytynyt. *Sen verran muisti pelasi kuitenkin että löysimme River Streetille, Savannah-joen rantakadulle, jossa piti olla kapakoita kapakoiden vieressä ja niinhän niitä olikin. Asiakkaat olivat vaan vaihtuneet merenkulkijoista ja ahtaajista ja iloisista naisista turisteihin kuten kaikkialla muuallakin. Ramppasimme sitten katua edestakaisin ja nautimme virkistäviä juomia kunnes oli aika mennä unten maille.


Niin iso neekeri, ettei mahdu yhteen kuvaan River Street

Aamulla sain receptionista lähimmän HD-korjaamon osoitteen jonne zumo meidät hienosti ohjasi. Liike osoittautui isoksi ja moderniksi. Pääsin nopeasti kertomaan ongelmani ja pyörä otettiin heti pukille.
*

Harrikkaliike Savannahissa.

Aamupala oli jäänyt nauttimatta joten HD:n vieressä oleva Amerikkalaisista Amerikkalaisin ”Hooter’s”
sai meistä asiakkaat. Burgerit lähentelivät kooltaan Heritagen etulamppua ja ranskalaisilla olisi ruokkinut merijalkaväen puolijoukkueen.


Hyvännäköinen peli


Ja tämä


Ja tämä

Aika alkoi kuitenkin käydä pitkäksi joten käytimme sen HD:n ja Hootersin vaatekrääsän ostamiseen. Parin tunnin kuluttua vika selvisi, mutta heillä ei ollut sopivaa osaa talossa. Onneksi vika ei kuulemma haitannut ajamista. *Neuvottelimme hetken ja sain kirjallisen selvityksen viasta ja kuitenkin suosituksen mennä Nashvillessa hoitamaan asia kuntoon.
Seuraava etappi oli 30-luvun vauhdikkaasta tanssista tunnettu Charleston South Carolinassa. Olin valinnut etappiin kartasta pitkin rantaa kulkevan maisematien. Ei siellä mitään maisemia näkynyt. Samanlaista lehtimetsää oli koko ajan tien vierustoilla.
Charleston on myös tyypillinen etelän keskikokoinen kaupunki jossa olin myös pari kertaa joskus käynyt. Kaupungissa oli sinne saapuessamme koulujen päättäjäiset joten keskusta oli täynnä näitä hassuihin neliönmuotoisiin lakkeihin ja kaapuihin pukeutuneita nuoria ja heidän omaisiaan.
Illalla kävimme suuressa toritapahtumassa rannalla. Alueella soitti myös bändi jonka desibelit olivat liikaa meille. Söimme herkulliset ravut pahvikoteloista, nautimme oluet palanpainikkeeksi ja taas nukkumaan.
Loistavassa aamusäässä pienen keskustan kunniakierroksen jälkeen olimme tien päällä keula kohti länttä ja Tennesseetä .
Homma jatkuu.....

[kotka]

Aamupäivällä koukkasimme myös North Carolinan osavaltioon, jonka informaatiokeskuksessa kävimme kääntymässä ja jaloittelemassa joten saatiinpahan taas yksi osavaltio tällä matkalla käytyjen listalle.


Todistettavasti North Carolinassa

Tennesseen osavaltioon päästyämme maisema alkoi muuttua radikaalisti. Ensin tuli kumpuilevia mukavasti kaartuvia tienpätkiä, sitten vähän suurempia mäkiä ja myös vähän tiukempia mutkia. Harrikka oli tällaisella tiellä parhaimmillaan joten voi sanoa että ”naatittiin” Edessä alkoi siinnellä vuoristo joka saanut nimen Smokey Mountains.


Smokey Mountains Tennessee

Tennesseeläisiä ihmisiä pidetään yleensä USA:ssa vähän juntteina. Nimitykset Hillbilly ja Redneck ovat tulleet aikanaan kaikille tutuiksi, mutta tänä päivänä Tennesseeläiset ovat ylpeitä näistä kutsumanimistä. Näimme lukuisia T paitoja joissa luki: I am a redneck and proud about it. Ostinpa itsekin paidan jossa oli Redneck reseptejä. Tunnetuin Tennesseeläinen oli luultavasti Davy Crockett joka nuorena osallistui intiaanisotiin ja harjoitti muutakin metsästystä. Hänet valittiin myös Yhdysvaltojen senaattiin jossa hän ihastutti ja vihastutti senaattoreita vertahyytävillä kertomuksilla aikaisemmista vaiheistaan. Hän oli niin kova tarinaniskijä, että senaatti joutui säätämään lain rajoittamaan senaattoreiden puheenvuorojen pituutta. *Crocketista tuli sittemmin yksi Yhdysvaltojen kansallissankareista. Hän sai surmansa Alamossa, Texasin Austinissa sijainneessa linnoituksessa Texasin ja Meksikon välisessä sodassa jossa Alamon sankarit kaatuivat viimeiseen mieheen. *Itse John Wayne esitti Crockettia aikanaan samannimisessä filmissä. Crocketin kunniaksi on sepitetty lukuisia sävellyksiä joista eräästä ainakin vanhemmat meistä muistavat kertosäkeen: ”Davy, Davy Crockett, siinä vasta miesten mies.” Heterona hieman arveluttaa tuo suomennos, mutta olkoon.
Seuraavana kaupunkina oli vuorossa Chattanooga. Ainoa syy sinne menoon oli kaupungin nimi. jonka kaikki muistavat Glenn Millerin hienosta sävellyksestä Chattanooga Choo Choo. *Sana on Creek-intiaanien kieltä ja tarkoittaa: rock coming to a point.


Hieno nimi kaupungilla

Kaupunkiin saavuimme loistavan maisematien kautta. *Teimme pienen lenkin keskustassa, söimme taas valtavat burgerit pienessä perheravintolassa. *Paikka oli erittäin suosittu. Ihmettelimme suurta henkilökunnan määrää tiskin takana, mutta mitäs siitä kun homma pelasi. Vielä otimme parit valokuvat ja tämäkin tyypillinen amerikankaupunki oli nähty. *
Suuntana oli nyt pieni kaupunki nimeltä Robbinsville Smokey Montains:in keskivaiheilla. Paikka sijaitsee tien numero 129 varrella ja sieltä alkaa kuuluisa mutkatie ”Dragon’s Tail” jossa on mainoksen mukaan 318 mutkaa 11 mailin matkalla. Olin keväällä saanut vinkin tiestä Pozo Izquierdolta, kiitokset vielä hienosta vinkistä.


Dragon Tail Tennessee

Robbinsvillessa nautimme hieman roskaruokaa ja mutkatie alkoi. Kiemuroita kyllä riitti ja maisemat olivat kerrassaan upeat. Tie oli kapeahko ja kasvillisuuden takia välillä hämärä. *Puolessa välissä matkaa oli suuri motoristiravintola sekä matkamuistomyymälä. Paikka oli täynnä kaikenkarvaista motoristia. Ravintolan katto oli peitetty erilaisilla t-paidoilla joita kävijät olivat jättäneet. Krääsän oston jälkeen matka jatkui. Saavuimme loistavalle näköalapaikalle josta Smokey Mountains näkyi joka suunnasta ja padottu Tennessee-river muodosti hienon kontrastin vuorille.
*

Hulppeat on maisemat ja ilma raikas

Maryville nimisessä kylässä mutkat loppuivat ja pieni perhemotelli valikoitui yösijaksemme. Sen verran ”lohikäärme” rupesi janottamaan, että jouduin lähimarketista hakemaan kypäräkaljat. No. Muistin ottaa passin mukaan mutta kypärää en koska marketti sijaitsi n. 200 metrin päässä motellista. Parkkipaikalla eräs mies heti huomautti että Tennesseessä pitää olla moottoripyöräillessä kypärä päässä. Ilmoitin olevani pahoillani asiasta ja muistavan asian tästä lähtien. Kaveri sanoi että älä loukkaannu, hän on itsekin motoristi ja tietää että poliisi sakottaa aika rumasti kypärättä ajosta. Kaljan ostossa kävi kuten olin arvellutkin,marketin kassatyttö pyysi henkkaria nähdäkseen. Sehän oli helppo näyttää ja onnellisena pakkasin kaljat ja pientä suolaista pyörän sivulaukkuun.
Nautimme oluesta ja ilta-auringosta uima-altaalla ja illalla teimme pienen reissun lähellä olevaan motoristikapakkaan. Paikka oli aivan kuin filmeissä ikään. Valitettavasti asiakkaita ei ollut kuin muutama.
Sitten vaan pehkuihin ja unten maille. Tämä Dragon Tail on hieno tie, mutta mielestäni Euroopasta ja Suomestakin löytyy haastavampia teitä, ainakin Alpeilta ja Pyreneiltä. Tie mutkitteli vuorten rinteillä, joten jyrkkiä korkeuseroja ei paljon ollut. Kerran raapi jalkatappi mutkassa, ajoin kylläkin varovasti. Suurin riski mielestäni oli vastaan tulevat ”vetomiehet” jotka oikoivat mutkia varsin suruttomasti. *

[kotka]

Lämpimässä ja aurinkoisessa säässä matka jatkui läpi Tennesseen maaseudun viistäen läheltä myös Knoxvillen kaupunkia jonne emme poikenneet koska suuresti pitämäni Country and Western rytmit alkoivat pitää rytinäänsä pääkopan sisällä, sillä olimmehan matkalla Nashvilleen tähän C&W musiikin kotikaupunkiin. *Kaupungissa oli tarkoitus viettää pari-kolme päivää ja hoitaa harrikan ongelma pois. Nashvillen keskusta rupesi näkymään ja kaistat lisääntyivät, mutta niin teki liikennekin. Ehkä jossakin oli ollut kolari tai vastaavaa, koska matkanteko muistutti matelua. Lopulta pääsimme keskustaan jossa liikenne oli yllättävän rauhallista. Keskusta ei tehnyt erityistä vaikutusta, olipahan aivan tyypillinen amerikkalainen keskikokoinen kaupunki.


Nashville Tennessee

Hotelli löytyi aivan C&W alueen vierestä. Tosin aivan vahingossa osuimme tämän kadunpätkän viereen. Illan suussa siirryimme suurin odotuksin C&W kadulle.

Katu oli näin alkuillasta pieni pettymys. Matkamuistokrääsä kauppoja oli ”ihan sikanaan”. Jossakin baarissa oli yksinäinen artisti kitaroineen yrittäen voittaa lukuisten TV ruutujen välittämien jatkuvien baseball- tai korispelien metelin. Onneksi ilta pimentyi ja bändejäkin saapui kadulle, mutta jotenkin fiilinki puuttui koko alueelta. Oliko syynä vähäinen yleisö vai olivatko ennakko-odotukset olleet liian korkeita. Rupesipa nälkäkin tuntumaan ja ajattelimme jos vaihteeksi tempaistaisiin pizzat. No. Pizzapaikkojahan ei täälläpäin Amerikkaa sitten ollutkaan, ainakaan Nashvillen nurkilla. Aikamme kierreltyämme löysimme perinteisen lihapaikan aivan C&W kadulta. Kuppila oli melkoinen luola. Lokerolautasiin sai valita ensin erilaisia papuja ja muita kasviksia jotka musta mies lapioi ojennetulle lautaselle. Seuraavaksi lautaselle toinen musta mies länttäsi käsineen joko savustettua possua tai savustettua härkää kunnioitusta herättävän kasan. Totuuden nimessä on sanottava että kaverilla oli kylmäkköhanskat käsissään. Seuraavaksi mentiin kassalle jossa kolmas musta mies arvioi annoksen koon ja määritteli hinnan sen mukaan. *Ruoka oli äärettömän hyvää eikä loppunut kesken.
Vielä löysimme yhden bluegrass baarin jossa otettiin vielä kyytipojat kuunnellen hienoa soitantoa.



Seuraava päivä vietettiin huilaten ja kaupunkiin jalkaisin tutustuen. Lisäksi varasin hotellista liput Grand Ole Opryyn, tähän C&W musiikin Mekkaan. Paikkahan ei enää ole alkuperäinen vaan hirvittävän ruma betonimöhkäle samannimisen ostoskeskuksen kyljessä.


Country&Western musiikin Mekka, tosin ei alkuperäinen

Konsertti oli kuitenkin hieno ja sali oli täynnä Country henkistä yleisöä. Amerikkalainen piirre oli sekin, että vuorottelevien bändien vaihtaessa kalustoaan juontaja luki mikrofoniin sponsorien mainoksia. *Hieno kokemus.


Musiikin ystävät ry.
Hyvin nukutun yön jälkeen oli harrikan ongelman ratkaisun vuoro. Sain receptionista taas HD korjaamon osoitteen. Firma löytyi helposti, kiitos Zumon. Selvitin tulomme syyn ja näytin Savannahin antaman diagnoosin. Kaveri soitti pari puhelua ja kertoi, että heillä ei ole aikaa korjata vikaa heti, mutta hän antaa meille mukaan tarvittavat osat sekä osoitteen pieneen korjaamoon jossa homma on luvattu aloittaa heti kun vaan saan pyörän sinne. Täytyy sanoa että loistavaa palvelua! Rahaa tai kortteja ei kyselty ollenkaan. Ehkä EagleRiders on melkoinen asiakas jenkkilässä. Korjaamo löytyi ja pyörä nostettiin pukille. Me pääsimme omistajan ”olohuoneeseen”. Tämä oli melkoinen murju korjaamon takaosassa ja omistaja vakavissaan kertoi asuvansa siinä. Onneksi huoneessa oli iso TV jota tuijotellen rupesimme tappamaan aikaa. Kerran kävimme meksikolaisessa baarissa nauttimassa valtavat tortillat. Katseltuamme ”Ghostbusters 1:sen ja 2:sen”plus
kaikki mainokset, kaveri ilmoitti, että homma on valmis. *Pyörän pakattuamme olimme valmiit jättämään Nashvillen.


Harrikka remontissa. Nashville
Seuraava kohde olikin jo etukäteen jännittävä. Tarkoitus oli käydä Elviksellä kylässä. Elvishän asusteli Memphisissä , tässä Tennesseen lounaisosassa sijaitsevassa musiikillisesti muutenkin merkittävässä kaupungissa. Päästyämme ulos kaupungista alkoi ripsiä vettä ja neuvottelun jälkeen päätimme koukata rampilta ulos ja hankkia yöpuun. Pikkunaposteltavaa ja juotavaakin hankkiessamme löysin myös sopivan laturin videokameraamme joka oli ollut lähes koko alkumatkan tyhjän panttina.

[kotka]

Seuraava aamu valkeni sateisena joten ei muuta kuin sadetakit päälle ja kohti Gracelandia. Matka oli yksitoikkoinen hyvällä tosin rekkoja vilisevällä tiellä. Onneksi sade muuttui pelkästään tihkuksi. Memphisiin tultuamme sade yltyi mutta löysimme Gracelandin parkkipaikalle erehtymättömästi.


Elviksellä ollaan Memphis

Juoksimme Elvis centerin tuloaulaan josta ostimme VIP-passit joilla pääsi rajoittamattomasti kaikkiin paikkoihin alueelle. Center sijaitsee kadun vastakkaisella puolella Cracelandia jonne oli autokuljetus.


Graceland

Kyllä Elvis asui hulppeasti, se täytyy sanoa. Tosin amerikkalainen sisustusmaku on todella erilainen kuin meillä. Videokuvaaminen sisällä oli kokonaan kielletty ja tavallisella kameralla sai kuvata ainoastaan ilman salamaa. Tästä tulikin pieni ongelma. Koska kameramme on aina automaattiasennossa, en edes tiedä, kuinka salama otetaan pois. Pari kuvaa tuli salaman kanssa, mutta ei siitä kuitenkaan hirtetty, avulias opas auttoi salaman poistamisessa. Tämähän sitten kostautui kuvien laadussa.


Ruokasali Gracelandissa


Joku oleskelu huone



Elkun biljardi. Graceland

Onneksi jokunen kuva sentään onnistui. Vaikuttava paikka oli talon pihalla oleva nekropolis eli hautausmaa jonka mullissa lepää itse Elvis, hänen mummonsa, äitinsä ja isänsä. Paikka on kaunis, mutta räikeän väriset tekokukkaset latistivat tunnelmaa.


Hautausmaa Graceland


Elviksen viimeinen leposija

Piharakennuksessa on vaikuttava kokoelma Elviksen kultalevyjä, esiintymisasuja ja muuta Elviksen käyttämää tavaraa.


Kultalevyä piisaa.

Graceland oli nähty ja siirryimme takaisin kadun toiselle puolelle jossa alkoi melkoinen Elvis rumba. Alueella on runsaasti erilaista Elviksen elämään liittyvää aineistoa. Hienoin paikka oli mielestäni laulajan ajoneuvomuseo jossa oli iso valikoima tähden omistamia autoja, moottoripyöriä ja mm. Elviksen käyttämä golfkärry.


Elviksen prätkä, yksi monista.


Tähden jalanjäljissä.

Eräällä osastolla on Elvikseen liittyvää kirjallisuutta. Tarkkasilmäisenä huomasin että kirjahyllyssä päällimmäisenä oli suomenkielinen kirja nimeltä ”Elvis elää.” Elviksen kuolemastahan liikkui aikanaan mitä mielikuvituksellisimpia juttuja. Hänen kuolemaansahan epäiltiin jopa mainostempuksi. Erään huhun mukaan hänen kerrottiin olevan guruna Himalajalla ja olipa joku nähnyt miehen Haukiputaallakin.


Siinäpä kysymys

Yhteistä näille näyttelyille oli että kun lähti osastolta ulos, joutui kulkemaan Elvis-aiheisen krääsämyymälän läpi. Rupesimme olemaan ”kyllästettyjä” Elviksellä joten pihalla vielä katsastimme Tähden lentokoneen ja aloimme suunnitella maiseman vaihtoa.


Elkun lentsikka


Memphis Tennessee

Sade oli lakannut ja pienen kaupunkikierroksen jälkeen ylitimme ensimmäisen kerran tällä matkalla Missisippi-joen ja olimme siirtyneet Tennesseestä Arkansasiin.


Arkansas

Maisema muuttui radikaalisti. Laaksot ja kukkulat olivat jääneet taakse ja tasainen yksitoikkoinen maanviljelysmaa näkyi silmänkantamattomiin eikä tien varressa kasvanut juurikaan puita kuten aikaisemmin.


Tasasta on , melkein kuin pohjanmaalla. Arkansas

Aurinko paistoi jo kirkkaasti kun ylitimme Arkansas-joen,joka yhtyy Missisippiin etelämmässä. Saavuimme Little Rock:iin, Arkansasin pääkaupunkiin. Kaupunki oli pienehkö ja neutraalin oloinen. Hotelli löytyi taas helposti ja iltapalalle keskustaan pääsimme hotellin autolla. Taas teki mieli pizzaa. Missään ei täälläkään näkynyt pizzeriaa tai italialaista ravintolaa. Kysyin jopa poliisilta asiaa. Hän vastasi että keskustassa ei ole ainuttakaan kunnollista italialaispaikkaa. Löysimme sitten yhden panimoravintolan jossa oli pizzaa listalla. Tilaus oli erehdys. Pizzat olivat miniatyyrikokoa ainakin amerikkalaisen mittapuun mukaan, eikä maussakaan ollut hurraamista. Parin oluen jälkeen hotellin auto haki meidät takaisin ja suodateltuamme päivän kokemuksia uni maittoi.


Bill on sentään saanut oman kadun.

Tunnetuin Arkansasilainen maailmassa on luultavasti mr. Bill Clinton. Hän ei nähtävästi ollut tupakkamiehiä, päätellen siitä että saatuaan sikarin, hän käytti sitä varsin erikoisiin tarkoituksiin miss Monica Lewinskyn kera. *Mies toimi myös Yhdysvaltojen presidenttinä kaksi kautta.

[kotka]

Aamulla matka jatkui melkein suoraan itään. Elvis-teema jatkui sillä kohteemme oli Tupelon pikkukaupunki Missisippin osavaltiossa. Kaupunki on tunnettu ainoastaan Elviksen syntymäkaupunkina. *Ajoimme taas Missisippi-joen yli ja olimme samannimisessä osavaltiossa.


Missisippi

Tie valinta oli onnistunut. Taas olivat Harrikan parhaat ominaisuudet esillä ja sää oli loistava. Pieniä kyliä oli ripoteltu metsätaipaleiden väliin ja monennäköisiä kasveja viljeltiin suurilla pelloilla.

Pieni huili jossakin Missisippissä

Huomiotamme alkoi kiinnittää runsas kirkkojen määrä. Näkyi lukuisten keskenään kilpailevien uskontokuntien tai lahkojen temppeleitä. Alkoi tuntua siltä että ovat todella uskovaisia nämä etelävaltioiden ihmiset. Ilmiö jatkui aivan matkan loppuun saakka.

Tiellä Tupeloon Missisippi

Tupeloon saavuimme iltapäivällä. Kaupunki oli pienehkö ja samanlainen kuin sadat muut kaupungit koko maassa. Taaskaan ei nuukailtu hotellista vaan majoittauduttiin Hiltoniin. Hotellin sijainti oli hyvä ja hintataso oli kuitenkin kohtuullinen. Hintaan kuului myös baarissa oleva buffetpöytä, jota luonnollisesti verotimme ankaralla kädellä. Kaupunkiin tutustuimme illansuussa ja se oli nopeasti tehty. *Mielenkiintoa herätti että kuluvana viikonloppuna vietetään Elvis-festivaalia. Hotellin läheisyydessä oli iso esiintymislava josta alkoikin kuulua musiikin jytkettä. Alue oli kuitenkin aidattu ja sisään pääsi vain maksamalla, joten siirryimme hotellin baariin jossa oli myytävänä suurta herkkuani: tuoreita ostereita. Tilasimme ensin kummallekin puoli tusinaa ja sitten vielä itselleni puoli tusinaa lisää. Yllätys oli melkoinen kun pöytään ilmestyi reilusti yli tusina noita elävältä nautittavia meren hedelmiä. Tarjoilijatyttö mainitsi, että kyseessä oli ravintolan viimeiset osterit joten sain ne puolen tusinan hinnalla. *Hyviä olivat.


Tupelon pääkatu
Aamulla valmistauduimme vastaan ottamaan Elvis-paraatin kaupungin pääkadun varrella. Aamiaisella huomasin tutun näköisen pitkänenäisen ikämiehen. *Hieroin muistinystyröitäni ja yllättäen muistinkin, että kyseessä oli Elviksen rumpali uran alkuajoilta. Olin nähnyt miehen Suomen TV:ssä soittamassa Jorma Kiäriäisen ja Agents:ien kanssa.
Seuraavana oli vuorossa Elvis-paraati pääkadun varrella. Kyllä maallinen kunnia on katoavaista. Yleisöä oli vain kourallinen ja paraati oli vaatimaton koostuen lähinnä erilaisista misseistä avoautoissa sekä parista Elvis-jäljittelijästä jotka heittelivät karkkeja yleisön joukkoon.


Elvis paraati Tupelo


Elvis paraati Tupelo

Nostalginen kärry Elvis paraatissa.

Teimme vielä kunniakierroksen pääkadulla ja ajoimme tutustumaan Elviksen syntymäkotiin.

Oikeassa paikassa ollaan.

Paikka oli upeannäköinen tänä päivänä. Varsinaisen kodin vieressä oli pieni kaunis puukirkko jossa Elkku nuorena lauleskeli gospeleita ja muita tilanteeseen sopivia lauluja. Kirkko oli hyvässä maalissa ja vieläkin käytössä. Rakennuksen vieressä repsotti oikea vanhan ajan ”puucee” jossa Elkkukin varmaan oli saanut helpotusta paineisiinsa.


Elkun kotikirkko Tupelo
Varsinainen koti oli todella pieni, ehkä 25-30 neliötä maksimissaan. Talon sisältä kuului ääniä, mutta ovi oli lukittuna.

Elkun syntymämökki Tupelo

Marjatta ja Elkku nuorena(siis Elkku)

Alueella oli siisti puistikko ja patsas kuvaten Elvistä 13 vuotiaana. Pakolliset kuvat tuli otetuksi ja Elvis kiintiö oli täysi.

[kotka]

Matka jatkui nyt suoraan etelään halki Missisippin ja kohti Alabamaa, tätä pientä roturiitojen aikaisemmin värittämää osavaltiota.

Sweet home Alabama

Kelit suosivat edelleen ja ilman lämpötila nousi sitä mukaa kun Meksikon lahti läheni. Saavuimme viimein Mobileen, kaupunkiin joka oli saanut nimensä alueella asuneiden mobil-intiaanien mukaan. Olin käynyt myös tässä kaupungissa hurjassa nuoruudessani muutamia kertoja. Täällä täytettiin aluksen tupakka- ja alkoholivarastot Eurooppaan paluuta varten amerikkalaisista tuotteista joista etenkin savukkeet olivat selvästi edullisempia kuin Euroopassa. Kaupunki oli muuttunut 25 vuodessa niin, etten tunnistanut täältäkään yhtään tuttua paikkaa. Illalla kävimme rokkikapakassa kaljalla ja yöllä horjuimme korvat soiden hotellin suojaan. Seuraavana päivänä olikin mielenkiintoinen kohde jopa Marjatallekin. Mobilen suurin nähtävyys on USS. Alabama.


USS Alabama Mobile Alabama


Welcome on board

Kyseessä on toisen maailmansodan aikainen taistelulaiva joka on museoitu tänne Meksikon lahden rannalle. Olen käynyt aluksella joskus -70 luvulla, mutta se edelleen kiinnosti. 1942 valmistunut alus oli aluksi saattuetehtävissä pohjois-atlantilla, siirtyen myöhemmin japanilaisten kimppuun tyynellä merellä.
Laiva on todella mahtavan kokoinen.

Melkoinen rotisko

Ahteritäkki


Taistelukeskus ja komentosilta suojattu viimeisen päälle


15 tuuman kranaatti. Näitä lähti yhdeksästä putkesta.


Miehistöskanssi, yksi monista. Missä intimiteetti?


15 tuumaisen tykkitornin sisällä. Ovesta pääsi varsinaiseen tykkiasemaan, mutta ovi oli tietenkin lukittu.


Pienempääkin putkea löytyi aika tavalla.

Lisäksi alukseen tutustuminen oli tehty erittäin helpoksi. Eri reitit oli merkattu erilaisilla väreillä samalla tapaa kuin sairaaloissa joten eksymään tässä romukauppiaan unelmassa ei päässyt. Päivä kului aluksella nopeasti ja väsyneinä ajelimme takaisin hotelliin palautumaan päivän koitoksista.

[kotka]

Aloimme olla lähellä matkamme päätepistettä New Orleans:ia, mutta koukkasimme Alabamasta takaisin Missisippiin . Tarkoitus oli käydä kirjailija Mark Twainin tunnetuksi tekemästä legendaarisessa Natchez:in kaupungissa Missisippijoen varrella, ylittää joki ja saapua matkamme viimeiseen osavaltioon Louisianaan. Olin valinnut reittimme pienempiä teitä pitkin ja se kannatti taas. N. 50 km ennen Natchezia alkoi kapeahko loivasti mutkitteleva ehkä matkan upein metsätie joka olikin merkitty maisematieksi vaikka kartassa ei ollut tästä mainintaa.


Kaunista seutua ja mukavaa tietä matkalla Natzheziin.


Maaseutua Missisippissä


Rötisköjäkin löytyy. Missisippi

Kaupunki oli pieni ja hiljainen ja selvästi ohittanut parhaat päivänsä.


Missisippi Natzhez Missisippi

Hotellin saimme aivan Missisippin rannasta ja huoneesta oli upea näköala tälle legendaariselle joelle. Valtavien burgereiden ja muutaman juoman jälkeen taas uni maittoi.



Näitä kehtaa tarjota.


Vai ei amerikassa kierrätetä. Pöytänäkin on sisällissodan aikainen ovi. Natzhez


Sikamainen juttu, melkein kaikki kuppilat kiinni. Natzhez

Hotelli oli siitä harvinainen että hintaan kuului myös erinomainen aamiainen, joskin osaa ruokalajeista emme tunnistaneet, mutta kaikkea maistettiin.

Päivä valkeni pilvipoutaisena ja kosteana ja ison sillan ylitettyämme olimme sitten Louisianassa.


Viimeinen osavaltio tällä reissulla.

Reittisuunnitelmana oli ajaa joen vieressä olevaa pienehköä tietä pitkin Baton Rougeen joka on osavaltion pääkaupunki. Tottuneena hyvään bensa-asema verkostoon, en vaivautunut tankkaamaan aamulla. No, Tiehän osoittautui sinänsä hyväksi, mutta vasemmalla puolella oli tämä maailman suurimmista joista ja oikealla puolella peltoa silmänkantamattomiin. *Maisema ei siis ollut kovin kaksinen koska joki oli pääosin pengerretty joten sitä ei juurikaan näkynyt eikä alueella ollut asutustakaan. Matka jatkui ja pikkuisen rupesi rassaamaan bensan riittävyys. Laitoin taas zumon asialle ja kone näytti muutaman mailin päässä olevan aseman. Asema löytyi, mutta se oli lopetettu. Ruskeat paperipussit oli tungettu pistoolien päihin ja aseman ovi oli ketjuilla kiinni. Seuraavalle asemalle oli taas jokunen maili. Taas sama juttu. Nyt rupesi tosiaan kyrsimään. Seuraava asema oli onneksi taas vaan muutaman mailin päässä mutta varatankkivalo jo loisti syyttävästi. Asema oli avoinna, mutta taas olivat pussit (siis paperi) pistoolien päällä. Kävin sisällä kysymässä asiaa ja näinhän se oli, että bensaa ei täälläkään ollut. Hätäisesti ymmärsin leveällä etelän murteella naukuvan miehen puheesta, että toimitukset olivat myöhässä. Onneksi hän neuvoi ajamaan lähellä olevan sillan yli Missisippin toiselle puolelle, siellä pitäisi olla asema jossa on bensaa. Onneksi Shellin lätkä näkyi kauaksi ja saimme tankattua. Kyllähän taas tuli mieleen pari vastaavaa tapausta aikaisemmilta reissuilta, tosin silloin ei ollut asemiakaan lähellä. Jostakin syystä myös jäi kuvaamatta nämä paperipussit pistoolien päällä.


Rantamökkejä Missisippin varrella Louisiana

Saavuimme seuraavaksi Baton Rougeen, Louisianan pääkaupunkiin. Tämä teollisuus ja satamakaupunki ei paljon sytkähdyttänyt.


Edes yksi kuva Baton Rougesta

Pienen keskustakierroksen teimme ja sitten alkoi viimeinen etappi ennen matkamme päätepistettä. Ajoimme suoraan jokea seuraten niin pitkälle etelään kuin pääsimme. New Orleans jäi taakse vasemmalle. Nyt alkoi vettä näkyä vähän joka puolella, samoin kuin Katrina myrskyn tuhot oli selvästi vielä näkyvillä, vaikka uuttakin rakennusta oli jo saatu aikaiseksi.


Zumo on tarkkana. Melko risaista seutua. Missisippin suisto

Löysimme itsemme Venice nimisestä kylästä aivan Meksikon lahden suulta. Paikka oli vaatimaton kyläpahanen mutta venelaiturit olivat täynnä katkarapu- ja muita troolareita.


Juuri tämän pitemmälle ei pääse ilman venettä. Venice

Kylässä oli vaatimaton motelli, joka kuitenkin osasi nylkeä matkalaisia. Kallista hintaa kompensoidakseen motelli mainosti aamiaisen kuulumista hintaan. Aamulla kömmimme ruokasaliin jossa oli mikrouuni ja annoskauraryynipusseja. Siinä kaikki. Ei edes kahvia.
Nuhjuisen oloinen musta tyttö vaan kohautteli harteitaan kun kritisoimme tätä aamiaisen irvikuvaa.
Nälkäisinä lähdimme ajelemaan takaisin pohjoista kohti ja eräällä huoltoasemalla nautimme valtavat sämpylät joita alueella kutsuttiin nimellä ” Po’boys” eli köyhät pojat.


Tässä on ainoastaan Marjatan annos noita "pers'aukisia"

[kotka]

Koska emme Floridassa päässeet suoajelulle, päätimme tehdä sen täällä Missisippin suistossa.
Suomatkoja tekevä yritys löytyi helposti ja helteisessä säässä odottelimme suoalueelle lähtöä. Lukuisista elokuvista tutut propelliveneet saapuivat edelliseltä reissulta.

Turistibussi suoalueella. Louisiana.

Onnistuimme pääsemään pieneen alukseen johon tuli kipparin ja meidän lisäksemme australialainen pariskunta. Laite piti perkeleellistä meteliä, mutta matka taittui ja pian olimme suon kätköissä.

Suon keskellä, onneksi ei -silmässä.


Suolla


Kasvusto tihenee.

Lämpötila oli n. 40 astetta, ilma seisoi ja lähes koskematon suomaisema ympäröi meitä.


Lämmintä on.

Ensimmäiset alligaattorit ilmestyivät veneen viereen kun pysähdyimme ja kippari syötti näitä otuksia vaahtokarkeilla. Eläimet eivät olleet kovin kookkaita, mutta täysiä petoja kuitenkin. Ei tehnyt mieli uittaa käsiä vedessä saatikka tehdä uimareissua.


See you later alligator.


Ei tee mieli uimaan.

Suoreissu oli todella upea kokemus ja samalla lähti kivasti hilseet päästä kun vene pisteli parasta vauhtiaan.

[kotka]

Hyvästelimme aussit ja sitten olikin jo vuorossa matkan pääte piste: New Orleans, jota pidetään yhtenä Yhdysvaltojen mielenkiintoisimpana kaupunkina.


New Orleans. El grande finale

Kaupunki on ollut espanjalaisten ja ranskalaisten omistamana ja kummankin porukan vaikutus näkyy vieläkin vanhoissa rakennuksissa ja ruokalistoissa. Mustat orjat ja heidän jälkeläisensä ovat antaneet kaupungille ja oikeastaan koko maailmalle Blues- ja jazz-musiikin joista on kehittynyt myös rock and roll. New Orleansin jazztyyli ”Dixieland” on reipasta ja pääosin iloista musiikkia jota muista jazztyyleistä piittaamaton henkilökin saattaa nauttia. Tunnetuin paikallinen muusikko oli luonnollisesti Louis Amstrong eli ”Satchmo”. Tämä yönmusta trumpettivirtuoosi valloitti koko maailman upeilla levytyksillään ja sepelimyllymäisellä äänellään. Rockpiireissä tunnetuin lienee ”Johnny B’Goode” jonka rokkivaari Chuck Berry teki tutuksi jo nuoruuden päivinään.
Itse olin käynyt myös tässä kaupungissa muutamia kertoja ja muistin hämärästi vielä miten lystiä siellä oli ollut. Saavuimme keskustaan ja löysimme helposti kaupungin pääkadun Canal Street,in jonka varrella sijaitsi sekä hotellimme että EagleRiders jonne pyörä oli palautettava.

Tämän Avenuen päässä Finnlinesin laivat makasivat Missisippijoella olleessaan New Orleansissa.


Canal Street New Orleans

Ajelimme ympäri historiallista ”French Quarter:ia” ja tunnistinkin muutaman paikan alueelta aikaisemmilta käynneiltäni. Alue, johon on keskittynyt kaupungin hauskanpito ja yöelämä ja turistirysät, ei onneksi ollut kärsinyt kovinkaan paljon Katriinan kynsissä.


Hotellimme

Olin varannut hotellin etukäteen netin kautta. Paikassa viehätti edullinen hinta, ydinkeskustan läheisyys ja netissä näkemäni kuvat hotellista. Hinta piti paikkansa, samoin kuin sijaintikin. Lisäksi pyörälle oli vartioitu parkki. Huoneet sijaitsivat kerroksissa vankilamaisittain. Eli rakennus oli keskeltä ”ontto” ja kerrokset kiersivät ympäri talon sisäseinää ja huoneet sijaitsivat sitten käytävän ulkopuolella, siis aivan kuin vankiloissakin.

Hotellin "kerroksissa"

Lisäksi huoneet olivat melkoisia murjuja, tosin lakanat olivat puhtaita. Jääkaapin korvasi kerroksessa oleva valtava jääpalakone, josta täytimme huoneen roskiksen ja saimme siten kaljat kylmiksi.
Illan tultua oli vuorossa ensimmäinen tutustuminen jalkaisin kaupunkiin. Matka Bourbon Street:ille, kadulle joka on jokaisen kaupunkiin saapuvan tärkein kohde oli vain n. kilometrin mittainen ja se oli nopeasti tallustettu lämpimässä säässä.

Bourbon Street

Vaikka kadun olimme harrikan kanssa ajaneet pariinkin kertaan iltapäivällä, ensivaikutelma kadusta oli järkyttävä pettymys. Ei merkkiäkään entisistä dixielandkuppiloista. Heavy metalli kaikui sen sijaan hirvittävällä metelillä lähes joka läävästä. Myöskään ei näkynyt perinteisiä osteribaareja. Niiltä oli nähtävästi Amerikan monipuolinen pornobisnes vallannut tilat. Juomatarjoilu kyllä pelasi jos vaan korvat kestivät metelin. Onneksi alueella on muitakin katuja joissa saa vatsansa ja päänsä täyteen niin halutessaan.


Myynninedistämistä Bourbon Street

Löysimme onneksi yhden perinteisen dixielandkuppilan kadun loppupäästä. Ihmettelimme, kun kuppilan nimi oli Fitz’s ja seinillä oli Saksan lippuja ja muuta maahan liittyvää materiaalia. Asia selvisi kysymällä. Tämä germaani oli perustanut paikan amerikkalaisen puolisonsa kanssa. Nyt oli vaan eukko jäljellä hoitamassa paikkaa. Loppujen lopuksi kävimme paikassa joka ilta kuuntelemassa erilaisia bändejä ja jätimme paikkaan pienen Suomen lipun muistoksi vierailustamme.
Seuraavana päivänä oli vuorossa pyörän luovutus. Asia tapahtui sutjakkaasti. Tarkastus oli pintapuolinen ja jokusen nimikirjoituksen jälkeen olimme kuten muutkin turistit.


Hyvästit Harrikalle New Orleans

[kotka]

Siirryimme keskustaan nostalgisesti raitiovaunulla. Tässä meinasi tulla kallis kyyti. Minulla ei tietenkään ollut taalan seteleitä vaan vitonen oli pienin seteli. Ratikassa maksu tapahtui syöttämällä seteli pienestä raosta kuten huoltoasemillakin. Taksa oli matkan pituudesta riippumatta 1 taala per nuppi, eikä vaihtorahoja saanut takaisin. Olin hetken ihmeissäni ja Marjatta jo syvällä vaunun uumenissa. Onneksi eräs paikallinen musta nuori vaihtoi vitosen ja ongelma oli ohi. Kävimme kävelyllä Missisippin rannalla sekä akvaariossa jossa oli mm. albino alligaattori joka kuitenkin näytti vihreältä maatessaan vedessä. Päivä jatkui mm. hevosajelulla , dixielandin kuuntelulla, helvetin tulisen cajun- ruoan nauttimisella sekä kevyellä juopottelulla.


Cajun-ruokaa nauttimassa.


Tytöt unohtaneet jotakin baariin French Quartier


Banjovirtuoosi Bourbon Streetillä, ainoa kuppila, jossa oli vielä vanhan ajan fiilinkiä.


Paikallinen "alan mies" French Quartier


Marjatta tutustuu arkkitehtuuriin


Iltavieraita Bourbon Streetillä

*Hotelliin hoipuimme yöllä sametin pehmeän sään hyväillessä hipiöitämme. Tunnelmaa latisti hieman se, että lähes koko ajan jossakin päin vilkkui siniset valot ja hälytyssireenit soittivat tätä maan tunnetuinta melodiaa.
Hotellissa oli myös villi meno päällä. Poliisiautot päivystivät myös hotellin edustalla ja melkoinen meteli kuului kerroksista. Ovellemmekin koputettiin, mutta emme luonnollisesti avanneet.

Lämmin aamu koitti ja virkeinä siirryimme ala aulaan poliiseja ja pidätettyjä väistellen. Olimme valmiina opastetulle kiertoajelulle. Auto saapui ja saimme raikuvat aplodit kun kuski esitteli meidät ja kertoi muutamalla sanalla reissustamme. Ensimmäinen kohde oli hirmumyrsky Katriinan pahiten tuhoama alue. Täytyy sanoa että kyllä oli masentavan näköistä seutua. Myrskyn runtelemia röttelöitä toisensa perään. Alueella ei ole juurikaan korjattu mitään lukuun ottamatta esim. näyttelijä Pratt Pitt,in rakennuttamia muutamia hyväntekeväisyys taloja. *Alueellahan asui lähes pelkästään värillisiä ja muita vähemmistökansalaisia. Lisäksi presidentti George W. Bush,in lupaamat miljardit eivät löytäneet koskaan perille tai ainakaan oikeaan osoitteeseen kertoi oppaamme varsin kitkerästi.


Tuhoaluetta.

Pahalta näyttää vieläkin.


Jotakin on saatu korjatuksikin.


Tämä ei taida olla Katrinan tekosia.

Seuraavana oli vuorossa St. Louis Cemetery n:o 1.



Kyseessä on vanha tunnettu hautausmaa johon on haudattu kaupunkilaisia jo lähes parin sadan vuoden ajan. Yksi tunnetuimmista lepopaikkaansa täällä pitävistä on Louisianan kuuluisin woodookuningatar jonka Kreoliperäistä nimeä en tässä muista. Haudan edustalla on uhrilahjoja ja holvin seiniin on piirrelty woodoo symbooleja sekä nimikirjaimia. Suomalaisia ei kalmistossa näköjään ole käynyt koska yhtään ”kirkkovenettä” ei näkynyt.


Woodookuningattaren hautapaasi. ST.Louis Cemetery

Hautausmaalla on myös kuvattu motoristien kulttifilmissä ”Easy Riders” oleva huumehörhöilykohtaus, jossa päähenkilöt naistensa kanssa pelehtivät hautojen välissä ja vähän päälläkin.

Taustalla olevan korkean patsaan ympärillä ne kieppuivat.

Koska New Orleans on veden pinnan alapuolella, niin ihmisen hautaaminen perinteisesti maahan on ongelmallinen. Kun hauta on kaivettu, on vainaja saatava mahdollisimman pian leposijalleen koska vesi täyttää haudan pian. Lisäksi on hauta täytettävä heti ja laitettava painava paasi päälle, ettei veden noste nosta kalmoa takaisin maan pinnalle. Toinen tapa on sulkea tuonpuoleiseen siirtyneet maan päälle rakennettuun lokeromaiseen holviin ja muurata luukku umpeen. Tässä on se varjopuoli että bisnesmiehet ovat omineet holvit ja ainoastaan vuokraavat niitä määräajaksi, jonka jälkeen holvi tyhjennetään, en tiedä minne (alueen ympäristössä jolkotteli suuria ja hyvinsyöneen näköisiä kulkukoiria), ja taas on leposijan paikka vapaa uudelle lepoon siirtyneelle. Info on vapaasti suomennettu oppaamme syvän etelän murteesta.

Seuraavaksi siirryimme kaupungin luoteisosiin. Täällä asuvat ne joille on maallista mammonaa siunautunut runsaammin. Komeita palatseja ja villoja upeine puutarhoineen oli siroteltuina isojen tuuheiden puiden reunustamien katujen varsille. *Täällä ei ole nälkä vieraillut kuten ei myöskään Katrina myrsky nähtävästi osunut alueelle pahimmalla voimallaan.


Tällaisia ja komeampiakin oli paljon.

Nähtyämme Louisiana Superdome,n, tämän valtavan urheiluareenan, joka näytteli tärkeää osaa ensiapu- ja turvapaikkana Katrinan raivotessa, olimme valmiit taas jatkamaan jalan. Kiitimme kuskia sanallisesti sekä luonnollisesti myös tippi kuului asiaan. Loppupäivä kului rattoisasti harrastellen samoja paheita kuin edellisenä iltana.


Paheita harrastamassa French Quartier


Paheet jatkuu...

[kotka]

Sunnuntaiaamu oli taas kaunis ja suorastaan kuuma ja aamupoliiseista ja heidän uhreistaan selvittyämme viimeisen kokonaisen lomapäivän kunniaksi suunnistimme taas Missisippin rantaan tarkoituksena tehdä laivaristeily tällä majesteetillisella joella. Aluksena oli yksi viidestä jäljellä olevasta alkuperäisestä jokilaivasta nimeltään ”Natchez”.


SS.Natzhez
Kreolilounaan sisältävät liput lunastettuamme odottelimme laiturilla alukseen pääsyä. Odottelua helpotti selvästi kauppias jonka luulin ensin myyvän jäätelöä mutta kyseessä olikin ”frozen Margherita”,tämä loistava juoma joka virkistää mielen ja notkistaa kielen. Alukseen noustuamme oli pieni pettymys kun siellä ei ollutkaan dixielandbändiä, kuten olin useissa filmeissä nähnyt olevan.

Ei ihme ettei ole Dixielandia kun pianistikin on tässä kunnossa.


Teimme lenkin joella ihaillen kaupungin silhuettia eri kulmista. Lounas tarjoiltiin suuressa salissa jossa liikenteen kulta-aikana saalistivat uhkapelurit, orjakauppiaat ja sananalaiset naiset.


SS.Natzhezin "romantiikkaratas" koristeena salongissa.

Ateriaan kuului papumuhennosta eri tavoin valmistettuna, riisiä, vihanneksia ja suuria upporasvassa paistettuja kanoja ja tulista cajunkastiketta. Ruoka oli muuten hyvää, mutta nämä isokokoiset kanat oli ennen paistamista kokki leikannut pirullisen ovelasti siten, että vaikka pala oli kookas, lihaa siitä löytyi lähinnä vain siivestä. Loppu oli jotakin friteeraustaikinaa ja luita. Risteilyn jälkeen kävimme vielä kuuntelemassa loistavaa banjon soittoa Fritzin baarissa.


Pat O'Brien's French Qartier

Merenkulkijoiden vielä muistamassa Pat O’Brien:issä nautimme ”Hurricanes”cocktailit sekä pientä iltapalaa Bourbon Streetillä jonka jälkeen taas hoipuimme hotelliin.

Niin sitten koitti taas kotiinlähtöaamu.

Näkymä hotellista.


Toinen näkymä hotellista.


Kotimatka alkaa. Taksia odottelemassa.

Pakattuamme hoidin muodollisuudet ja siirryimme taksilla lentokentälle, josta lensimme Miamin ja Amsterdamin kautta kotisuomeen valmistautumaan Kokkoontumisajoihin Juhannusta viettämään.
Vaikka peruuntunut Meksikon matka alkuun vähän kaiversikin, oli matkamme erittäin onnistunut. Sää oli pääosin loistava ja pyörä pelasi pientä, hyvin hoidettua ongelmaa lukuun ottamatta hyvin. USA:n tiet olivat erinomaisia kaikkialla lukuun ottamatta New Orleansia.Täytyy kuitenkin ymmärtää, että Katrina myrsky vei kaupungin ja lähialueet melkein konkurssiin inhimillisten kärsimyksien lisäksi.
Kilometrejä tuli harrikan mittarin mukaan 5732 ja ajopäiviä 19. Käytiin yhdeksässä osavaltiossa maan kaakkoisosassa.
Mukana oli Garmin Zumo, jonka olin saanut vaihdettua uuteen kuluttaja-asiamiehen avustuksella. Olin ostanut Navcorilta USA:n kartat muistikortilla ja tein kotona lähes kaikki reitit valmiiksi. Zumo toimi kuin junan klosetti. Se oli loistava apuväline niin kaupungeissa kuin pienillä kyläteilläkin. Olen kehnojen kokemusteni vuoksi pikkuisen suhtautunut laitteeseen skeptisesti mutta nyt voin sanoa että: ”Minnuu saa lyyvä turphaan, jos Zumoa vielä haukun”.

Näitä kirjoitteli Kotka ja Marjatta tarkisteli
ps. Tulihan tästä taas s-----an pitkä.

[kotka]

Huh huh. Olipas taas taistelua. En vieläkään oikein tiedä kuinka noita kuvia saisi vähän pienemmäksi.

[Pedaali]

Aivan mahtavaa kerrontaa ja kuvat on tosi hyviä ja ihan sopivan kokoisia. Näitä lukee tosi mielellään.

[wesba]

Upeaa kotka, molemmille terkut Pyhtäältä, nähdään...

[Terhi]

Kiitos! Kivoja kuvia ja tarinaa. Ameriikan itärantaa tekisi mieli itsekkin lähteä tutkimaan, tosin autolla

"Niin iso neekeri, ettei mahdu yhteen kuvaan River Street"

Repesin.. *

Pyynnöstä poistettu jutun välistä nämä kommentit.

[Jake82]

Hyvä kertomus kuvineen! Amerikkaa pitäisi kyllä päästä näkemään. HD:kin on ihan surkea kun toimi noin pitkään

[JayL]

Toiseksi viimeinen kuva "Toinen näkymä hotellista" aiheutti kyllä totaalisen repeämisen Hieno stoori kyllä.

[ukko]

Kiitos, hyvä kertomus

[ttuttu]

Onko korrektia kysyä, että mikä oli noinkin hienon reissun budjetti?

[Guzzman]

Mahtava reissu! Nuo eteläisimmät valtiot amerikkaa näyttävät todella mielenkiintoisilta ja houkuttelevilta, etenkin Floridan ja Louisianan seudut suistosuoalueineen. Ehkäpä sinne itseksin seuraavaalla kerralla joskus hamassa tulevaisuudessa, kun amerikkaan taas pääsee ajeleen...

[Sami77]

Hieno stoori ja hyviä kuvia. Kiitos

[kotka]

Onko korrektia kysyä, että mikä oli noinkin hienon reissun budjetti? *

En tarkkaan edes uskalla laskea, mutta lentoliput olivat yht.1800 €. Tosin jouduimme maksamaan tuon meksikon hinnan. Miamiin ja takaisin olisi päässyt n. 1200€, mutta KLM ei hyvittänyt erotusta. Lisäksi tuli New Orleans-Miami kotiin lähtiessä. Pyöränvuokra oli USD 114/päivä+ verot ja vakuutukset. Bensa maksoi n. USD 2,6/ jenkkigallona.
Yöpymiset olivat USD 50-150 välillä. Budettia pystyy tasapainottamaan hakemalla halvempia hotelleja tai motelleja. Niitä löytyy. On muistettava, että aamiainen ei juurikaan kuulu huoneen hintaan. Ruoka on yleisesti varsin edullista tavallisissa ravintoloissa.
Kaik män eikä riittänykkään, mutta mukavaa oli.
kotka

[mathev]

Hyvä kertomus ja kuvat
komeita

[jamas]

Hienoja kuvia ja varmaan mukava reissu, ite kun kuuluu näihin tallinna-koti-tukholma-koti-tallinna-koti-tukholma-koti matkaajiin niin kiva katsella kun muut saa edes "pikkusen" kauemmaksi luunsa siirrettyä...

Edit. vinkki: jos vastaavia tilanteita kun Elviksen himassa tulee eli hämärässä ilman salamaa/jalustaa, niin kamera manuaalisäädölle ja säädä ISO (valoherkkyys) suuremmalle ja aukkoa suuremmalle (lukemana pienempi, menee väärinpäin pieni luku=suuri aukko) näin valoitusaika lyhenee, muuten hämärässä käsivaralta on käytönnössä mahdoton saada tärähtämättömiä kuvia vaikka olis minkälainen pistooliampujan käsi...

[vma]

Hitsi, tuo Floridan aurinkoisuus, värit ja ilmasto näyttävät todella kutsuvilta näin härmän kamalassa pimeydessä ja kurassa. Tulee rakkaita muistoja omasta Fort Lauderdalessa asutusta ajasta.

Hieno reissu ja hienoja kuvia ootte ottaneet.

[kotka]

Tässähän nyt ihmeellisesti kävi. Photbucket ilmoitti että on vain 30 % jäljellä kuukauden ilmaisesta tilasta. Sitten tuli vielä varoitus, että kuvat on tilapäisesti kiinni seuraavan kuun alkuun saakka, jos nyt tekstistä edes suurinpiirtein ymmärsin.
Aika outo juttu.

[wesba]

Mikäs tuo tuollainen "kuvaämpäri" on ? Kokeileppa kuvablogia, KLIKS.
Samalla kuvatkin automaattisesti vähän pienenee...

[Talttapää]

Tässähän nyt ihmeellisesti kävi. Photbucket ilmoitti että on vain 30 % jäljellä kuukauden ilmaisesta tilasta. Sitten tuli vielä varoitus, että kuvat on tilapäisesti kiinni seuraavan kuun alkuun saakka, jos nyt tekstistä edes suurinpiirtein ymmärsin.
Aika outo juttu. * *

Photobucketin ilmaisessa palvelussa on kuukausittainen liikennerajoitus. Mitä useampi noita sun kuvia pällistelee niin sitä nopeammin tuo siirtomäärä tulee täyteen.

Pienemmillä kuvilla tietty kestää hieman pidempään tuo rajan täyttyminen.

Nopeasta sulkeutumisesta voitaneen päätellä että kotkan kuvareportaasit ovat suosittua lukemistoa täällä.

[Elämäntapamotoristi]

Tässähän nyt ihmeellisesti kävi. Photbucket ilmoitti että on vain 30 % jäljellä kuukauden ilmaisesta tilasta. Sitten tuli vielä varoitus, että kuvat on tilapäisesti kiinni seuraavan kuun alkuun saakka, jos nyt tekstistä edes suurinpiirtein ymmärsin.
Aika outo juttu. * *

Photobucketin ilmaisessa palvelussa on kuukausittainen liikennerajoitus. Mitä useampi noita sun kuvia pällistelee niin sitä nopeammin tuo siirtomäärä tulee täyteen.

Pienemmillä kuvilla tietty kestää hieman pidempään tuo rajan täyttyminen.

Nopeasta sulkeutumisesta voitaneen päätellä että kotkan kuvareportaasit ovat suosittua lukemistoa täällä.

En tunne photopuketin sääntöjä ja toimintatapoja, mutta nuo kuvat on edelleen katsottavissa (LINKKI KUVAAN) eli ei puketti ole piuhoja kokonaan katkaissut, joten tuli mieleen, että salliiko photopuket kuvien suoralinkit vai onko siellä joku softa mikä rikkoo kuvien upotuksen ulkopuoliselle sivustolle.

Esimerkiksi tuo yllämainittu kuvabloki kieltää kuvien suoralinkit.

[kotka]

Mulle tarjottiin maksullista vaihtoehtoa. Olisi pitänyt maksaa n. 25$ niin olisi saanut rajoittamattoman määrän vuodeksi. Odottelen kuitenkin tuon 3 viikkoa. Olen tätä buckettia käyttänyt aikaisemmin sen helppouden takia, eikä ennen ole tällaista tapahtunut. vaikka näitä kuvia ainakin vuosi sitten routella oli varmasti sama määrä kuin nyt. Oliskohan, siinä syy, että pucketissa on "varastossa" kuvia, joista juttukuvat siirsin.
kotka